Paremmat perheet pulassa

Koch, Herman: Illallinen. Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala 2012.

Vuonna 2009 ilmestynyt Illallinen (Het diner) rysäytti hollantilaisen Herman Kochin (s. 1953) kansainväliseenkin tietoisuuteen. Illallinen voitti Hollannin merkittävän kirjallisuuspalkinnon Publieksprijs’in, se on käännetty lähes 40 kielelle ja sen myyntiä mitataan miljoonissa. Teoksen pohjalta on tehty ainakin kaksi filmiversiota ja menestysnäytelmä. Tämä Kochin kuudes romaani, paljon julkisuutta saanut taideluomus lienee siis monille tuttu, mutta koetan silti olla spoilaamatta juonta ajatellen heitä, joilla kirjan nautinto on vielä edessäpäin.

”Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä.” (s. 9)

Itseään täynnä oleva, aggressiivinen ja epäluotettava kertoja aloittaa lukijansa manipuloimisen heti ensimmäisellä rivillä. Kirjan mittaan toistuvat sellaiset ilmaisut kuin ”en kerro”, ”en paljasta”. Hän toteaa, että ammattinsa suhteen ”suunnitelmia oli, mutta kenellekään ei kuulu, mitä ne pitivät sisällään” (s. 197), ”en kerro tässä, mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia” (s. 227), ”kenellekään ei kuulu missä sairaalassa Claire oli, mutta toisaalta haluan varoittaa kaikkia pysymään sieltä mahdollisimman kaukana” (s. 231).

Hän kertoo sujuvasti ja värikkäästi ja itselleen parhain päin, mutta ihan kertomatta, että ei kerro, hän tulee paljastaneeksi oman väkivaltaisuutensa, niin että kirjan edetessä lukija lukee, epäilee, lukee epäillen, alkaa aavistella pahoja. 

Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, kaksi varakasta pariskuntaa, joilla on teini-ikäisiä poikalapsia. Pojat ovat joutuneet vakaviin ongelmiin, ja perheiden pitäisi puhua asiasta. Näyttävää imagoa ylläpitävä poliitikko Serge varaa vasiten illallispöydän hienosta ravintolasta. Kirjan minäkertoja on Sergen pikkuveli Paul, entinen opettaja.

Paul on niin omissa liemissään, että luksusruokailukin (”Karitsankateekorva on marinoitu rucolalla höystetyssä sardinialaisessa öljyssä” , s. 54) herättää hänessä ärtymystä. Hän marisee kertojanäänellään ajan tärvääntymisestä ja esittelee huomioitaan mahdottomiin sfääreihin viritetystä ruokakulttuurista niin terävästi, että ne väkisinkin huvittavat. Erityisen ärsyttävä on sirostelevasti pikkurillillään osoitteleva hovimestari.

” ’Tämä on vuonankaalia’, hovimestari sanoi. Minä katselin pikkurilliä tuskin senttimetrin etäisyydellä kolmesta neljästä käppyräisestä vihreästä lehdestä ja sulaneesta vuohenjuustoklöntistä, ja sen jälkeen koko kättä, joka oli niin lähellä että olisin voinut suudella sitä, jos olisin kumartunut hieman.” (s. 56)

Molemmat perheet kuuluvat yhteiskunnan hyväosaisiin. Tyylikkään pinnan, merkkivaatteiden ja sujuvien puheiden alta paljastuu kuitenkin valmius puolustaa omaa imagoa keinoja kaihtamatta.

Kertoja Paulin heikko kohta on idea onnellisesta perheestä. Hän vaanii onnellisuutta katseista, eleistä, hiljaisuuksista. Kunhan vain olisimme onnellisia! Hän tiedostaa, että valheen äärellä ollaan, mutta kun yhdessä uskotaan samaan valheeseen, voidaan teeskennellä kaiken olevan hyvin. Paul saa vihanhallintansa avuksi lääkkeitä, mutta suhtautuu niihin hylkien, vaimo tietää mutta ei ole tietävinään.

Valehtelu kulissien ylläpitämiseksi ulottuu Paulin ja Claire-vaimon lisäksi myös heidän poikaansa, Micheliin. Paul havaitsee sen koettaessaan puhua ongelmista Michelin kanssa.

”Outoa oli ennen kaikkea tunne, jonka havaitsin itsessäni alusta lähtien: tietty varautuneisuus. Ikään kuin antaisin Michelille vapauden jättää kertomatta asioita minulle, omalle isälleen, jos se oli hänelle liian kiusallista.” (s. 158)

Perheen tapoihin kuuluu solmia salaisia sopimuksia: isä ja poika tietävät, mutta eihän kerrota äidille. Äiti ja poika tietävät, mutta isä ei tiedä mitään eikä hänen pidäkään tietää. Paitsi että isä saa kuvion tietoonsa, tietää että hänen ei ole tarkoitus tietää. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että kenenkään ei ole tarkoitus tietää eikä muistaa.

”Meidän piti unohtaa, että meillä oli salaisuus. Ja unohtaminen oli parasta aloittaa niin pian kuin suinkin.” (s. 175)

Perhedynamiikan pohdinta kirjassa on viiltävää. Siihen sisältyy sekin, miten tuskallista vanhemmalle on havaita omien heikkouksiensa periytyvän eteenpäin.

Illallinen hienossa ravintolassa etenee ylellisestä ruokalajista ja juomasta toiseen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuitenkin yhteisen salaisuuden olemassaolo vääristää koko illallisen kammottavaksi rituaaliksi, jossa tunnelma kiristyy kiristymistään. Seurue purkaa osan jännityksistään ruokiin ja henkilökuntaan.

Lisäväriä tuovat ympäröivät asiakkaat, tarjoilijatytöille flirttailevat setämiehet, julkkiksia bongaavat tavikset.

Konfliktin ”ratkaisu” on häikäilemätön ja yllättävä. Kuten sanottu, näille ihmisille oman imagon ylläpito menee kaiken muun edelle. Ja kertoja on aina valppaana.

”En kerro, mitä kello tarkalleen oli. Tarkat kellonajat saattavat myöhemmin kääntyä kertojaansa vastaan.” (s. 189)

Kochin kirja käy esimerkistä, miten kerronnan jännite pidetään yllä. Kirja on todella jännittävä kuin trilleri. Samalla se rohkaisee moraalimietiskelyihin. Teoksen henkilöt ovat kiusallisen uskottavan oloisia – hyvinvointi tuottaa yhtä ja toista ikävääkin. Kenellä on oikeus väännellä totuutta mieleisekseen? Onko lapsi syyllinen, jos vanhempi on rohkaissut hänet valheeseen? Itse jäin pitkään pohtimaan näitä perhekuvioita.

Kochilta on suomennettu myös Lääkäri, Naapuri ja Pormestari, jotka kaikki jossakin määrin käsittelevät ylemmän keskiluokan identiteettiä, erehdyksen, valheen ja toden ongelmia. Uusin suomennos Suomen päivät (2020) taas on eri sarjaa, kirjailijan omiin nuoruuskokemuksiin perustuva teos, jossa liikutaan muun muassa 1970-luvun suomalaisella karjatilalla.

(Taina)