Avainsana-arkisto: mielenterveys

Erään luhistumisen historia

Neil Hardwick : Hullun lailla (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 1999)

”Koska tämä ei ole mikään satu, en valitettavasti voi antaa sille onnellista loppua. Tätä kirjoittaessani olen edelleen sairas, olen ollut sitä jo noin viisitoista kuukautta. Toivottavasti ne lukijat, jotka ovat joskus olleet vastaavassa tilanteessa, saavat hieman lohtua tiedosta, että ainakin yksi toinen ihminen on ollut samassa veneessä.”

Neil Hardwick kirjoittaa, että hän tuntee katkeruutta, kun lukee kertomuksia kamalasta burnoutista ja siitä miten jollakin on ollut tosi rankka kausi teatterissa, mutta pari viikkoa etelässä on tehnyt ihmeitä. Nyt he tuntevat taas olevansa oma itsensä. Tämä kirja on ihan muuta. Se on meno-paluu pimeyden ytimeen.

Kirja on rehellisen raaka sairauskertomus. Se syntyi, kun Neil Hardwick kirjasi psykiatriaan varten mielestään oleellisia tekijöitä, jotka johtivat vakavaan masennukseen. Sitä ei ollut alun perin tarkoitettu julkisuuteen. Kun Otavassa kuultiin tästä hankkeesta, kirja haluttiin julkaista. Siksi kirjasta piti poistaa muihin henkilöihin liittyviä intiimejä seikkoja. Lisäksi henkilökohtaisen selvityksen muotoilu valmiiksi kirjaksi on epäilemättä ollut terapeuttistakin. Hardwickilla syntyi vähitellen halu palata kirjallisiin töihin: Loin sille rakenteen, yritin tehdä siitä tarvittaessa hauskan, yritin kirjoittaa hyvin. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei olekaan synkkä. Paikoitellen järkyttävä, kyllä, kun lääkärien epätietoisuuden ja lääkekokeilujen seurauksena häneltä on mennä henki. Sitten välillä huumori välähtää välillä pilvien välistä kuin toiveikas auringonsäde. Helvetistä voi päästä ylös, mutta aikaa se vie.

”Tapasin Englannissa kerran pubissa lääkärin, joka antoi seuraavanlaisen peukalosäännön: vakavasta masennuksesta toipuminen vie vuoden plus kuukauden jokaista vuotta kohti, jonka on ollut masentunut tai hyvin stressaantunut ennen varsinaista romahdusta. Minun tapaukseeni sovellettuna se olisi kahdeksantoista kuukautta, mikä tällä hetkellä vaikuttaa osapuilleen oikeaan osuneelta arviolta.”

Uupumisesta sarjakuvan keinoin

Katkenneita lankoja : tarinoita loppuunpalamisesta. Toim. Karoliina Korhonen ja Anssi Vieruaho. Atena 2020.

Joukko eturivin sarjakuvataiteilijoita yhdisti voimansa tärkeän asian merkeissä. Katkenneita lankoja : tarinoita loppuunpalamisesta on ainutlaatuinen kokoelma, yhdeksän persoonallista tulkintaa työuupumuksesta. Kirjan kertomukset perustuvat kerättyihin tarinoihin ja taiteilijoiden omiin kokemuksiin.

Tuisku Hiltusen sarjakuvassa Herätys 7:00 hälytysmerkkiä edustavat päähenkilön punaiset hiukset, joita alkaa irtoilla ja kertyä. Myös puhelimen painajaismainen ääni täyttää tilaa. Lopulta henkilö ikään kuin hukkuu hiusten tulvaan. Onneksi apua löytyy.

Monien sarjakuvien päähenkilö on nuori, tunnollinen nainen, perfektionismiin taipuvainen ja herkkä syyttämään itseään. Näin on myös Niko-Petteri Nivan teoksessa Hautajaiset. Teatteriohjaaja-käsikirjoittaja tekee parhaansa toteuttaakseen produktion, josta hänen työparinsa on joutunut vetäytymään burn outin takia. Niva kuvittaa upeasti suorittamisen paineita. Perhe-elämä rasittaa, mutta myös lohduttaa: lapsille kelpaan tällaisenakin.

Henri Tervapuron Golemin kirveellä veistetty päähenkilö-mies tekee fyysistä työtä piinaavissa oloissa, joita sarjakuvan värimaailma alleviivaa. Työmaan päällikkö pitää miestä silmällä, työpanos ei koskaan tunnu riittävän. Kasautuvat laskut ja auton tuulilasiin lentänyt kivi vievät hahmoa jo kauhun rajalle.

Henri Tervapuron Golemissa päähenkilön tuskanhien voi lähes haistaa

Paniikki kulkeekin työuupumuksen kintereillä. Se purkautuu sarjakuvissa oksentamisena, hikoiluna, tuijottavina katseina. Paniikki pakottaa pysähtymään ja vetämään henkeä. Sami Nyyssölän Anteeksi rakas esittelee nuoren naisen, jonka laajentuneet silmät ja hermostunut säpsähtely kertovat omaa kieltään. Hän rimpuilee työpalaverien, demojen, laatuspeksien ja ties minkä vaatimuksien oravanpyörässä.

Emmi Nieminen kohtaa riipaisevasti 16-vuotiaan itsensä yrittäen fiktiivisessä keskustelussa selvittää, mitä toiveikkaalle lukiolaistytölle aikoinaan tapahtui. Herkästi piirretyssä kohtaamisessa selviää, että ahkera tyttö yritti ja yritti, mutta ei pärjännyt mielestään tarpeeksi hyvin. ”Mä halusin olla hyvä, tosi hyvä. Muihin vertaaminen osoitti, että mä en ollut.” ”En mä tiedä mitä koulun henkilökunta tai vanhemmat voisi oikeasti tehdä, kun ne todistaa nuoren hitaan murenemisen, mutta pitikö mun tosiaan hajota ensin palasiksi?”

Hinta, jonka yksilö maksaa loppuunpalamisesta, on usein kova: sairausdiagnoosi, lääkitys, pitkä kuntoutumisjakso. Monille jää myös pitkäaikainen pelko tilanteen uusiutumisesta. Suuri määrä henkistä energiaa sitoutuu näihin prosesseihin.

Luovassa työyhteisössä uurastavan naisen mielenliikkeitä Niko-Petteri Nivan etevästi kuvaamina

Vajaakuntoisuuden leimaa pelätään koventuneessa työmaailmassa. Avi Heikkisen teoksessa päähenkilö on muuttunut näkymättömäksi, hänestä näkyy enää silmälasit ja hän pohtii: ”Tulispa joku katastrofi ettei kenenkään tartteis mennä duuniin. Oltais kaikki samalla viivalla.” Ystävä: ”Ei sun tarvi mennä!”  Päähenkilö: ”Sama kun leimaisin naamaan, että oon hankala mielenterveysongelmainen vätys.”

Joskus unelmaduunista tulee painajainen. Milla Paloniemen osuudessa ahkera hevosalan yrittäjä laittaa itsensä likoon, toiminta laajenee. ”Kaikki käy pikku hiljaa ja yhtäkkiä sulla on iso lauma isoja, ihania eläimiä, joista et kuitenkaan ehdi itse nauttia hetkeäkään… talikoit p*skaa vaan kaiket päivät…” Monissa sarjakuvissa on onneksi toivoa, niin tässäkin. Päähenkilö oppii rajaamaan palveluita, tunnistamaan oman uupumisensa merkit ja hankkimaan apua ajoissa.

Nämä kuvat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Hyvä, että työuupumuksesta ja loppuunpalamisesta puhutaan (tai tässä tapauksessa piirretään) avoimesti. Se voisi johtaa muutoksiin työkulttuurissa. Tarvitsemme myös armollisuutta itseämme ja muita kohtaan, heikkouden hyväksymistä sekä kilpailun ja vertailun välttämistä siellä, missä se on mahdollista.

Burn out tuottaa huomattavaa kärsimystä, usein sekä henkistä että fyysistä tuskaa. Kärsimys ei rajoitu vain yksilöön, vaan säteilee myös hänen lähipiiriinsä. Voisimmeko ajatella, että periaatteessa jokainen loppuunpalaminen on tarpeeton? Että ennakoimisella sekä ajoissa tapahtuvalla oikealla toiminnalla tapaukset voitaisiin välttää.

Albumin ovat toimittaneet Anssi Vieruaho ja muun muassa ”Suomalaisista painajaisista” tunnettu Karoliina Korhonen, ja teoksen myyntituotosta lahjoitetaan 75 prosenttia mielenterveystyöhön.

Taina

Mene lepoosi sielu

Vartio, Marja-Liisa : Hänen olivat linnut (Otava, 1967)

Pappila palaa! Yöllisessä sekasorrossa koetetaan pelastaa se mitä voidaan. Rovastin suurin huolenaihe: täytetyt linnut on saatava turvaan! Tästä räväkästä alusta alkaa vähitellen rakentua kertomus, joka takakannen mukaan on

Romaani turvattomuudesta, omistamisesta ja kuvitelmista: naisista sellaisina kuin he miesten jäljiltä ovat.

Marja-Liisa Vartion kuoleman jälkeen julkaistun kirjan tapahtumat ajoittuvat pääasiassa maailmansotien väliseen aikaan, jonnekin 30-luvulle. Kerronta kattaa kuitenkin paljon laajemman ajanjakson: aina vuosisadan vaihteesta ja päättyen jatkosodan jälkeisiin vuosiin. Siihen nähden on hämmästyttävää, että kirjassa ei noista suurista tapahtumista mainita oikeastaan mitään. Adelen, rovastin lesken pojasta Antista sanotaan ainoastaan, että sota-ajan avioliitot eivät tahdo kestää.

Tapahtumapaikka on maalaiskylä Savonlinnasta lounaaseen Pitkän Pihlajaveden rannalla. Piika Alma voi nähdä ikkunasta Muhasaaren ja Lapinsaaren. Marja-Liisa Vartio vietti ison osan elämästään Säämingissä eli käytännössä Savonlinnan liepeillä. Kiertokoulun opettajan tyttärenä hän tunsi tuon seudun jo lapsena. Kylä on suljettu ja virikkeetön yhteisö, jossa vakiintuneista tavoista poikkeaminen leimataan nopeasti ja armottomasti höperyyksiksi.

Alun tulipalossa paloi jotain muutakin kuin pappila. Kun lintukokoelman käy huonosti, sen mukana häviää myös säätyläiskulttuurin mukainen arvomaailma. Kirjan voi nähdä myös kuvauksena 1800-luvulta periytyneiden yhtenäiskulttuurin kansallisromanttisten ihanteiden lopullisesta murskautumisesta. Vartion kylmän viileän analyysin mukaan entiseen ei ole paluuta, lintujen ja aatteiden hajoaminen on perusteellinen. Kirjan nuoriso, Antti, on tulevaisuusmies. Hän on sovinnaismoraalista piittaamaton ja levoton eikä halua kantaa menneisyyttä mukanaan. Täytettyjen lintujen kokoelma saakin hajota.