Saramätäs sinusta tuli Solange

Willy Kyrklund : Solange (suomentanut Pertti Nieminen. Weilin+Göös, 1975)

Kaikista raamatunhistorian kertomuksista, joita Solange oli joutunut koulussa lukemaan, yksi vaikutti häneen syvästi ja pysyvästi. Kertomus viisaista ja tyhmistä neitseistä:

” Mutta kun tyhmien neitseiden käsistä oli sammunut viimeinenkin liekki eikä jäljellä ollut enää muuta kuin pimeys ja epätoivo, silloin – silloin tuli ylkä. Silloin olivat tyhmät neitsyet tuhlanneet kaiken, eivät säästäneet mitään, eikä heillä ollut jäljellä muuta kuin revennyt hame, naarmu poskessa ja palorakkula sormessa. Mutta viisailla neitseillä oli kääresylttyä komerossa ja astiakaapin päällä seisoi kynttilä, muhkeana ja kiiltävänä kaikkien näkyvissä. Ylkä asetti viisaat neitsyet etusijalle. Mutta Solange ei.
Solange haluaa etsiä pelloilta, Solange haluaa harhailla metsässä, Solange haluaa pelätä silmiä ja siipiä, Solange haluaa väsyttää itsensä ja kuluttaa itsensä, uupua ja nääntyä, olla säästämättä mitään, panna menemään, tuhlata, haaskata, syytää pois, antaa yltäkyllin ja kulkea kädet tyhjinä.
Niinpä niin, Solange kulta, jos noin teet, on sinulla ainakin puuhaamista. Voit aloittaa heti, ei kukaan varmaan estä sinua uuvuttamasta itseäsi ja kuluttamassa itseäsi kuka sitten tietää mihin. Mielihyvin saat tuhlata rikkaudet, joita et ole koskaan omistanut, sirotella ympäriinsä olemattomat jalokivesi, ammentaa kuiviksi tyhjät kaivot, syytää menemään, antaa yltäkyllin jne. Sinulla pitää oleman runsaasti tilaisuuksia kulkea tyhjin käsin. Sinun puuhiasi ei estetä millään tavalla. Kukaan ei ylipäänsä huomaa niitä.
Ei kukaan huomaa että sinä harhailet Kungsträdgårdenissa kun tähdet tuikkivat ja raitiovaunut kulkevat. Ei kukaan huomaa että pysähdyt, ei kukaan kuule mitä sanot, mitä sinä oikeastaan sanot?
– Pitää olla antelias!
Jaaha, ai sillä tavalla. Jaaha. Kenelle sinä oikein puhut?
– Pitää olla antelias!
Vai Kaarle XIII:lle. Epäilemättä oikealle miehelle. Kun oli huomattava jo eläessään, valettiin kuoltuaan pronssiin.
– Pitää olla antelias!
Totta totta. Jospa vain olisi mistä antaa ja joku jolle antaa.”

Elämänhaluinen nainen, umpirealisti mies – roolit voivat tietysti olla toisinkin päin, sillä ei ole väliä. Joskus erilaisuudesta syntyy toisiaan täydentävä kokonaisuus, mutta joskus todellisuudentaju ja ”järkevyys” tappaa suhteessa ilon kokonaan. Kyrklund kuvaa Solangen ja Hugon avioliiton arjen harmautta ahtaassa kodissa suorastaan piinaavasti:

tiistaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee sen. Illalla Solange istuu kylpyhuoneessa lukemassa runoja jotka hän on lainannut Kaupunginkirjastosta. Hugo lukee sanomalehteä, Olof nukkuu isossa huoneessa. ”Minulla ei ole paikkaa missä olla, ei mitään omaa, minä niin mielelläni haluaisin oman nurkan.” Veeseessä voi lukea runoja mutta ei samassa huoneessa missä Hugo rapisuttaa sanomalehteä. Runoja voi lukea vessanpytyllä istuen jalat lämpöjohdolla ja putkien kohina on kuin kohina ihmisessä itsessään: vastenmielisten nesteiden outo kohina tunneleissa, onkaloissa ja hiussuonissa. Pesualtaan yläpuolella on talon tätänykyä ainoa peili.
keskiviikkona Hugo astelee edestakaisin keittiössä. Hän elehtii kädellään. Hän miettii. torstaina Hän esittää asiallisen perustelun. Hän keskustelee perjantaina kärkevään sävyyn. maanantaina Hänen jalkansa väsyvät. tiistaina Hän havaitsee tilanteen vakavuuden. keskiviikkona Hän levittää kiireisesti voita leipäviipaleen puolikkaalle. Hän syö vielä viipaleen. Ja vieläkin yhden. Vesi tippuu kaatoaltaaseen, hana vuotaa ja pitäisi puhua talonmiehelle, mutta ei tule koskaan puhutuksi. sunnuntaina Hän kulkee edestakaisin. Käsi puhuu jotakin, ei tiedä mitä. Hänen otsalleen tiivistyy Kassandran väsymys. Vesi tippuu kaatoaltaaseen. Kello on jo yksitoista. Työpäivä huomenna, paras mennä nukkumaan. maantaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee.”

Runoilija Jyri Schreck kirjoitti, että tällä kirjalla on prisman ominaisuudet. ”Jokainen lause sädehtii merkityksiä.” Suomentaja Pertti Nieminen on osaltaan tehnyt kunnioitettavaa työtä. Aivan kuin helläkätinen entisöijä avaisi kokoonkäärityn vanhan japanilaisen puupiirroksen ja alkaisi puhdistaa sitä niin että pajun jokainen lehti värisee jälleen tuulessa ja katsoja haluaisi astua maalaukseen ja nousta sumuista rinnettä kadotakseen puiden joukkoon… Juuri niin, vertaus on ontuva ja kaiken kukkuraksi Jaan Kaplinskilta näpistetty. Se tuli kuitenkin heti mieleen teoksen pelkistetyn runollisesta ja tarkasta kielestä. Sillä herranen aika, johonkin auktoriteettiin ihmispolon on nojauduttava, kun yksinkertaisesti ei pysty muuta sanomaan tästä kahden ihmisen välisen suhteen pakahduttavasta tutkielmasta. Pienestä kirjasta, joka selkeydessään on suorastaan meditoiva.

”… ja tässä minä nyt seison, aivan paljaana, juuret pirstottuina, riutuvana ja janoon nääntyvänä. Sinulla on edes järkevyytesi, minulla ei ole mitään, sillä minä annoin sinulle kaiken mitä minulla oli eikä siitä ollut mihinkään. Minä tanssin sinulle, oi rakkaani, ja missä se tanssi on nyt?
Kuolleet toiveet haisevat lipaston takana. Omat askelet kaikuvat huoneissa. Mutta minä haluan kammata tomun hiuksistani.”

Tommi