Lapsuuden uponnut manner

”Äidin kampauslipasto ja haitarinnäköinen ompelukori tulla jytistivät pohjoisesta ja asettuivat siihen mistä olivat lähteneetkin. Isä yskiskeli, haisi booraksilta niin kuin ennen ja unohti jatkuvasti taskuunsa vuotavan mustekynän. Korvasärkypotilaita oli yhtä paljon kuin aina syksyllä, naapurin koira kusi ovenpielet, ei mitään uutta siinäkään.
Hanne [isoveli] oli kyllä mennyt hieman kasaan tai sitten se johtui jenkkitukasta, jollaisen se oli päähänsä ottanut, mutta jolle ei voisi mitään tässä vaiheessa. Toisaalta tukka nuorensi veljeäni ja siten vähän äitiäkin, niin että lopulta äiti alkoi pitää Hannen siilinpäästä.
Virallisesti äiti oli ollut pohjoisessa hoitamassa sairasta sukulaista, vaikka kaikki tuttavat tiesivät kuka sairas oli ollut ja vain arvailleet millä tavalla. Oletpas sinä kasvanut, minulle sanottiin ja Tapsu [pikkuveli] valehteli kaikille jotka vain kuulla viitsivät, että se oli käynyt kouluakin vähän.”

”Tädit tulivat yksittäin ja kaksittain ja rykelmissä. Ne toivat ruusuja ja tulppaaneja ja karamelleja, pällistelivät silmälasien takaa tai ilman silmälaseja ja aloittivat aina saman laulun:
Voi miten te näytätte reippailta, te olette viettäneet tervettä elämää siellä. Olitko sinä oikein heinäpellolla (äidiltä)? Saitko sinä yhtään lypsää ammuja siellä (minulta)? Lämmin maito on niin terveellistä, jos kaikki saisivat lämmintä maitoa päivittäin niin isällänne ei olisi ainuttakaan potilasta. (Paitsi minä. Oksensin yhä jos minun oli juotava maitoa.)
Kaikki muukin tuntui maalla olevan reipasta ja terveellistä: ilma, rauha, viili, perunat. Ihmiset rehtejä ja välittömiä. Kaupungin kiire pilasi kenet hyvänsä: Aleksanterinkadullakin niin paljon pikkuautoja että kohta joutui odottamaan jos halusi Stockmannille.”

Autoliikenteen vähäisyydestä voi päätellä, että olemme 50-luvun Helsingissä, olympialaisten loisteessa, Markus-sedän valvovan silmän alla, Porkkalan miehityksen varjossa. Lääkäriperheessä – isä suomenkielinen, äiti suomenruotsalainen – oli ollut tuossa lievää vakavampi aviokriisi ja äiti oli kolmen lapsen kanssa vetäytynyt todelliseen periferiaan, Iisalmeen, josta sitten palasi kotikaupunkiin.

”- Olisiko äiti jäänyt sinne?
– Ei, hyvä luoja, tarkoitus oli vain että isäsi kiehuisi täällä omissa liemissään. Ne kirjeetkin sinä jotka lähetit, minä epäilen että Sicke [äiti] oli sanellut ne sinulle.
– Hannelle minä kirjoitin mutta kirjoitinko minä isällekin?
– Kirjoitit. Oikein sellaisia Pappakulta pappapappaa juttuja. Läpinäkyvää, läpinäkyvää, vaikka ihan selvää oli että kun ensimmäiset lumihiutaleet alkaisivat putoilla, isäsi saisi anteeksi ja luvan hakea teidät kotiin sieltä… äitisi strategiaa jota ei edes saanut huomata strategiaksi.”

Tuossa kohtauksessa Anu, päähenkilö keskustelee äidin siskon, viinaanmenevän Rosi-mosterin kanssa tapahtumista. Kirja liikkuu notkeasti eri aikatasoissa ja on rakennettu äärimmäisen taitavasti aikuisten henkilöiden muistikuvista ja nuoren, toisella kymmenellä olevan tytön kokemuksista. Pidättyvyyttä, itsehillintää, tunteiden ja perhesalaisuuksien valikoivaa piilottelua ja millaisia seurauksia niistä aiheutuu.

Helsingin lisäksi toinen keskeinen paikka kirjassa on perheen kesähuvila Tammirinne Lohjanjärven rannalla, molemmat Parraksen kotimaisemia. Kesäiset helteet saavat joskus vähentämään vaatetusta odotetuin seurauksin. Helteitä voi tosin seurata ukkosiakin; kirjassa koetaan eräs kirjallisuutemme komeimmista ukkosmyrskyistä. Ja lopulta aivan kaikki, tämä kasvutarina, kesä ja kirja päättyy katastrofaalisiin rapujuhliin, jossa viinakaan ei näyttele aivan mitätöntä osaa.

Aikuinen Anu ja isoveli Hans, tuomari, keskustelevat:

”Hans: – Minä tein aika vähän hölmöyksiä kuule.
– Toisin sanoen et vieläkään tunnusta tehneesi niitä. Samanlainen taittovirhe kuin äidilläkin. Tai sanotaan että sinun perusasennoitumisesi olivat päin hemmettiä enkä minä tiedä oletko korjannut niitä vieläkään.
– Kuten mitä esimerkiksi.
– Sinun suhtautumisesi naiseen… naura vaan… viktoriaaninen ja kyyninen ja yksiselitteinen, mimmit nurin niin pian kuin mahdollista. Pohjimmiltasi sinä pelkäät naisia.
– Ihan uutta.
– Sinulle naiset ovat yhä vielä valloituksia, vieteltäviä, pökittäviä, nussittavia, halukkaita tai vastahakoisia, semmoisia jotka antavat ja semmoisia jotka eivät anna. Sinä joka olet edustavinasi niin paljon yhteiskunnallisessa ja inhimillisessä mielessä, edustatkin… sanonko mitä… aikaisemmin minä en edes hämmästellyt sitä, tai hämmästelin mutta eri syistä.
Muistatkos olympiakesänä, kun minä tiirailin Tammirinteen tirkistyskolosta, kun sinä pöyhit sen yhden tytön hameissa? Minä järkytyin kyllä, mutta siksi että sinä viitsit räpiköidä niin typerässä kohdassa. Minun fiksu isoveljeni, joka tutki kaukoputkella tähtisumuja, löysi Andromedan ja Orionin alle minuutin joka kerta, tappelemassa jonkun tytön alushousuista. Naurettavaa.”

Tytti Parras on ollut reippaasti aikaansa edellä. Chick litiksi tämä on liian vakavaa, mutta autofiktiota… Näin hyvän kirjan luokittelu ei oikeastaan kiinnosta. Kirjavuosi alkaa lupaavasti.

”Vasta nyt minä olen, tiedätkö, ruvennut ajattelemaan miten pirun vaikeata äidillä oli ja tietysti isälläkin: yrittää nyt sodanaikaisilla eväillä pitää kiinni ikuisista totuuksista ja ikuisista arvoista. Isähän kuului opiskeluaikana AKS:ään, senhän sinä tiedät, vaikka siitä ei kannata isolla äänellä puhua. Vapauden nimessä. Vapauden, ajattele millaista häränpyllyä senkin käsitteen on täytynyt mennä.
Entä äiti sitten. Mitä sillä naisella oli muuta kuin neljä polvea ruotsalaisia perinteitä – se hieno marmoriin veistetty nenänsä toisin sanoen – toivoton määrä rituaaleja ja dingelidongeleita. Ynnä vankkumaton usko siihen että oli hitosti parempi muita… minulla alkaa kohta kädet vapista.”

Tommi