Avainsana-arkisto: muistisairaudet

Veteraanin kotiinpaluu

Matti Rönkä: Eino (Gummerus, 2015)

”’Ei mihinkään sairaalaan, ei ambulanssia ei lääkäriä. Ne vaan panevat mittareitaan ja tarkkailevat’, Ukki sanoi. ’Minä haluan kotiin. Jo minä tässä iässä saan tehdä mitä haluan. Eikä perkele minua minun poikani tai pojanpoikani käske. Ymmärtäkää se. Ihan ystävällisesti. Piste.’
Ukki nousi autosta, hieraisi rintaansa mutta oikoi selkäänsä ja levitti hartioitaan. Se alkoi astella alas rinnettä.
Isä tuli ulos Mersusta, nosti kättään Ukin perään, ähkäisi jotain estävää tai vetoavaa, mutta jäi kuitenkin seisomaan auton viereen.
’Ei sen päätä käännä’, Isä puisteli. ’Ei ole kuulevinaan, ei näkevinään.’
’Ukki, me tullaan sitten perästä’, Joonas huusi. ’Kuulitko Ukki?’
Ukki kääntyi katsomaan, morjesti pienellä kädenliikkeellä niin kuin se oli aina tehnyt autoa ajaessaan. Käsi liikahti muutaman sentin, ratin päällä koura oli vain avautunut ja pari sormea noussut yläviistoon.
’Minä kuulen ja näen. Ja alan ymmärtääkin. Mutta kohta en muista. Senkin tajuan.'”

Mutta vielä hän muistaa, Eino, sotaveteraani ja menestyneen kuljetusliikkeen perustaja ja entinen omistaja. Nyt hän seisoo taas Vanhanpaikan pihassa, jonne hänen poikansa ja pojanpoikansa Janne ja Joonas olivat hänet terveyskeskuksesta tuoneet. Lääkärin mukaan kotona saatu pyörtymiskohtaus ja muistikatkokset eivät olleet alkavaa Alzheimeria vaan joku pieni aivoverenkierron häiriö. Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli päässyt kotiin. Taitavasti rakennetun romaanin kaari saa komeankauniin päätöksen, sillä kirja alkaa myös paluusta, siitä kun Eino tuli kotiin sodasta.

Kotitalo oli hyvinvoiva. Sota oli katkaissut uusien peltojen raivauksen, mutta nyt niitä jatkettiin. Oli hankittu muutama lehmä lisää. Peltojen happamuudet tutkittu ja uudenaikainen nurmiviljely käytössä. Koneitakin se mitä vain saatiin hankittua. Siinä olisi sievä tila Einon jatkaa. Hyvin pidetty tila toimi myös karjatalouskoulun harjoittelupaikkana. Eino oli aloittanut suhteen erään harjoittelijan, Kertun kanssa.

”Kumpi se vahinko oli? Se että Kerttu alkoi odottaa, vai se että meni kesken? Vai olivatko molemmat vahinkoja, ja kolmaskin jo tapahtunut, kihlat sormessa ja häät sovittu. Tanssia olisi pitänyt saada enemmän, vielä. Nyt kun se oli luvallistakin. Kirkossa oli urut, ei haitari.”

Sotaan hukattu elämätön nuoruus ja levoton mieli on huono yhdistelmä rauhan töihin. Oliko edessä liian valmis maailma ja tiukan paalutettu tie? Kun kuvaan tulee sodan aikainen komentaja, kaukopartiotehtävistä tuttu kapteeni Koho, ”Luti” ja tarjoaa keikkaa rajan taakse, käy houkutus Einolle liian suureksi. Salainen tiedustelutehtävä venähtää odotettua pidemmäksi. Ampumahaavoja paranteleva Eino joutuu piileskelemään rajan takana puoli vuotta, jolloin hän tutustuu Nastiin. Hän on kolhoosin lähistöllä asuva yksinhuoltaja, jonka mies katosi sodassa. Hämäräperäinen poissaolo ja tuon suhteen kipeä muisto tärvelevät aviopuolisoiden suhteet; seuraa puhumattomuutta ja epäluuloa, Einon irtosuhteita ja välillä pahaksi äityvää ryypiskelyä kaupunkireissuilla sekä kireä suhde poikaan: ”Julma se oli, heikkoutta ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut”.