Nuorta haavikkoa

Toinen taivas ja maa

Ehkä kirjan pelkistetyn toteava tyyli ja Haavikon maine ”vaikeana” kirjailijan vaikutti siihen, että kirjan vastaanotto oli vaatimaton. Kirjan lähtökohtana oli Nya Pressen -lehdessä julkaistu ilmoitus, jolla pyrittiin selvittämään erään naisen henkilöllisyys. Kuva esitti naista ja miestä jotka olivat tehneet itsemurhan yhdessä ja Haavikko tunnisti naisen.

Kirja kuvaa kypsään ikään ehtineen perheenäidin, Kertun elämää, joka yllättäen on murenemassa alta. Hänen miehensä haluaa nopean eron toisen naisen takia. Melkein aikuiset lapset tuntuvat lipuvan ulottuvilta: poika alkaa viihtyä kavereidensa luona ja tytär aloittaa opintonsa yliopistossa. Hän jää yksin ja joutuu kokemaan ulkomaailman silmälläpidon ja uteliaat kommentit. Heiltä tulee pyytämättä apua tulevaan oikeudenkäyntiin:

”- Minun mieheni ainakin oli kovasti reilu ensin, mutta sitä ei kestä kauan, vaikka miehellä olisi kuinka taipumuksia esiintyä herrasmiehenä, se menee aina ohi. Mutta jos nainen ajoissa on osannut laskea yksi ynnä yksi, niin kuin minä, ja saanut ennen eroa tehtyä sopimuksen jossa hänelle on vahvistettu kyllin suuri summa kuussa, niin mies joko maksaa sitä lopun ikänsä tai menee…
Hän piti tauon, veti suunsa punaiseksi huulipuikolla ja sanoi: …velkavankeuteen. Ja omaisuudesta on myös sovittava jo ennen kuin asia viedään raastupaan.”

Kertun tilanne alkaa käydä yli voimien. Hän lähtee salaa kotoa, käy sisarensa luona Ruotsissa ja asuu alivuokralaisena pitkähkön ajan ilmoittamatta mitään itsestään. Poliisi alkaa jo epäillä miestä ruumiin piilottamisesta. Ongelmajuominen pahenee ja kotiin palattua ero-oikeudenkäynnissä hänen miehensä,

”Yrjö yritti sinusta alkoholistia, mutta sen omat todistajat menivät sekaisin niin että ne todistivat että kyllä te ryyppäsitte yhdessä, mutta eivät tienneet miten paljon kukin joi, kun sinusta ei ole koskaan nähnyt päältä, ja se meni niin äkkiä että niiltä oli housut pudota.”

Kertussa piilleet tuhon siemenet alkavat itää, ja vaikuttaa siltä, että hän irtoaa tuuliajolle. Eron jälkeen hän saa pitää talon ja lapset. Mutta rahapulassa on kohta piano myytävä ja sitten katkaistaan sähköt maksamattoman laskun takia. Miehen uusi vaimo saa lahjoittaa pojalle uuden villapaidan.

”Hän kaatoi sitä kurjaa viiniä viiniä ohueen lasiin, jossa oli ollut hilloa kun hän sen osti. Hän kaatoi lasin täyteen viiniä, kurjaa halpaa viiniä, joka ei edes vaikuttanut, tai kun vaikutti niin vasta sitten kun sitä oli juonut paljon, ja sen takia että sen tiesi olevan viiniä, ja kun hän kaatoi, häntä järkytti että mikään ei vaikuta tämän enempää, ei tunnu miltään, eivät pojan kasvot, jotka hän muisti, ei se että hän oli täällä yksin ja muisti sen villapaidankin, jonka se uusi nainen oli pukenut pojan päälle.”

Sitten hän tutustuu erääseen mieheen, ”mies, jonka nimikin on Mies” ja lopullisen katastrofin ainekset ovat valmiit.

Eräät naiskriitikot eivät olleet kovinkaan innostuneita Haavikon naiskuvasta. Kertun hahmo vaikutti liian passiiviselta ja ajelehtivalta. Heistä siinä oli jotakin ”ulkoaopitun” tuntuista eikä miehen puuttuminen tällaiseen aiheeseen ollut heitä uskottavaa. Minua tämä vakuuttaa:

”Äkkiä Kertun teki mieli kysyä Mieheltä, että missä sinä olet oppinut ojentamaan naisille ruusuja niin että se naisesta tuntuu joltain. Sinä tiedät, että niin kuin sinä ruusuja annat, niin ne myös otetaan vastaan. Ei ole naista, josta ei tuntuisi joltain kun joku mies tuo hänelle ruusuja, eikä ole naista, joka ei ainakin yrittäisi ottaa ne oikein vastaan.”

Arvostelijat eivät ehkä huomanneet, että Haavikolla oli oma ja erittäin pätevä ateljeekriitikkonsa. Hän oli naimisissa Marja-Liisa Vartion kanssa, joka juuri oli julkaissut oman avioliittoromaaninsa (Kaikki naiset näkevät unia). Kirjailijapariskunta keskusteli naisten ja miesten suhteista, kun he työstivät romaanejaan. Paavo Haavikko jopa väläyttää muistelmissaan, että Marja-Liisa Vartio on kirjoittanut hänen romaaniinsa yhden luvun. Naisten väliset keskustelut ovatkin minusta tämän kirjan ehdottomasti parasta antia. Komentelevista miehistä kärsivät naiset muistuttavat myös Maria Jotunista: tässä kirjassa Kerttua määräili ensin isä ja sitten aviomies.

Vuodet

Tuntuu että tämä kirja voisi alkaa mistä kohtaa tahansa ja päättyä tehtyään koko kierroksen. Päähenkilö, todellinen alkoholisti, Väinö, 50 v. kiertää muutamaa kaupunginosaa Helsingissä. Näiden kierrosten ja ystävien tapaamisten ja keskustelujen ympärille rakentuu vähitellen kaupunki ja Väinö itse alkaa hahmottua. Hän osallistui talvisotaan ratsuväessä ja koettaa nyt löytää tilapäisiä aputöitä milloin rakennukselta tai muuttomiesten matkassa. Jos sellaisia ei ole, niin hän käy hylätyillä bunkkereilla metsäveljien luona, sillä sieltä saa aina vähän syötävää. ”Ne kävivät sieltä rakennuksilta töissä.” Yöt hän viettää roskalaatikossa, veneen alla tai purettavissa rakennuksissa, missä milloinkin.

Väinö on naimisissa, mutta se on oikeastaan kulissiavioliitto:

”Liisi oli anonut heille asuntoa, kun kerran avioparien piti muka saada asuntoja lautakunnalta. Mutta kun ei ollut lapsia, ei asuntoa tullut. Siitä Liisi oli suuttunut. Hän oli haukkunut Väinönkin: että Väinö oli valehdellut, luvannut että heti kun on vihitty, saa helpolla niitä halpoja asuntoja lautakunnalta. …
Ja Väinö näki, että Liisillä oli aina vain sormus, se oli siltä mieheltä jonka kanssa hän oli ensin mennyt naimisiin. Sitä hän oli pitänyt tähän saakka, hän ei ollut tarvinnut toista sormusta, ja onni että ei ollut tullut lapsia, Liisi sanoi joskus.”

Sitten Liisi oli ollut välillä vankilassa. ”Puoli vuotta kiven sisässä, mutta siitä ajasta ei hänelle saanut puhua.” Nyt hän oli sisäkkönä paikassa, jonne Väinö ei ollut lainkaan toivottu vieras.

Tässä tapauksessa Väinön menneisyydestä olisi toivonut enemmän tietoja. Nyt selviää, että hänellä on joku puhevika. R- ja s-kirjaimet menevät sekaisin ja hän kärsii välillä änkytyksestä. Jos hän osallistui talvisotaan, niin miksi ei jatkosotaan? Talvisodan aikaan hän oli alle 30. Tapahtuiko siellä jotakin, joka johti tähän tilanteeseen? Väinön muistot lapsuudesta vihjaavat ehkä synnynnäiseen vammaan: ”…hänet oli kotona opetettu niin että piti kuunnella mitä toiset sanoivat, ei saa itse olla suuna ja päänä. Piti mennä aina viimeisenä. Ei saanut tunkea toisten edelle.” Isä oli kuollut kun Väinö ja Eljas-veli olivat olleet aivan pieniä. Äidillä oli ollut pesuliike ja Väinön mielestä hän oli aina pitänyt Eljaksen puolta.

Ehkä tämä on siis desinfioitu juoppohullun päiväkirja tai kaupunkilaisversio Ryysyrannasta. Vaikka sellaiseen Väinö on oikeastaan aivan liian sympaattinen.

On minulla aloittaessa aina joku hajalause muistissa, paperilapulla, jos kynä on ollut käsillä, mutta muutoin työtä pitää yllä se että en yhtään niin tarkasti tiedä mitä tulee tapahtumaan, mitä henkilöt tahtovat sanoa. Paha kyllä, kirjailijalla on henkilöitä vain yksi.
Tämä tässä, paperinsa edessä.

Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi