Kuljetusliike ja rekat ovat luonteva toimintamuoto tällaiselle luonteelle. Einolla oli myös todellista liikemiesvaistoa. Ensin asbestin ajoa louhokselta ja soraa laajenevan tehtaan rakennustyömaalle. Sitten kuitupuuta kun Yhtiön uusi sellukattila valmistui. Kuljetusliike E. Heikkinen, Leppäkoski. Sodan jälkeen oli ollut pula ja puute kaikesta ja autot mitä sattui. 50-luvulla asiat kohenivat vähän ja ensimmäinen Viikinki-Volvo oli jo hyvä peli, mutta vasta seuraavalla vuosikymmenellä saatiin työkalut kuntoon. Siunattu inflaatio söi velat ja vekselit. Voitiin rakentaa autoille halli, bensamittarit ja katolle Gulfin oranssi kyltti, siihen baari kylkeen.
Eino halusi, että hallissa työkalut olivat jämptisti ja lattiat lakaistu. Silloin työtkin sujuvat kunnolla hänen filosofiansa mukaan. Pestyjä autoja pidetään paremmin ja niitä ajetaan siistimmin. Tahvanainen kirkolta verhoili rikkinäiset penkit hyvällä kankaalla penkit ja autoihin laitettiin Blaupunktit. Ne investoinnit kannattivat. Mutta kuljetusbisneksessä pitää osata katsoa vähän pidemmälle. On pyrittävä näkemään isot muutokset ja tehdä pienet päätökset sen perusteella.
”’Öljylämmitys vähenee, sen tiesi jo vuosia sitten. Myin tankkiautot Ahvenvirran Veikolle kun niistä vielä jotakin sai. Puutavararekan uusiminen on iso riski, vaikka kaikenlaista hanketta nyt tuntuu olevan käsillä. Jakelu, pienen tavaran kuljetus, se lisääntyy. On postimyyntiä ja verkkokauppaa’, Ukki esitelmöi, innostui maalailemaan. ’Mutta kilpailu ei kun kovenee. Katteet painetaan alas. Palkat samaten. Ulkomaalaiset kuskit. Huonot autot. Tämä on auringonlaskun ala. Isäsi firma vielä elättää, mutta saattohoitaja se on. Isäsi. Eino Heikkinen Oy – menee hautaan minun perässäni.'”
Matti Rönkä kuvaa uskottavasti vanhan miehen muistoja sekä ajatuksenjuoksua muutaman päivän ajalta. Niissä mennyt punoutuu myöhempiin tapahtumiin liukuen välillä nykyhetkeen asti. Kirja ei ole suinkaan vanhan katkeroituneen miehen märisevää yksinpuhelu. Eino on sellaiseen aivan liian kirkasjärkinen. Rönkä kuvaa hyvin myös läheisten ja tuttavien suhtautumista Einoon. Näiden ansiosta kirjasta syntyy kiehtova ja uskottava sotaveteraanin henkilökuva. Jokaisella on asioita, joita ei muille kerro. Nuo valinnoistamme syntyneet salaisuudet eivät aina ole niin suuria ja järkyttäviä kuin Einolla. Silti noita tekojemme seurauksia meistä itse kukin yrittää sitten elämänsä mittaan parhaansa mukaan sovittaa.
”Entä jos minulla ei ollut mikään vialla, ei muu kuin oma levottomuuteni. Keskenkasvuisuuteni. Aina olisi pitänyt olla muualla.
Ehkä olenkin valehdellut moninkertaisesti. Eniten itselleni.
Olen selittelijä. Jossittelija. Vänisijä. Kunpa vain. Kyllähän minä jos. Olisin sitä minäkin. Eipä sitä meikäläisellä ollut mahdollisuuksia.
Onnea olisi ollut tarjolla, koko ajan. Ihan lähellä.
Kilttejä huolehtivia ihmisiä. Metsä ja järvi. Omien lehmien maito. Hevosen turpa, harkitseva kavion asettelu oman jalan viereen. Koiran kiitollinen luottamus. Hyvä pusakka tuulessa. Napakka hylsysarja. Kaikki jäsenet tallella ja jalassa voimaa. Hiki iholla. Ei syöpää keuhkoissa.
Kerttu. Janne.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 