Pargiterit Lontoosta

Woolf ei ole kirjoittanut perinteistä sukuromaania tai tiettyjen henkilöiden kehityskertomusta. Kirja kattaa jakson vuodesta 1880 suunnilleen 1930-luvun alkupuolelle. Viimeinen luku on nimeltään Nykyhetki ja ilmeisesti sanomalehti, jonka Eleanor siinä raivoissaan repii, kertoo Hitlerin valtaannoususta. Tuolta jaksolta Woolf poimii eräitä vuosia ja niistä tietyn päivän, jonka aikana henkilöiden kannalta tapahtuu merkittäviä asioita. Paitsi että ne kirjassa kuvatut asiat eivät aina vaikuta lainkaan merkittäviltä sinänsä. Tuolloin tapahtuvat historialliset tapahtumat jäävät puolestaan taustalle: kuninkaan kuolema, Lontoon yöllinen pommitus, 1. maailmansodan loppuminen. Näin ihmisen mieli saattaa toimiakin. Usein se suurin tai hienoin ei jää kaikkein kirkkaimpana mieleen, vaan muistissa on yleensä ihmeellistä roinaa ja yksityiskohtia, jotka tarkemmin ajatellen ovat aika kummallisia. (Sitten kun niitä on kertynyt tarpeeksi, alamme puhua niistä ja muista faktoista ja meistä on tullut aikuisia, vai mitä Eleanor?)

Kirja kuvaa myös naisen aseman muutosta. Enää ei naisten ihanne ole olla kodin hyvä hengetär tai kutsujen hillitty koriste. Niin everstin tyttäriä kuin ovat, osoittavat tytöt poikkeuksellista omapäisyyttä. Eleanor vastuullisena vanhimpana hoitaa leskeksi jäänen isän taloutta ja harrastaa pitkään hyväntekeväisyyttä. Hän äityy vanhemmalla iällä todelliseksi maailmanmatkaajaksi. Delia nai irlantilaisen ja joutuu läheisiin tekemisiin heidän itsenäisyyspyrkimystensä kanssa. Nuorin Rose heittelee mielenosoituksissa kiviä ja istuu vähän aikaa peräti vankilassakin. Sara-serkku on sitten aivan erikoinen tapaus ja epäilen, että Woolf kuvaa hänen kautta omiakin tuntojaan.
Perheen poikien urat ovat perinteisempiä. Vanhin Morris harjoittaa asianajajan tointa, Edward opiskelee Oxfordissa tulevaa korkeaa valtion hallinnon virkaa varten. Martin on keikari ja seikkailijaluonne: ensin armeija, sitten naismaailma ja pörssioperaatioita.

Viktoriaanista aikaa saatellaan kirjaimellisesti hautaan. Kirjan alussa perheen äiti kuolee. 1880, Delia, nuorempi tytär:
”Delia tuijotti hautaan. Siellä oli hänen äitinsä: tuossa arkussa makasi nainen, jota hän oli rakastanut ja vihannut niin paljon. Hänen silmänsä sokaistuivat. Delia pelkäsi pyörtyvänsä, mutta hänen oli katsottava ja tunnettava – se oli viimeinen tilaisuus. … Delia kohotti katseensa. Hän huomasi Morrisin ja Eleanorin seisovan vierekkäin. Heidän kasvoillaan oli läikkiä ja heidän nenänsä olivat punaiset. Kyyneleet vierivät heidän poskillaan. Heidän isänsä taas oli niin jähmeä ja järkähtämätön, että Delian teki mieli nauraa ääneen. Kenestäkään ei voi oikeasti tuntua siltä, hän mietti. Isän on pakko teeskennellä. Kukaan meistä ei tosiasiassa tunne yhtään mitään, Delia ajatteli: me vain teeskentelemme.”

Woolfin tekemien huomioiden perspektiivi vaihtelee huimasti. Englannissa puista lehtiä irti nyrjäyttelevä syystuuli voi lähteä matkaan Välimereltä, jossa selällään paatin pohjalla makaava laiska kalastajapoika kääntää kylkeä. Sitten se keinuttelee rypäleitä Provencessa. Toisessa ääripäässä Woolf noteeraa puvun hihasta riippuvan kultalankasilmukan ja huonoa työtä tehneen rakennusmiehen aliravitun kehon ja hänen rusettiinsa, joka oli livennyt kauluksen päälle. Maaseudun ja erityisesti Lontoon näkymiä hän kuvaa todella yksityiskohtaisesti. Ne ovat kiehtovia, vaikka välillä niiden suhde kokonaisuuteen tuntuu irralliselta. Eräät tapahtumat toistuvat ja vaikuttavat edustavan sitä mikä kirjoittajasta on todella pysyvää, kun henkilöt syntyvät ja kuolevat. Lopputulos on lyyrinen. Kertoja vie lukijan täydellisesti mukaan tilanteeseen, mutta hän ei kuvaa sitä mitenkään täydellisesti. Nuo poimitut yksityiskohdat korostavat ohimenevää hetkeä.

Vaikka kirjassa kuvattu jakso on noin pitkä, ei kirja tunnu ”eeppiseltä” kuin joku muu suuri romaani. Se ei myöskään ole kovinkaan dramaattinen. Suvun suuretkin tapahtumat saatetaan kuvata lähes sivulauseessa. Kun kirjassa ei ole suurta finaalia ja siinä on useita seurattavia henkilöitä, niin siitä tulee episodimainen. Vaikutelmaa korostaa kirjan rakennekin. Elämä on tapahtumien sarja tai mieluummin kokoelma tapahtumia. Niistä mieli yrittää jälkeenpäin rakentaa suurta kertomusta. Kirjan luettua epäilee, onko olemassakaan mitään isoa kuvaa? Kun kaikki muuttuu ja tapahtumat vaihtelevat, niin mikä on pysyvää? Anton Tšehov oli Virginia Woolfin tärkeitä kirjallisia esikuvia. Välillä hänen novellinsa tulevat väkevästi mieleen.

Nykyaika, Eleanor:
”On oltava toinen elämä, Eleanor mietti vajoten ärsyyntyneenä takaisin tuoliinsa. Ei unissa, vaan tässä ja nyt, tämän huoneen sisällä, elävien ihmisten keskellä. Hänestä tuntui kuin hän olisi seissyt kuilun reunalla, tuuli olisi tuivertanut hänen tukkaansa ja hän olisi juuri ollut tarttumaisillaan johonkin joka yritti koko ajan karkuun. On oltava toinen elämä, tässä ja nyt, Eleanor toisti. Tämä elämä on liian lyhyt ja rikkonainen. Emme tiedä mitään – emme edes itseämme. Olemme vasta pääsemässä alkuun, hän mietti, alamme vasta ymmärtää jotain sieltä täältä. Eleanor koversi kämmenet syliinsä juuri niin kuin Rose oli laittanut ne korvalleen. Hän piteli käsiään niin ja tunsi halua sulkea kuluvan hetken niiden sisään, pysäyttää sen, täyttää sen koko ajan vain enemmän kukkuroilleen niin menneisyydellä, nykyhetkellä kuin tulevaisuudellakin, kunnes se lopulta hehkuisi kokonaisena ja kirkkaana, kaiken ymmärryksen syväksi valaisemana.”

Kustantaja Savukeidas teki todellisen kulttuuriteon julkaistessaan kirjan. Valitettavasti klassikoiden kustantaminen ei ole kannattavaa ja kustantajan tarina on nyt lopussa.

Tommi