Jerzy Andrzejewski : Katso, hän tulee yli vuorten (suomentanut Taisto Veikko. Kirjayhtymä, 1965)
”Mikä sai hänet ennen nousemistaan ylös omiin huoneisiinsa poikkeamaan nuoren Alainin työhuoneeseen? Uteliaisuus, ikävystyminen, ehkä kateus? Taiteilijan silmänsä avulla Antonio oli heti selvillä siitä, että nuori taiteilija on jo useita päiviä käynyt kamppailua näiden neljän seinän sisässä, raskaita, sinnikkäitä taisteluja tauluista, joille hän näyttää antavan erikoisen arvon, Siitä ovat todistuksena lukuisat piirustuspaperit, joista toiset oli kiinnitetty maalaustelineisiin, toiset taas heitetty sikinsokin pöydälle ja lattialle kaikkien niiden esittäessä itsepäisesti toistuvaa äitiyden teemaa, tosin erilaisin sommittelumuunnelmin, todiste työläästä etsimisestä, kun taiteilija ei äkkinäisen kirkastumisen tuloksena, vaan vastaan hangottelevan aineen kanssa raskaasti ponnistellen yrittää tunkeutua pimeyden läpi tiedostaakseen itselleen sen kaukaisella äärellä oman näkemyksensä ja nähdäkseen sen täydessä loistossa. Mutta vanha Antonio, monien tällaisten taistelujen veteraani, katsellessaan hiukan yhteen puristetuin silmin tätä dramaattista taistelukenttää oivaltaa heti, että Alain vielä hapuilee etsiskellen, ja jos ryhtyykin hyökkäykseen, niin sellaiseen suuntaan, jossa paremminkin pimeys syvenee kuin valon säteet välähtelevät. Ei, ei! – hän ajatteli – ei se ole samaa, ei ollenkaan samaa! Ja äkkiä hänessä heräsi vanhan taistelijan useissa taisteluissa ja kahakoissa karaistunut henki: hän sieppasi käteensä pöydällä olevan hiilen, meni jäntevin askelin telineen luo, jossa oli puhdas, valkoinen kartonki, ja alkoi piirtää. Hän työskenteli nopeasti löydettyään heti ensimmäisen kerran paperiin koskiessaan koko maailman tunteman kevyen viivan, kevyen ja säästeliään, sitä ohjaavalle tahdolle ehdottoman, alamaisen kuuliaisen.”
Jerzy Andrzejewskin (1909-1983) satiirinen romaani kertoo lähes 80-vuotiaasta maailmankuulusta kuvataiteilija Antonio Ortizista. Hänen ilmeinen esikuvansa on Pablo Picasso. ”Hän on radioaktiivinen pilvi, joka Los Angelesista Tokioon, Moskovan halki työntäytyi kaikkiin koteihin, kaikkiin ajatuksiin. Hän maalaa, piirtää, veistää, päästää työpajastaan maailmalle akvarelleja, puupiirroksia, litografioita ja kuparikaiverruksia, hän polttaa ruukkuja ja lautasia, suunnittelee teatterien lavastuksia, sisustuksia, pukuja ja ilmoituksia…”
Kirjan tapahtumapaikkoina ovat pääasiassa 1950-luvun lopun Pariisi ja Ranskan Riviera, jossa Ortizin linna sijaitsee. Se on suosittu turistikohde, josta saa ihailla tosin vain linnaa ympäröiviä korkeita muureja. Andrzejewskin teos alkaa sensaatiomaisella uutisella: linnaan vetäytynyt ja vuosien ajan maailmasta täysin eristäytynyt Ortiz myönsi toimittaja André Gageotille haastattelun. Siinä Ortiz paljasti, että on alkanut jälleen maalata ja aikoo tuoda esille puolen vuoden kuluttua 22 uutta teosta. Ne esitellään eräässä pariisilaisessa galleriassa. Alun lainaus kuvaa, miten Ortizin luomistyötä kahlinnut patovalli murtui.
Kirjan dynamo on taiteilija Ortiz. Andrzejewski kuvaa hänen lisäkseen Ortiz-loistosta enemmän tai vähemmän sokaistuneita ihmispörriäisiä. Suvereeni mestari herättää sivullisissa lipevää nöyristelyä, hiukan kitkeränmakuista ihailua tai seläntakaista tylyä arvostelua: ”hän ahmii kaiken kaiken käteen sattuvan, naiset, rahan, maineen, koko hänen tuotantonsa on ylellisyyksiä ahmivan ihmisen oksennusta”. Tuo vanha kettu, nerokas pukki, suorastaan satyyri…! Eräissä toisissa käännöksissä kirja onkin saanut sellaisia nimiä kuin Malli ja satyyri tai Mallina satyyrille.
Kirjan keskeisiä henkilöitä leimaa tietynlainen kylmyys ja yksinäisyys. Andrzejewskin satiiri kohdistuu länsimaisen kulttuurieliitin elämän sisällyksettömyyteen. Ihmissuhteet ovat pinnallisia, ja niitä solmitaan, jos niistä on itselle hyötyä. Homoseksuaalisuutta ei juuri peitellä. Erityisesti kirjan lehtimiesten, varsinaisten esi-papparazzien toiminta kuvataan todella arveluttavassa valossa. ”Länsimainen rappio” on niin ilmeinen, että kuvittelin 60-luvun puolalaisten sensoreiden nyökytelleen myönteisesti kirjalle päätään.
Kuvittelin ehkä väärin. Mistään lähteistä ei käy ilmi, että teos olisi julkaistu Puolassa sen ilmestyttyä 1963. Wikipedian mukaan Jerzy Andrzejewski oli toisen maailmansodan aikana Puolan maanalaisen kulttuuritoiminnan johtohahmoja. Sodan jälkeen 1948 hän julkaisi tunnetuimman teoksensa Tuhka ja timantti. Siinä hän teki selvän pesäeron aikaisempaan katoliseen linjaansa ja uskonnollisiin aiheisiin. Vuonna 1950 hän liittyi puolalaiseen stalinistiseen puolueeseen (PZPR) ja valittiin edustajaksi maan parlamenttiin. Tämä sosialistisen realismin kärkihahmo kuitenkin erosi puolueesta vuonna 1957 vastalauseena koventunutta sensuuria kohtaan. 60-luvulta lähtien Andrzejewski joutui kasvaviin ongelmiin viranomaisten kanssa arvostelemalla maansa kehityssuuntaa. Myöhemmin hän tuki mm. Solidaarisuus-liikettä. Jossakin tuossa matkan varrella hän hankki itselleen julkaisukiellon. Kirjailijan viimeisiä elinvuosiaan varjosti paheneva alkoholismi.
Jos Jerzy Andrzejewski oli valmiiksi kiellettyjen kirjailijoiden mustalla listalla, sensoreiden ratkaisu syntyi helposti. Vaikeammaksi heidän tehtävänsä kävi, jos heidän piti todella perehtyä kirjaan. Andrzejewskin tyyli on lukijalle haastavaa, paikoin jokseenkin rönsyilevää vyörytystä. Itseltäni meni useita sivuja ennen kuin otuksen sai kesytettyä ja sen rytmiin pääsi mukaan. Sitten teksti piti otteessaan, yllättävän hyvin ikäisekseen. Otetaan loppuun näyte. Se on osa yhdestä lauseesta, joka löytyy kappaleesta
Pierre Laurens löytää näppylän nenän juurelta. (Laurens on ansioitunut taidehistorioitsija, joka viisikymmentäluvulla kirjoitti Ortizin töitä sisältävän kokoelman nimeltä Elävä Ortiz. Hänetkin on luonnollisesti kutsuttu galleriaan näyttelyn avajaisiin.)
”Pierre Laurens oli tottunut työskentelemään järjestelmällisesti: aamulla yhdeksästä kahteentoista ja iltapäivällä neljästä kuuteen, ja tällä hetkellä, lopetettuaan siestansa, tuon tunnin mittaisen, sohvalla vietetyn lepoajan, ensiksikin: unensekaisten ajatusten täyttämän hetken kamelinvillan suomassa lämmössä, toiseksi, ruoansulatusta edistävän ja kolmanneksi: ruumiin ja sielun voimat uudistavan levon, ja siis täsmälleen kello viisi yli kolme, tuona päivänä valitettavasti vain vähäisessä määrin itseään ravinneena ja suuontelossaan merkkejä vatsahaposta tuntien hän siirtyi aamutossujaan raskaasti laahustaen makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen, heitti vetensä ravisuttaen sen jälkeen pitkään ja huolellisesti hännästään laiskoina valuvat pisarat, ja koko tuon kärsivällisesti suoritetun ponnistuksen aikana hän ajatteli sakeaa ja kirpeää bearnaise-kastiketta sienineen ja kermoineen, vihdoin myös keskentekoista, Ortizia käsittelevää esseetä, ja lopulta nuoruutta, joka laskee vetensä reippaasti hyvin toimivan vesihanan tai veden kimmokkeena kaarena heittävän puutarharuiskun tavoin, kun taas myöhemmin, vuosien kuluessa, ihminen ruiskuttaa kauan…”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 