Claes Andersson : Jokainen sydämeni lyönti : merkintöjä elämästäni (suomentanut Liisa Ryömä. 2. painos. WSOY, 2009)
”Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat siitä mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen.”
Kun muistelmien ensimmäisellä sivulla todetaan noin, niin lukija voi ajatella, että mitä faabelia! Varsinkin kun Claes Andersson kertoessaan nuoruutensa lukuinnostuksesta vielä kirjoittaa kirjailijan työstä:
”Mitkä seikat vaikuttivat kirjailijan valintaan? Eikö kirjoittaminen itse asiassa ollut valhetta, järjestelmällistä valehtelemista?” Entä kun tämä kirjailija toimi vielä lääkärinä mielisairaaloissa, suljetuilla osastoilla? Ettei vaan olisi saanut harhoista tartuntaa…
Taina on ehtinyt arvioida blogissa Riitta Kylänpään kirjan Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä (2020). Siitä saa erinomaisen kokonaisnäkemyksen tämän ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuudesta. Nuoresta pitäen tämä mies on elänyt kybällä. ”Halu ja unelmat sojottivat eri suuntiin, tuskin olin lumoutunut jalkapallosta kun kirjat jo imivät minua magneettisen armottomasti puoleensa. Mutta sitten minut vei jatsi.” Ja sitten elokuvat. Ja tytöt, myöhemmin naiset. Kun elämän tarjoomuksilla ei tuntunut olevan mitään rajaa, säntäili nuori Claes yhtä aikaa joka suuntaan, ”pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula. Mutta myös onni, himo saada lisää kaikkea tätä ihanuutta.” Uteliaisuus kaikkia elämän ilmiöitä kohtaan kesti koko elämän. Hufvudstadbladetin syntymäpäivähaastattelun 28.5.2017 otsikko on kuvaava: 80-vuotias jolla ei koskaan ole tylsää.
Epäilemättä tämä kirja on ollut myös erinomaista lähdemateriaalia Riitta Kylänpään haastellessa Anderssonia. Jos Kylänpään kirja soi kuin tarkasti sovitettu yhtye, niin tämä kirja on Claes Anderssonin ikioma soolo. Kun Anderssonia lukee, niin tuntuu kuin hän istuisi aivan vieressä. Ainakin hän hengittää täysin mukana tekstissä, joka on tarkkaa ja kepeää kuin jazzkomppi. Liisa Ryömää pitää kiittää hienosta käännöksestä. (Claes Andersson sanoo leikillisesti Kirjastokaistan haastattelussa vuodelta 2009, että käännös on oikeastaan parempi kuin alkuperäinen.)
Kovin selkeää näkemystä kehityksen kaaresta ja Claes Anderssonin elämänvaiheista on hankala saada kirjan perusteella. Tapahtumat hypähtelevät irtonaisesti muistoissa eri ajoilta. Lisäksi Andersson tarkentaa eräitä muistikuvia myöhäisemmässä vaiheessa, kun hän kuvaa oman terapiansa seurauksia. Silloin hän on saanut uusia näkökulmia varhaisempiin kokemuksiinsa. Siitä ehkä johtuu alun varoitus: meidän muistoihimme jää väkisinkin sellaisia katvealueita, joista ei aivan tarkkaa kuvaa voi saada.
Kuusi vuotta kestäneen psykoterapian kokemukset olivat hieman toisenlaiset kuin Claes Andersson oli etukäteen arvellut. Kirjoittaminen kävi helpommaksi ja nautinnollisemmaksi. Oikeistolaistumisen pelko oli aiheeton. Ongelmien ja vaikeuksien määrä ei vähentynyt, mutta monet niistä muuttivat luonnettaan. On harhaluulo, että ongelmien pohjaan asti voi tunkeutua. Ibsenin Per Gynt jää turhaan etsimään kuorimansa sipulin todellista ydintä.
Terapian myötä aikaisemmat kokemukset vanhemmista saivat lisäpiirteitä. Esimerkiksi etäinen ja pelottavalta tuntunut, ”kolme metriä pitkä ja yhtä leveä”, koko huoneen täyttänyt isä inhimillistyi ja kutistui normaaleihin mittoihin. Sen sijaan ongelmattomammalta tuntunut suhde äitiin ei ole enää lainkaan niin selkeä. Kiltti ja epävarma äiti oli alistunut kotirouvan rooliinsa ja isän määräilyyn. Hän oli myös luopunut omista taiteellisista pyrkimyksistään.
”Äidin tapa saada tahtonsa läpi ja käyttää valtaa oli uhrautua ja väheksyä omaa arvoaan. Hän ei vaatinut mitään itselleen. Hän hallitsi meitä alistumalla. Hän halusi aina huonoimman osan, jotta se ei jäisi kenellekään muulle. Tämä päti varsinkin ruokapöydässä, jossa hän aina valitsi sen palaneen lihapullan tai otti eilispäivän tähteitä.
Hänen seurassaan tunsin itseni usein syylliseksi, ikään kuin olisi minun syyni ettei hän pitänyt puoliaan ja joutui kärsimään syyttä.”
Claes Andersson kysyy, miten pitää pintansa vaatimattomuuden edessä ja miten puolustautua uhrausta vastaan. Sota-ajan kokeneelle sukupolvelle ja heidän lapsilleen tuttuja asioita. Sota-aika vaikutti varmaankin rajuihin lapsuuden leikkeihin. Anderssonin kuvaus heidän klaaninsa pääsykokeiden vaatimuksista on hiuksianostattava. Kastematojen nieleminen, korin täyttäminen nokkosilla paljain käsin ja muurahaispesässä istuminen vielä menettelevät. Mutta entä hyppääminen suuren ladon katolta heinäkasaan, johon on piilotettu teräviä veitsiä ja sirppi? Tai antaa työntää itsensä suurelta laivalaiturilta veteen kädet selän taakse sidottuina? Kerran Claes Andersson työnsi uimataidottoman tytön veteen ja koko porukka poistui paikalta. Kokelaan piti selvitä kuivalle maalle omin avuin. Onneksi joku ohikulkija kuuli sattumalta hukkuvan tytön huudot ja hän pelastui. ”Huhun mukaan hän oli vahingoittunut jollakin tavoin, saanut ’hermovaurion’ niin kuin siihen aikaan sanottiin.”
Soittaminen Ylermi Kososen kvintetissä ja pelaaminen jalkapalloa HIFK:n edustusjoukkueessa kasvattivat henkisesti. Soittamalla saattoi ansaita rahaa opintoihin. Tosin Claes Anderssonin tapauksessa mikä soittaen tuli se iloisesti myös meni. Hän kertoo avoimesti ongelmallisesta suhteestaan rahaan ja peliriippuvuudesta. Ryhmissä myös oppi, että tärkeintä on koko joukon yhteinen etu sekä yhteistyö. Jalkapallon huippupelaajaksi hän sanoo olleensa liian kiltti, mutta saadut kokemukset toveruudesta ja lojaalisuudesta olivat tärkeitä. Tärkeä hahmo oli joukkueessa pelannut Åke Lindman, lempinimeltä Hamlet tai Kuristaja. Hänestä tuli eräänlainen ”varaisä” Claes Anderssonille.
Sairaalatyön monentasoinen arki tulee kirjassa hyvin esille ruumiiden kuljetuksesta ja muista aputöistä alkaen. Claes Anderssonin ensimmäinen oikea lääkäritoimi oli kesällä 1959 Eskilstunan mielenterveysklinikan apulaislääkärinä. Potilaille annettiin vakiintuneen käytännön mukaan joskus sähkösokkeja:
”Muuan masentunut mies joka ei syntymästään lähtien ollut koskaan tuntenut hajuja eikä tuoksuja, havahtui käsittelyni jälkeen ja alkoi karjua että kaikkialla löyhkäsi. Koko maailma löyhkäsi! Hän oli saanut hajuaistinsa takaisin. Eikä kiittänyt minua. Hän oli aivan raivoissaan ja olisi kai halunnut puraista minulta nenän irti. Minä olin ilman hänen lupaansa palauttanut hänelle aistin josta hän ei ollut koskaan tiennytkään eikä myöskään pyytänyt saada sitä.
Muistan miettineeni vakavasti mitä oikeastaan olin tekemässä.”
60-luvun lopulla työttömyyden ja syrjäytymisen vastainen työ sai vauhtia. Andersson toi pontevasti uusia toimintatapoja mielenterveyden hoitokäytäntöihin. Hän toimi tiiviisti mukana esimerkiksi Marraskuun liikkeessä. Päivätyönsä ohella hän päivysti alkoholistiasuntolassa, ”Liekki-hotellissa” ja pystyi kokemuksiensa perusteella samastumaan asiakaskuntaansa:
”Minäkin olin avioeromme jälkeen jonkin aikaa vailla asuntoa. Asuin tilapäisesti vanhassa pesutuvassa Lönnrotinkadun piharakennuksessa. Lämmitystä ei ollut, nukuin vaatteet päällä huoparöykkiön alla. Peltitonkka toimi pissaämpärinä – joinakin aamuina pissa oli jäätynyt tonkan pohjalle. Minun asiani olivat kuitenkin hyvin verrattuna useimpiin itsemurhaosaston potilaisiin.”
Kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin diagnoosi omasta esiintymiskammostaan. Aika ajoin se muistutti itsestään niin, että aiottu esitys piti kokonaan keskeyttää. Mistä johtuu että hän, yksinäisyydestäkin pitänyt henkilö, nautti tietyistä esiintymistilanteista mutta pelkäsi toisia? Muutenkin välillä häkellyttäväkin avoimuus leimaa koko kirjaa. Claes Andersson huomauttaa kuitenkin, että eräät komeron ovet saavat jäädä avaamatta. Jotain salaisuuksia hänkin sentään haluaa säilyttää.
Politiikka jää kirjassa sivuosaan. Maininnan saavat Matti Vanhanen, Erkki Tuomioja sekä Suvi-Anne Siimes, Anderssonin seuraaja Vasemmistoliiton johdossa. Erityisesti Matti Vanhasen toiminta pääministerinä saa Claes Anderssonin suorastaan tuohtumaan. Politiikan osalta hänen aiemmin kirjoittamansa Kaksitoista vuotta politiikassa (2000) kattoi ilmeisen riittävästi tuon aiheen.
Tunnollinen työntekijä Claes Andersson on varmaankin ollut. Tuo yli seitsemänkymppinen herää edelleen keski-iän pavlovilaisen äksiisin seurauksena kello kuusi joka aamu. Iän mukana tulleet sairaudet ja rajoitteet hän kirjaa kokeneen lääkärin tyyneydellä. Lopullisen maalinauha läheisyys ei häntä myöskään hätkäytä:
”Kun viime vuosina olen aivan todella raottanut kuoleman valtakunnan ovea, olen välttynyt pahimmilta ahdistuksilta. Joka kerta kun minut on nukutettu sydänleikkauksen tai niin kutsutun defibrillaatiolla tehtävän kardioversion takia, olen ihmetellyt, miten helppoa ja tuskatonta katoaminen oikeastaan on. Kuin sammuttaisi lampun ennen nukahtamista.”
Tommi
Claes Anderssonista löytyy myös Ylen Areenasta useampiakin tv- ja radio-ohjelmia.
Eräinä esimerkkeinä:
Mikä sirkus! (2008)
Psykiatri, kirjailija, poliitikko Claes Andersson (2012)
”Tyhjyys on valtava, aivan valtava testamentti” (Kulttuuriykkönen 2019)
Tainan ja Tommin aarrearkku 