Repivän avioeron seuraukset

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009.

Leea, entinen tarmokas kaunotar ja matriarkka, makaa masentuneiden vanhusten osastolla, ja ainoa joka häntä käy tervehtimässä on hänen ex-miniänsä Sinikka. Mihin kaikki hävisivät ja miksi Leeaa masentaa?

Laura Honkasalon nelisatasivuinen romaani vastaa arvoitukseen paljastamalla kehityksen kulun pikku hiljaa.

Alussa ovat Klaus ja Leea, kehräämön omistajapariskunta.Kehräämösuvun naiset ovat eteviä neulomaan ja virkkaamaan. Kesänvietossa saaressakin ovat käsityöt aina mukana. Mutta kuten niin usein käy, lapset eivät vastaa vanhempien toiveisiin. Klaus ja Leea toivovat kehräämölle jatkajaa pojastaan Jokesta. Ei toteudu, Jokke kirjoittaa juttuja toimittajana. Tytär Inkeri kulkee omia polkujaan. Vielä haudan partaalla Leea jauhaa, että olisipa lapsia ollut enemmän.

Jokke avioituu nuoren Sinikan kanssa. Sinikan juuret ovat maalla, hän on köyhän ja masentuneen maatalonemännän tytär. Anoppi Leea edustaa kaikkea sitä, mitä Sinikka on jäänyt vaille ja mitä hän toivoo. Eropaperit onkin myös tutkielma rahan, tavaran ja taloudellisen turvan houkutuksesta.

”Leean maailmassa oli niin paljon kauneutta, että Sinikka juopui. Tyylikkäitä vaatteita, tavaroita joita kotona olisi pidetty turhuutena. Sinikka sai Leean vanhoja silkkipuseroita, joissa oli helmiäisnapit. Hänessä asui vieläkin pikkutyttö, joka humaltui lasinapien timantintuikkeesta, joka janosi kaikkea sitä turhuutta, jonka äiti oli kieltänyt, silkin pehmeyttä, pitsejä, korallinpunaista lankaa joka taipui simpukkakuvioiksi. Hän halusi olla osa kauneutta, istua konsertissa Leean ja Klausin välissä virkatussa puvussaan kuuntelemassa selloa ja viuluja. Kaukana rapaisista saappaista, paikatuista sukista, vaitonaisista illoista. Leean kanssa taidenäyttelyssä kaunis laukku kyynärtaipeessa, turkiskaulustakki päällä, kuin äiti ja tytär.”

Anoppi auttaa lastenhoidossa, ja lapsista tulee tärkeitä anopille. Tästä anopin ja miniän sopusoinnusta kehkeytyy Jokelle taistelukirves siinä vaiheessa, kun avioliitto alkaa rakoilla.

Miten liitto rikkuu, on myös se tavallinen tarina. Mies tapaa mielenkiintoisessa työpaikassaan mielenkiintoisen naisen, joka näyttää säteilevän viehätysvoimaa ihan toisin kuin kotona vaippa- ja pastarallia pyörittävä vaimo. Raisa on sihteeri, taiteellisesti lahjakas, ekologisuudesta innostunut nainen. Yhdessä Joken kanssa he haaveilevat idyllisestä suurperhe-luomukodista.

Kirjan sydäntäraastavimmat jaksot kuvaavat Joken ja Sinikan lasten, Saran ja Tomin, vierailuja isän ja Raisan luona. Uusperheen tavoitteena on aivopestä lapset äiti-Sinikkaa vastaan. Suunnitelmissa on myös erottaa lapset toisistaan, niin että Sara jäisi Sinikalle ja Tomi tulisi uuteen perheeseen. Äitiä on kutsuttava nimellä Paskis ja Raisaa nimellä äiti. Sinikasta ja Joken vanhemmista puhutaan pahaa lasten kuullen. Toisaalta Raisa on kaunis, huomaavainen, kuin hyvä kaveri, joka opettaa Saran piirtämään ja maalaamaan oikeilla taiteilijatarvikkeilla. Herkkä Sara oireilee, ahdistuu, kokee tulevansa raastetuksi kahteen suuntaan. Lojaalisuusristiriita on mahdoton. Tapahtumat menevät jo groteskin komiikan puolelle, kun Raisa tarjoilee keitettyjä horsmanvarsia ja pahoittaa mielensä, kun lapsille ei maistu. Kaikenlaiset ruuat, juomat ja makuelämykset ovat tärkeässä roolissa joka kodissa, eikä olekaan ihme, että Sara teininä sairastuu anoreksiaan.

Eropaperit liikkuu aikatasolta toiselle. On nykyhetki, jossa Leea viruu osastolla alennustilassa ja itkee pettymystään. Tarina ajoittuu myös 1960-luvulle, 1970-luvulle ja Leean muistikuvien kautta varhaisempiinkin vuosikymmeniin. Kerronnan lomassa ilmestyy dokumentteja: oikeusprosessien papereita, Raisan manipuloivia kirjeitä Sinikalle ja Leealle, jälleen oikeuspapereita. Kirjan nimi Eropaperit tulee perustelluksi juuri tässä. Kaiken ytimessähän on se, mitä eropapereihin taistelun jälkeen kirjattiin.

Leea ei suostu myöntämään, että hänen poikansa Jokke on oikeastaan paskiainen. Hän on niitä naisia, jotka hautaan saakka palvovat lellilastaan. Tarinan todellinen sankari on Sinikka, joka ei hylkää anoppiaan, vaan kuuntelee, pyyhkii kyyneleet ja koettaa piristää. Sinikan vaatimaton syntyperä osoittautuu oikeastaan voimavaraksi. Kun ei ole voinut luottaa kuin itseensä, on viisainta yrittää hyödyntää omia kykyjään niin pitkälle kuin suinkin. Sinikka opiskelee lääkäriksi, hän voittaa kaikki esteet. Hän ottaa vastaan lasten raivon ja levottomuuden isän kotona vietettyjen aikojen jälkeen, hän hankkii apua oikeustaisteluun ja voittaa.

”Hän ei halunnut tapella, mutta oli pakko, sillä Jokke ei suostunut näkemään lasten kipua ja pelkoa. Ne ovat taas siinä lähellä, hän yrittäisi suojella niitä, hän rakastaisi niitä vaikka ne kiukkuaisivat päiväkausia. Hän oli voimaton, mutta lasten takia oli pakko olla voimakas.”

Kirjassa on henkeäsalpaavan kauniita kuvauksia lapsen maagisesta maailmasta. Joken ja Sinikan esikoistytär Sara kokee voimakkaasti mummilan rauhan ja kauneuden, luonnon näkymät ja turvallisuuden. Saran ja pikkuveljen Tomin suhde on myös kuvattu mestarillisesti, sisaruskateuden kautta suojelevaan rakkauteen ja mitä kaikkea siihen mahtuu.

Samoin se pelko, joka kietoutuu uuteen äitihahmoon Raisaan. ”Uni tulisi, hän [Sara] unohtaisi kaiken pahan, tuuli riuhtoi puista lehtiä, kesä kääntyisi syksyksi ja hän haukkaisi taikasientä, kasvaisi kuin Ihmemaan Liisa ja voisi muuttaa omaan taloon omaan saareen oman meren keskelle, siellä hän eläisi vuohensa kanssa eikä kukaan pääsisi satuttamaan koskaan enää. Tuuli pöllytti terälehtiä pitkin puutarhaa, se hulmutti Raisan pitkää tukkaa kun hän hämmensi pataansa, lisäsi lapsenluista tehtyä jauhoa, vahaa ja hiuksia, kuusenjuuren maitoa ja kärsämön siemeniä, hän keitti voidetta, pakkasi sen purkkiin, tuli huoneeseen Saaran nukkuessa ja hieroi taikavoidetta Saaran ihoon niin että herättyään Sara halusi olla hänen pieni tyttönsä.”

Lukijalle kuitenkin jää kaiken taistelun jälkeen seesteinen mieli. Asiat menivät näin, koska ihmiset käyttäytyivät näin. Kukin kantoi omaa taakkaansa, köyhyyttä, hylätyksi tulemista, kuka mitäkin traumaa. He olivat myös eksyksissä modernin maailman avautuessa ja tarjotessa liikaakin mahdollisuuksia. Paljon hyvää kuitenkin syntyi, lapset kasvoivat aikuisiksi ja elämä jatkuu. Viimeiseksi jää tunne, että Jokkea ja Raisaa lukuun ottamatta kaikki tekivät parhaansa niillä voimavaroilla, jotka heillä oli käytettävissään.

Laura Honkasalon (s. 1970) tuotantoon sisältyy nuortenkirjoja, romaaneja, novelleja ja käsityöesseitä. Hänen läpimurtoteoksensa Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2001) kuvaa 1970-luvun vasemmistoaktivistien lapsena kasvamista. Tuorein romaani Vie minut jonnekin (Otava 2018) käsittelee kepeämmin some-imagoihmisten elämää.

Taina

SADAS JULKAISU: Elämälle ahne rouva

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad. WSOY 1982.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta kesäkuussa, ja merkkivuotta juhlitaan monin tavoin. Satavuotisia viettävän upean kirjailijan teos Elämän rouva, rouva Glad juhlistaa myös blogimme merkkipaalua: tämä on Tainan ja Tommin aarrearkku -kirjallisuusblogin sadas julkaisu.

Eeva Joenpelto (1921-2004) oli tuottelias ja palkittu kirjailija. Hän kirjoitti 26 romaania, joita on käännetty yli kymmenelle kielelle. Hänen saamiinsa lukuisiin tunnustuksiin sisältyi moninkertainen kirjallisuuden valtionpalkinto sekä Finlandia-palkinto vuonna 1994 romaanista Tuomari Müller, hieno mies. Joenpellon tuotannon merkkipaalu on 1920-luvulle keskittyvä Lohja-sarja: Vetää kaikista ovista (1974), Kuin kekäle kädessä (1976), Sataa suolaista vettä (1978) sekä Eteisiin ja kynnyksille (1980). Elämän rouva, rouva Glad ilmestyi Lohja-sarjan jälkeen; sitten Joenpelto kirjoitti vielä puoli tusinaa romaania.

Luin tämän teoksen hienona kehityskertomuksena. Miten naisesta tulee niin merkillinen kuin rouva Glad keski-iässä on, juonitteleva, teeskentelevä, milloin mairea, milloin kohtuuttoman tyly ja äkkijyrkästi toimiva? Mikä on tämä korsettiin puristautunut suurinaamainen tantta, joka selailee ja silittelee osakepapereitaan pankin holvissa. Selitys löytyy paitsi hänen kolmesta avioliitostaan myös lapsuuden lähtökohdista.

Joenpelto paljastaa arvoitusta vähitellen. Rouva Sara Glad, alun perin Saara Heinonen, ei pahuuttaan kehity kummalliseksi. Hän puolustautuu heikkoutta ja muiden armoille jäämistä vastaan, maailmanjärjestystä eli miesten ylivaltaa vastaan, ajankohtaa eli 1930-luvulla uhkaavaa sotaa ja puutetta vastaan, ikääntymisen kauhua vastaan. Ja keino on aina sama: hankkia omaisuutta. Nuorena hän on käytännössä tyhjätasku, hän on myös kolho ja sosiaalisesti kömpelö, mutta vaatimattomienkin työpaikkojensa avulla solmii kontakteja kuin vahingossa ja – tässä tapauksessa tulee käyttää juuri tätä verbiä – pääsee naimisiin.

Rouva Glad on materialismin läpitunkema. Hän omistaa lopulta kivitalon, kampaamon ja hotellin ja vaanii yritystensä kirjanpitoa kuin haukka. Tarvittaessa hän lopettaa kannattamattomat liiketoimet, nopeasti ja suruttomasti. Kirjassa ei taida olla montakaan aukeamaa, jossa ei tavalla tai toisella mainittaisi rahaa, pohdittaisi varoja, puntaroitaisi jonkin olevaisen rahallista arvoa.

Yksin ollessaan hän saattaa äkkiä joutua surun tai jopa kauhun valtaan. Pahaan oloon löytyy tietty lääke.

”Hän oli niin surullinen, että hänen oli otettava kaapista yöpaitojen takaa se varsinainen käsilaukkunsa ja istuuduttava vähäksi aikaa tutkimaan sen sisältöä. Käyttövarojen laskeminen ja pankkikirjojen selaaminen auttoi sen verran, että hän saattoi riisuutua ja mennä vuoteeseen. Yöperhoset tunkivat nyt hänen huoneensa ikkunaa vasten. Ja tuuli taisi nousta. Mutta huomenna Helsingissä, siis ei vielä tänään mikä päivä olikin jo pitkällä, hän menisi holviin, holvin rauhaan. Hän laskisi, tarkastaisi, niputtaisi, tekisi muistiinpanoja ja olisi muuten vain. Ilhmisellä oli koti siellä ja koti täällä, mutta tyven olo vain rautaisten palo-ovien takana.” (s. 181)

Avioliittoja on siis kolme. Jokaiselta mieheltään sankarittaremme oppii jotakin. Ja toki myös saa hyvää. Rouva Glad on todellakin elämän rouva ja elämälle ahne. Hän luo itselleen elämän tarkoituksen: huolehtia bisneksistä. Onhan hänellä kokemusta kirjanpidosta ja pankkityöstä. ”Elämän tarkoitus oli, että eli. Ja kun keksi itselleen vaivan vaivan päälle, niin kuin niitä ei muka keksimättäkin olisi tullut, oli vain taisteltava kestämisestä ja mieluiten myös voittamisesta. Taisteltava kuin viimeisestä leivänpalasta. Mutta kaiken keskellä oli säilytettävä pikantti tyyli, se.” (s. 30)

Hän ei ole ruudinkeksijä, mutta hän suuntaa voimavaransa kohteeseen, jonka katsoo parhaiten palvelevan hänen tarkoitusperiään. Hän myös mielellään näkee muiden takertuvan samoihin ansoihin, joista hän itse on selvittänyt tiensä eteenpäin. Niinpä hän esimerkiksi yllyttää pikkukaupungin perheellistä nimismiestä pitämään yllä toivotonta ihastusta nuoreen tyttöön. Ja häntä kutkuttaa olla se, joka saattaa armeliaasti lainata rahaa varattomalle.

” – Minulla on aivan erilaiset liiketoimet nykyään. Ja vaikka maksaisin mitä, ei se teitä tuossa ahdingossanne nyt auta. Katsokaas, on olemassa pikkurahaa ja sitten sitä toista. Ja te kai tarvitsette sitä toista. Eri asia on, jos aiotte myydä koko kiinteistön. Miten ne hehtaarit ovatkaan?” (s. 23)

Rouvan jokainen avioliitto on tietysti omanlaisensa. Niihin johtavat erilaiset tilanteet, ne kehittyvät erilaisiksi. Joenpelto kuvailee mehevästi kaikki käänteet, etenkin ”Nalle” Ketosen ja hänen siskokatraansa värikästä sisäpiiritouhotusta.

”Hän [rouva Glad] oli oppinut jo rentoutumaan Ketosten sisaruslaumassa. Hän saattoi istuskella puutarhakeinussa paljain säärin. Vähän väliä hän voiteli niitä erilaisilla rasvoilla, käänteli sivua ja toista. Kukkaset kukkivat. Kasteluvettä oli lämpiämässä isoissa saaveissa, auringon säteitä singahteli liikahtamattomalta pinnalta. Lintuja suihki ilmassa omia ratojaan. Keittiöstä tuli jonkun oudon keiton tuoksu ja rätinää kun jotakin käristettiin, käänneltiin ja käristettiin taas. Puheen pulputukseenkin oli tottunut, yhtäkkisiin laulunluikutuksiin.” (s. 117)

Liki 500-sivuisessa kirjassa on paljon kiinnostavaa ajankuvausta: 1930-luvun kuohuvat aatteet löytävät tiensä pikkukaupunkiin, jossa nimismies äkseeraa poikakerholaisiaan kansallissosialismin hengessä, ja suursodan pelko on jo puheissa läsnä.

Nimihenkilöä kuvaa hyvin tämä episodi autokyydin päätteeksi:

”Rouva Glad pani käsilaukkunsa kainaloonsa, puristi sitä tiukkaan ja valmistautui astumaan ulos.

– Näin, tähän juuri. Ai niin, kysyitte oliko se viimeinen sana. Hän kujersi vielä kerran. – Minä en viimeistä sanaa sano koskaan. Miksi sitä pitäisi sanoa? Viimeisen sanan sanoja joutuu aina häpeämään. Muistakaa, hyvä ystävä, se pätee kaikkeen. Aina kannattaa jättää joku pieni portti auki. Kas niin, kiitos ajomatkasta. Ja jos haluatte vielä neuvotella, niin minuthan tavoittaa aina. Minä olen puhelimen ääressä, useimmiten. Minun elämässäni kun ei enää ole muuta kuin työtä ja työtä.” (s. 26)

Eeva Joenpelto piirtää värikästä henkilökuvaa hienolla tyylillään, joka on hallitusti laveaa, vuolaasti kuvailevaa olematta missään kohden hillitöntä. Kertojan taitoja kuvastaa se, että lukija ymmärtää, miksi rouva Glad muuttui, ja saattaa kokea myötätuntoa. Ja tärkeimmät asiat, syvimmät selitykset tulevat vasta kirjan loppupuolella. Pidin paljon myös tavasta, jolla Joenpelto kertoo ihmisten askareista. He siivoavat, hoitavat puutarhaa, kokkaavat, rakentavat, laittautuvat. Kaikella kerrotulla tekemisellä on jokin merkitys, joko tekijän tai katsojan kannalta.

Osana Eeva Joenpellon satavuotisjuhlallisuuksia WSOY julkaisee toukokuun 2021 lopulla Rouva Gladin äänikirjana. Samoin äänikirjana tulee vuonna 1955 ilmestynyt Neito kulkee vetten päällä.

Taina

Lapsuuden uponnut manner

Tytti Parras: Pieni hyvinkasvatettu tyttö (Otava 1978)

”Tuoltako ajalta on peräisin vastasilitetyn miehenpaidan, sen hajun, kauluksen kovan reunan kiihottavuus? Ja senkö takia pidän yhä eniten vähän makeista hiusvesistä. Suave ehkä? Se imelä tökötti jota pojat siihen aikaan lätkivät päähänsä? Ovatko dongarit minulle sitä mitä viikset ja miekka isoäidille? Glenn Miller ja sukkanauhat saavat minun veljeni riehaantumaan, minun mahassani jysähtää kun näen kapean takapuolen sinisissä farmareissa, vastasilitetyn paidan ja vähän luiset hartiat. Seksuaaliattrappi menneisyydestä? Minkä minä sille mahdan?”

Mitähän yhteistä mahtaa olla seuraavilla kirjoilla:
Matti Yrjänä Joensuu Väkivallan virkamies, V.S. Naipaul Vapaassa maassa ja Vasili Šukšin Nuoren Vaganovin kärsimykset. Hyvää kirjallisuutta, tietenkin, ovathan ne miesten kirjoittamia kuten vakavasti otettavien teosten pitääkin olla. Siksi nuo varmaan pääsivät 80-luvulla Otavan koulukirjaston lukiolaisille tarkoitettuun valikoimaan. Ainoana naiskirjailijana tuohon pieneen ryhmään otettiin mukaan Tytti Parras (1943-2018) tällä kirjallaan. Ja aivan aiheesta, sillä raikkaalla otteellaan se poikkeaa piristävästi noista kolmesta.

Sivut: 1 2

Vetävä selviytymiskertomus

Varis, Tuula-Liina: Sattunut syntymään. WSOY 2020.

”Aina saa hävetä.” Se on kirjan päähenkilön, Assin, toistuva lause. Häpeällä ja kurilla kasvatetaan, se on tapa Suomessa 1940-1950-luvuilla.

Tuula-Liina Varis kuvailee tuoreessa kirjassaan Sattunut syntymään naiseksi ja taiteilijaksi kasvamista sekä Suomen muutoksia sotavuosista nykypäiviin. Päähenkilön, Assin, elämässä suuret käänteet seuraavat toistaan; ennen täysi-ikäistymistään Assi kokee enemmän vastoinkäymisiä kuin jotkut kohtaavat koko ikänään. Jotta en pilaisi uuden kirjan iloa, en kerro tässä kaikkia käänteitä.

Lapsuusperheen äiti on kanslistina varsinaissuomalaisessa kauppalassa ja isä valmentaa hevosia ja ratsastajia. Perheeseen syntyy esikoistyttö ja sitten jatkosodan aikaan kaksoset, Assi ja Essi. Kaikki tajuavat jo varhain, että vanhempien pettymys on kova, kun tuli ”vain” tyttöjä.

”Piti kai uskoa, että he olivat huonompia kuin muut. Assi ei pikkulapsena mitään kiihkeämmin halunnut kuin sitä, että äiti olisi tykännyt hänestä. Mutta jo varhain hän tajusi, ettei hän koskaan onnistuisi olemaan äidille mieleinen, vaikka mitä yrittäisi. Hän lakkasi yrittämästä. Hän ei välittäisi. Hänellä oli vaikeat välit äitiin aina äidin kuolemaan asti. Ja senkin jälkeen. Vieläkin.” (s. 30)

Äidin kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta tule kehua eikä lelliä, ettei lapsesta tule leuhka. Periaatteesta äiti pitää niin tiukasti kiinni, ettei hän kerro kaksostensa saaneen erittäin hyviä tuloksia älykkyystestistä, joka heille tehdään kuusivuotiaina ilmeisesti koulukypsyyden selvittämismielessä. Assi saa tietää asiasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun isosisko tapaa testin tehneen vanhan opettajan. Assi on pitkään siinä luulossa, että hän on tyhmä ja osaamaton. Vaikeuksia lisää vasenkätisyys, jota ajan tavan mukaan yritetään koulia pois. Koulussa on muutenkin kova kuri.

”Kun joutuu vastaamaan, on noustava pulpetin viereen, seisottava suorana ja vastattava reippaasti niin, että kaikki kuulevat. Jos vastaa väärin, opettaja moittii, jos ei melkein koskaan vastaa oikein, joutuu nurkkaan häpeämään. Assista on kamalinta joutua taululle piirtämään tai kirjoittamaan, koska silloin kaikki alkavat tirskua hänen vääräkätisyydelleen.” (s. 121)

Ajan tavan mukaisesti lapsille ei selitetä asioita; heille tiuskitaan ja heidät nolataan, jos he kyselevät ja yrittävät ymmärtää. Aikuisten puheista noukitut sirpaleet jäävät mieleen vaivaamaan. Kun sota on ohi, sodasta ei puhuta. Piste.

”Ja nyt sota-ajan lapsisukupolvi yrittää vanhoilla päivillään selvittää, missä isä sodan aikana oli ollut ja missä oloissa itse on ensimmäiset vuotensa elänyt. Onhan se hassua ja säälittävääkin.” (s. 19)

Assin muistot osoittavat kuitenkin, miten ihmeen sitkeätekoinen ihmislapsi on. Ankaruuden ja pahan mielen vastapainona on maagisia hetkiä, valoja, makuja, tuoksuja, luonnon näkymiä. Sitkeys, äly ja huumori ovat Assin aseita, kun maailma kolhii. Assi löytää kirjoittamisen maailman, menestyy siinä ja aikanaan opiskeluvuosinaan pääsee toimittajan töihin. Kirjailijan ura urkenee sitten keski-iässä.

Kerronnan väliin on upotettu sitaatteja tapahtuma-ajan lehdistä ja kirjoista. Ne katkaisevat kerronnan imun, mutta tuovathan ne ajankuvaa, ja ehkä ei haittaa muistuttaa mieliin, millaiset aatevirtaukset Suomessa vallitsivat vaikkapa vuonna 1942.

Vetävimmillään Sattunut syntymään on lapsuuden ja teini-iän kuvauksissa. Varis tavoittaa niin hyvin jännitteet herkän yksilön ja aina yllätyksiä tuovan ympäristön välillä.

Sitten alkavat huono-onniset parisuhteet, joiden traagisuutta lievennetään toteavalla otteella ja ronskilla huumorilla. Päätösjakso henkii rauhaa, ihminen pääsee sopuun niin itsensä kuin läheistensäkin kanssa.

Tuula-Liina Varis on laajalti meritoitunut kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto käsittää yli 20 kirjaa. Yksi kulmakivistä on Variksen ja Pentti Saarikosken yhteiselämää käsittelevä romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994).

Variksen edellinen romaani Huvila (WSOY 2016) käsitteli kolmen naisen kohtaloita hirsihuvilassa 1930-luvulla; rouva, piika ja pieni tytär jäävät keskenään, kun perheen mies lähtee rakentamaan uutta Eurooppaa. Sitä edellisessä romaanissa Naisen paras ystävä (WSOY 2014) teemana oli, miten narsisti toimii saaden hyväuskoisen koukkuunsa.

Myös uusin romaani nostaa luupin alle jännitteiset naisten suhteet, sisarkateutta ja -rakkautta unohtamatta, sekä vaikeat parisuhteet. Monet värikkäät sivuhenkilöt vahvistavat elämänmakuista otetta. Ennen muuta Sattunut syntymään on uljas ja vetävä selviytymiskertomus, joka heijastelee suomalaista ajankuvaa useilta vuosikymmeniltä.

Taina

Roskiksen vierestä

Kilpi, Marjatta: Yksityiset unet (Gummerus 1986)

Taloyhtiömme roskakatokseen ei saisi jättää mitään tavaraa astioiden viereen, mutta silloin tällöin joku tätä kieltoa uhmaa kierrättämismielessä. Eilen energiajätepöntön vieressä kohosi pieni pino laadukasta kirjallisuutta: Hemingwaytä, Steinbeckiä, kirjakerhon valioita. Päällimmäisenä lepäsi Marjatta Kilven Yksityiset unet.

Kirjan ankeahko kansi 1980-luvun fontteineen soitti pientä kelloa mielessäni. Olinko nuorena kirjallisuustieteen opiskelijana, kirjastoissa työskennellessäni, hyllyttänyt tämänkin kirjan? En voinut jättää siistiä ja kiinnostavaa kirjaa roskiksen viereen lojumaan. Silmäillessäni opusta ymmärsin, että en ole aikoinani vain hyllyttänyt, vaan ihan lukenutkin sen. Moni kohta tuntui tutulta, mutta kokonaisuus hahmottui kunnolla vasta nyt.

Yksityiset unet seuraa päähenkilön, Emilian, kasvua tyttösestä itsenäiseksi naiseksi. Kuvailussa on varmaankin kirjailijan omakohtaisia aineksia, sillä Emilian tavoin Marjatta Kilpi (1935-1998) syntyi 1930-luvulla, opiskeli yliopistossa ja työskenteli kirjankustantamossa.

Mielenkiintoisinta antia ovat juuri ajankohtaan sidoksissa olevat kuvaukset. Emilian äiti valmistautuu vielä kauan maailmansodan jälkeenkin uuteen sotaan, niukkuutta podetaan paremmissakin perheissä ja naisen asema on vasta hiljalleen muuttumassa.

Kirjan kerronta on vähäeleistä ja toteavaa, kieli virheetöntä. Mitään riekkuvia irtiottoja Kilpi ei harrasta, mutta sitäkin enemmän terävien havaintojen sarkastisuutta. Dialogissa on hyvä rytmi.

Emilialla eli Empulla on vahva äiti ja poissaoleva isä. Isoveli Juhani on perheen lapsista etuoikeutetumpi ja tärkeämpi. Epätasa-arvo paistaa pihalla ja koulussa. Tytön ei sovi voittaa juoksukilpailua, ja tyttölapsen hyvät numerot todistuksessa otetaan itsestäänselvyyksinä, kehumatta. Emppu saa ”hyvän kasvatuksen”, hän oppii olemaan hiljaa ja soittamaan pianoa. Tyttöpartioon hän liittyy, kun koulussa vieraileva värvääjä tekee vaikutuksen. Itse partiotoiminta tarjoaa mehevästi kuvattua hyytävää epämukavuutta niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Emppu tajuaa myös jo varhain, että jotkut tytöt ovat oikeasti hienoja, ja että ympäristö lyö leimoja lapsiin ja nuoriin. Hän ei voi ajatellakaan kutsuvansa ystävää perheen kesämökille, jossa kesäkissoista huolimatta hiiret rapistelevat nurkissa. Mutta onhan lapsuudessa puolensa, omat piilopaikkansa ja löytöretkensä.

”Tietysti lapsuus oli aina kadotettu paratiisi, ellei se sitten sattunut olemaan helvetti, ja sinnekin ihmisellä saattoi ajoittain olla ikävä.” (s. 21)

Mistä Empun muutoksen ja vapauden kaipuu sitten ylipäätään kumpuaa? Kirjoista, joita hän lukee, järjestelmällisesti, maailmankuvaansa laajentaen. Äiti ei paljon piittaa tyttönsä henkisestä elämästä; hän on ennen muuta kiinnostunut omasta ja perheensä imagosta. Fyysisesti nuoren tytön keho kahlitaan tukaliin liiveihin (sekä rintaliivit että vyötäröliivit!), mutta mieltä ei voi nyörittää.

”Tulisiko hänestäkin nainen aivan kuten äidistäkin? Sellainen nainen, joka kulkee ympäri torilla ja hallissa hampaitaan paljastellen. Jolla on aina kiire, mutta joka ei itsekään tiedä minne ja mitä varten. Joka aina touhuaa jotain sellaista, mistä ei jäisi pienintäkään jälkeä maan päälle.

Ei ikinä.” (s. 62)

Emilia kohdistaa suuria odotuksia ylioppilaskirjoitusten jälkeen siintelevään yliopistoelämään. Vihdoinkin vapaa pääsy tiedon ja ideoiden lähteille! Todellisuus on tietysti paljon arkisempi, jopa pettymykseen saakka. Miesystävä Martti taas on saanut jo pojasta saakka nauttia miehille kuuluvista eduista:

”Martilla oli ollut ystäviä ja tovereita, jotka pitivät yhtä keskenään. Samaa koulua käyneet miehet olivat kuin saman perheen poikia eivätkä hylänneet toisiaan. Martti oli kirjoittanut Ylioppilaslehteen ja Parnassoon, istunut yliopiston kuppilassa kuin kotonaan. Hän tunsi Helsinkiäkin paremmin, ravintoloita, katuja, kaupunginosia. Hän tiesi jo varhain miten yhteiskunta pelasi ja toimi. Martti istui ylioppilaskunnan hallituksessa, kävi osakunnassa ja Kronoksessa, hoiteli isännyyden siellä, toisen täällä ja tutustui yhä uusiin ihmisiin. Martin ympärille kehittyi kuin itsestään ihmissuhteiden verkko, jonka keskellä hän istui ja jonka langoista hän saattoi nykäistä aina kun tarve vaati. ” (s. 103)

Valmistuttuaan Martti saa suhteillaan heti hyvän viran, Emilia ei.  

”Muutos oli ollut nopea: kun Emilia aloitti opintonsa, oli kansakoulunopettajalle melkein mahdotonta löytää sopivaa sijaista. Kun Emilia valmistui, oli kouluhallituksen tarkastajan pöydällä puolen metrin korkuinen kasa hakupapereita erilaisiin opettajanvirkoihin.

Sinne kasan alimmaiseksi joutuivat Emiliankin paperit.” (s. 105)

Mutta töitä löytyy kuin löytyykin, kirjankustantamosta kielentarkastajana. Mieluiten Emilia sijoittuisi kirjalliselle osastolle, mutta ”kirjalliselle osastolle oli aina otettu ja tultaisiin vastaisuudessakin ottamaan vain miehiä työhön, mikäli asia kirjallisesta johtajasta riippui” (s. 106).

Miesystävä-Martin varaan ei voi rakentaa mitään (hän on naimisissa ja kahden lapsen isä) ja oma vapaus on muutenkin tärkeää, joten Emilia hankkii oman asunnon. Lainaneuvottelu holhoavan pankinjohtaja-patriarkan kanssa on jälleen yksi herkullinen ajankuva. Emilian unelmissa on hieman hohdokkaampi asunto kuin ankea lauttasaarelainen kaksio, mutta pankinjohtajan sana on tässä kohden laki.

Oma tupa, oma lupa, mutta yllättäen Martti jättääkin perheensä ja tahtoo avioitua Emilian kanssa. Pariskunta muuttaa pieneen puutaloon Helsingin liepeille. Emilia toivoo, ettei Martti kovin usein muistelisi mennyttä onneaan, espoolaista atriumtaloa sähkösaunoineen. Heille syntyy poika, ja Emilia tuntee ennenkokematonta, syvää iloa.

Mutta sekään ei pitkän päälle auta, sillä vuosien vieriessä Emilia kokee joutuneensa ansaan hoitaessaan kaiken: kodin, pihan, Martin tarpeet, lapsen, oman työnsä (virka on lopetettu ja työt pitää tehdä projekteina kotosalla). Välit oikukkaaseen ja aggressiiviseen Marttiin kiristyvät.

Ajatus vapaudesta elää avioliiton tympeydessä Emilian sisimmässä: ”Jos nyt maailmassa jotain vapautta oli, se oli kai juuri tässä: kasvussa, joka tunki läpi esteiden ja vastusten ja riemuitsi siitä.” (s. 130)

Hieman makaaberisti hänelle avautuu uusi mahdollisuus, kun Juhani-veli kuolee ja vanha kotitalo siirtyy Emilian omistukseen. Poikakin on tässä vaiheessa jo lähes täysi-ikäinen. Emilia asettuu vanhaan taloon puuhaamaan samalla sen myyntiä apunaan kirjanoppinut Mauri, Emiliasta kiinnostunut ukkomies. He käyvät mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa paikkakunnan historiasta ja johtohahmoista, kirjailijaelämästä ja kustantamoista. Molemmilla on kirjallista kunnianhimoa. 

Kirja huipentuu asetelmaan, josta teoksen kerronta käynnistyi. Mauri kohtaa välejä selvittelemään saapuneen Martin, kolmikko syö illallista yhdessä ja nauttii juomia, miehet löytävätkin yhteisen sävelen juopotellen ja tapellen, ja lopuksi Emilia poistuu taistelutantereelta mukanaan romaanikäsikirjoitus, niitä samoja tekstejä, joita kirjakin sisältää. Hän aikoi polttaa ne, mutta lukiessaan ne vielä kerran läpi päättää säästää ne.

Paperit on koottu, oma elämä niissä ja oma elämä edessä. Loppulauseessa Emilia myös ikään kuin armahtaa itsensä.

”Hän antoi periksi eikä se ollutkaan tappio kuten hän oli pelännyt.

Sitten hän palasi taas itseensä ja ajatteli:

Se on nyt ohi.

Minä olen elänyt.

En tosin niin kuin olisin tahtonut elää, rikkaasti ja täyteläisesti vaan pienesti ja surkeasti. Typistetysti ja häpeällisestikin. Olen rakastanut liian vähän ja laiminlyönyt liian monta mahdollisuutta.

Mutta minä olen hengissä vielä.” (s. 218-219)

Yksityisten unien jälkeen Marjatta Kilpi kirjoitti vielä yhden romaanin Sapattivuosi (1990), jonka aiheena ovat kruununhakalaiset keski-ikäiset hyvin toimeentulevat ihmiset haaveineen ja pettymyksineen.

Marjatta Kilpi ei ole ainoa suomalainen 1980-lukulainen prosaisti, jonka teoksia päätyy roskiin tai roskiksen viereen. Moni muukin laadukas kirjoittaja on painunut unholaan. Kirjoista sinällään on tullut vähän hankalia hyödykkeitä. Eivät kaikki halua niitä säilytellä. Mutta tekstit eläkööt silti. Muistatteko Kerttu-Kaarina Suosalmen, joka oli paitsi erinomainen prosaisti myös kiitetty näytelmäkirjailija? Palataan aiheeseen.

(Taina)