Viaporin kapina 1906

Paavo Rintala : Viapori 1906 : romaani kapinasta (Weilin+Göös, 1971)

   " - Helsinkiläinen ilmapiiri, sehän on virkeätä, niin ainakin Pietarissa puhutuaan, jospa se vähän auttaisi Viaporin seisovassa vedessä eläviä, Emeljanov sanoi.
   - Kyllä, joo, majuri toisteli ja sytytti piippua. - Kyllä. Te olette aatelismies, teillä on kuulu suku Pietarissa ja paljon rahaa käytössä, miksei. Te solmitte suhteita ilmapiiriin, eurooppalaiseen, miksei. Mutta mitä se on pohjimmiltaan; samaa mitä Pietarissa, joka paikassa se on sitä samaa. Ja tavallinen paikallinen väestö, kansa, se suhtautuu vihamielisesti kaikkiin meikäläisiin.
   - En uskoisi noin.
   - Te olette juuri tulleita. Kunhan palvelette vuodenkin ja käytte Helsingissä, saatte tuntea sen nahoissanne. Ja oikeinhan se on. Mitä me olemme helsinkiläisille? Sen vallan edustajia, joka vuosi vuodelta syö enempi ja enempi heidän vanhoja kansalaisvapauksiaan. Jo tämä puku kertoo helsinkiläisille, keitä me olemme: niitä samoja, jotka asevelvollisuuskutsuntojen aikana hyökkäsivät Senaatintorille sapelit ja nagaikat kädessä siviiliväestön päälle, ratsastivat ja piiskasivat syyttömät ihmiset verille. Niitä samoja Orenburgin kasakoita me olemme helsinkiläisten silmissä. Raakoja miehittäjiä. Täällä on hajotettu koko täkäläinen sotaväki, kahdeksan suomalaista pataljoonaa ja rakuunarykmentti. Suomalaisia joukkoja on enää yksi kaartin pataljoona, sitäkin odottaa loppu. Suomalaiset upseerit erotettu. Ja sitten marssimme me ja otamme heidän kasarminsa ja asuntonsa, komentopaikkansa. Mitä se on muuta kuin miehittämistä. Te vaan kuvittelette, että helsinkiläiset tulevat suutelemaan teitä."

Kesäkussa 1970 Paavo Rintalalle soitettiin Yleisradiosta. Radio oli saanut vieraita Neuvostoliitosta. Mosfilmin ohjaaja Sergei Kolosov ja johtaja Simeon Mariachin olivat saapuneet Suomeen. Heillä oli mukana käsikirjoitusluonnos Viaporin kapinasta. Tarkoitus oli tehdä suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä elokuva ja Paavo Rintala haluttiin käsikirjoitusta muokkaamaan.

Luonnos oli massiivinen, 229 liuskaa, elokuvana mittaa olisi tullut reilut kuusi tuntia. Se piti puristaa kahteen tuntiin. Rintala ja ohjaaja Kolosov keskittyivät kahteen nuoreen tykistöluutnanttiin, jotka olivat juuri tulleet ensimmäiseen palveluspaikkaansa. Arkadi Emeljanov ja Jevgeni Kohanski johtivat kapinoivia sotilaita, joiden joukkoon liittyi myös joukko suomalaisia punakaartilaisia. Viaporissa oli kyllä muitakin upseereita, jotka hengessä olivat myötämielisiä kapinallisten esittämille vaatimuksille, mutta he jäivät sivuun.

Kirjansa jälkisanoissa Paavo Rintala kirjoittaa, että ensimmäisen karsinnan jälkeen tekstiä muokattiin lisää. Sen piti sopia ohjaajan näkemyksiin, teknisiin puitteisiin sekä elokuvallisiin tekijöihin. Katsoja tekee nähdyn perusteella oman tulkintansa. Rintala pohtii näkeekö katsoja pelkästään historiallisten tapahtumien spektaakkelin. Hän halusi perustella dokumentoituja tapahtumia ja laajentaa niiden taustaa. Siksi hän kirjoitti tämän kirjan.

Viaporin kapina on osa Venäjällä tapahtuneita mellakoita, jotka alkoivat 1905. Niitä oli tapahtunut mm. Pietarissa, Minskissä, Kiovassa sekä Mustan meren rannikolla, Odessassa sekä Sevastopolissa. Viaporin kapina 1906 oli näistä suurin ja siellä ammuttiin sen ajan järeimmillä aseilla, sekä rannikkolinnakkeen että panssarilaivojen tykeillä. Selkkaus kesti vain 60 tuntia (30.7.-2.8.) ja päättyi kapinallisten tappioon.

Paavo Rintalan kuvaus Venäjän armeijan oloista on karu. Upseeristo käy säännöllisesti huviretkillä lähisaarilla ja osallistuu Helsingin kulttuuririentoihin. Monilla heistä on oma kaupunkiasunto, jossa koko perhe asuu. Jännittävintä täällä ovat upseerikerhon lottopeli ja biljardi. Varusmiehet elävät puutteellisissa oloissa Viaporin saarilla. Varusteet ovat jokseenkin ala-arvoiset. Lasti uusia saappaita saapui. Ne oli tehty puolimädästä nahasta, joka muuten olisi pitänyt heittää menemään. Saksalaisomisteinen tehdas oli valmistanut saappaat Kaukoidän sotaa varten ja pettänyt armeijaa... Tai kuten sotilaat itse totesivat, itse asiassa armeijan intendenttilaitos oli jälleen kerran pettänyt työnantajaansa.

Simputus rehottaa, sensuuri avaa sotilaille tulevat kirjeet rahalähetysten toivossa, määräajan palvelleet varusmiehet odottavat viivästynyttä kotiutusmääräystä. Laivaston matruusit, joista monet olivat teollisuustyöläisiä, olivat alttiimpia agitaatiolle ja vaativat ponnekkaammin oikeuksiaan. Nämä lauhkeampiluonteiset tykkimiehet tulivat pääasiassa maaseudulta. Monet heistä eivät osanneet edes lukea, joten upseerit johonkin rajaan asti pystyivät pitämään tilanteen paremmin hallinnassa. Tosin vapaa-ajalla tykkimiehetkin kävivät kaupungilla kiihotuskokouksissa. Sieltä he salakuljettivat kasarmille lentolehtisiä, joita santarmit toistuvissa tupatarkastuksissa heiltä etsivät. Sieltä alkoivat levitä ne kumoukselliset aatteetkin, jotka sitten johtivat tragediaan.

Viaporin merkitys sotilaallisena linnoituksena oli olematon, ja sen venäläiset itsekin hyvin tiesivät. Linnakkeen tykit olivat auttamattoman vanhentuneita. Tositilanteessa ne eivät mitenkään pärjäisi uudempia laivatykkejä vastaan. Venäjän maineikkaiseen kenttätykistöön verrattuna tämä oli kunnianhimoiselle nuorelle upseerille täysin väärä palveluspaikka. Palvelus piti osata ottaa sopivan rennosti, pingottamatta. Tulos on paikoin kuin Veijo Meri ynnä Jaroslav Hašek.

"He kulkivat kentän halki. Patteriston kaikki muut tykkimiehet olivat kentällä, jokainen patteri. Harjoittelivat sulkeista. Emeljanov alkoi epäillä. Oliko hän sittenkin erehtynyt päivästä. Hän kaivoi viikon palvelusohjelman taskusta. Ei. Tuliaseman vaihtoa tykeillä. Koko patteristolle. Miksi toiset sitten hyppivät kentällä sulkeista.
   Tuliasemassa Emeljanov järjesti yksin miehet tykeille. Patterin muut upseerit olivat vielä lomalla. Kapteeni Vlasov oli luvannut tulla myöhemmin. Kohanski oli päivystävänä upseerina.
   Vasta nyt hän huomasi, että tykkikomppania oli pahasti vajaa. Se saapasjuttu sotki vahvuusilmoituksen. Neljätoista tykkimiestä puuttui. Harjoituksesta oli puhti pois. Kaikille patterin tykeille ei riittäisi miehiä. Ja entä hevoset.
   - Harjoitus seis, vääpeli tänne.
   - Teidän jalosukuisuutenne.
   - Neljätoista miestä puuttuu. Ja hevoset. Hevosiako miehet ovat hakemassa?
   - Ei ole hakemassa hevosia.
   - Neljätoista miestä sairaana, tähän aikaan vuodesta, on tämä epäterveellinen paikka, Emeljanov ihmetteli.
   - Ei ole sairaana. Patteristolla on kova tohtori. Kukaan ei mielellään ilmoittaudu sairaaksi, huudettiin tykiltä.
   - Puuttuvat on, tuota, herrojen upseereitten rouvien käytössä, on marjojen säilöntäaika, teidän jalosukuisuutenne, vääpeli ilmoitti.
   Emeljanov nieli kiukkunsa.
   - Entä hevoset, missä ne? Harjoituksesta ei tule mitään ilman hevosia. Miten te vaihdatte tuliasemaa, käsipelilläkö?
   - Hevoset on Leirisaaressa laitumella, on kielletty käyttämästä harjoituksissa, teidän jalosukuisuutenne, vääpeli sanoi.
   - Laitumella hevoset säästää kauroja. Komentajat pistää kaurojen ostoon varatut ruplat omiin taskuihin, tykiltä huudettiin iloisesti.
   Emeljanoville alkoi valjeta. Palvelusohjelma oli olemassa vain paperilla. Se oli tarkoitettu 22. armeijakunnan korkeita herroja varten. Mustaa valkoisella vuosikertomukseen merkittäväksi. Hän tajusi nyt, miksi koko muu patteristo harjoitti kentällä sulkeista."

Viaporin taistelussa kuolleiden venäläisten sotilaiden ja suomalaisten punakaartilaisten tarkka lukumäärä ei ole tiedossa. Kapinan jälkeen noin 900 venäläistä sotilasta pidätettiin. Heistä 43 teloitettiin. Loput tuomittiin pakkotyölaitokseen, vankilaan tai kurikomppaniaan. Suomalaisia arvioidaan kuolleen noin 150. Punakaartin johtaja Johan Kock julisti kapinan alkaessa suurlakon kapinallisten tueksi. Hän pakeni kapinan päätyttyä maasta. Paavo Rintala mainitsee aiheesta tehdyn kattavan historiallisen tutkimuksen, Erkki Salomaan kirjan Viaporin kapina (Kansankulttuuri, 1965).

Kirjan päättää Paavo Rintalan kirje venäläisille yhteistyökumppaneille. Se on mielenkiintoinen ajankuva tuon ajan korrektista liturgiasta Neuvostoliiton suuntaan. Kun nyt tuota 1917 syntynyttä valtiotakaan ei enää ole eikä sen edustamaa "uutta yhteiskunnallista, poliittista ja humanistista identiteettiä", on näiden nuorten kapinallisten muiston säilyminen luultavasti entistäkin epätodennäköisempää. Suomessa heidän muistostaan ei "ole jäljellä edes surullisen laulun aihetta".

Tommi