Putinin henkinen kehitys lähti ilmeisesti vinoon jo lapsuuskodista. Hän syntyi 1952 Leningradissa vaatimattomissa oloissa. Tosin sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa Putinit vaikuttivat melkeinpä rikkailta. Yhteisasunto oli pieni, mutta perheellä oli sen suurin huone käytössään. Vladimir oli avioparin kolmas lapsi. Ensimmäinen lapsi oli kuollut ennen sotaa tauteihin ja toinen piirityksen aikana nälkään. Pikku-Vova sai iäkkään, yli nelikymppisen pariskunnan huomion täysin. Esimerkiksi kouluun mennessään hän sai lahjaksi rannekellon, joka tuolloin oli kaupungissa harvinainen ja arvostettu esine aikuisellakin.
Yleensä nuoret antoivat kesätöidensä ansiot kokonaan tai suureksi osaksi vanhemmilleen. Niiden avulla selvittiin tiukkoina aikoina. Ei Vladimir. Ensimmäisen tilinsä hän tuhlasi kokonaan Georgian matkaan. Seuraavana vuonna hän osti ansioillaan päällystakin ja antoi äidilleen sokerikakun. Perhe voitti arvonnassa myös auton. Jos he olisivat ottaneet voiton rahana, he olisivat voineet hankkia kunnon asunnon. He pitivät auton ja antoivat sen Vladimirille. Gessen arvelee, että Vladimir Putin oli tuolloin 70-luvulla miljoonakaupungin ainoa ylioppilas, jolla oli oma auto. Kaikki näköpiiriin tuleva omaisuus on siis ilmeisesti Putinin mielestä hänelle tarkoitettu ja lankeaa hänelle luonnostaan. Gessen arvelee, että diagnoosi voi olla pleonaksia, kyltymätön halu saada se, mikä oikeuden mukaan kuuluu muille.
Piirre on saanut myöhemmin joskus outoja muotoja:
”Kesäkuussa 2005 Putin isännöi Pietarissa yhdysvaltalaista liikemiesryhmää ja vohki New England Patriots -seuran omistajan Robert Kraftin 124-timanttisen Super Bowl -sormuksen. Putin oli pyytänyt saada sen katsottavakseen, koettanut sitä sormeensa ja sitten hänen kerrotaan sanoneen: ’Voisin tappaa tällä jonkun’, pistäneen sen taskuunsa ja poistuneen äkkiä huoneesta. Yhdysvaltalaislehtien kirjoitusryöpyn jälkeen Kraft ilmoitti muutama päivä myöhemmin, että sormus oli ollut lahja. Sillä hän esti kiusallista tilannetta karkaamasta käsistä.”
Samana vuonna New Yorkin Guggenheim-museossa Putin näki vodkalla täytetyn lasisen jäljennöksen Kalašnikov-rynnäkkökivääristä, arvoltaan suunnilleen 300 dollaria:
”Putin nyökkäsi yhdelle henkivartijalleen, joka otti lasisen Kalašnikovin ja vei sen huoneesta jättäen isännät suu auki.”
Tasapuolisuuden nimessä on todettava, että Putin ei ryöstä vain ulkomaalaisilta. Kärsimään oppinut Venäjän kansa on saanut myös osansa. Gessen kertoo esimerkkejä 1990-luvun hulluista vuosista. Silloin keskeisiin asemiin päässeet henkilöt ryöstivät maasta mitä irti saivat. Putinin petosten laajuus ja röyhkeys herättää huomiota jopa Venäjän tuon aikaisissa oloissa.
Lakimiehen koulutuksen saanut Putin työskenteli tuolloin Pietarin pormestarin viraston ulkomaasuhteiden komiteassa. Se keskittyi hankkimaan elintarvikkeita ulkomailta lähes nälänhätää kärsivään kaupunkiin. Kaupungilla ei ollut käteistä rahaa maksuksi, eikä rupla ollut edes vaihdettavissa oleva valuutta. Moskovan hallitus antoi federaatioille luvan vaihtokauppaan viemällä maasta luonnonvaroja elintarvikkeita vastaan. Asiaa selvittänyt Marina Salier sai selville Putinin osaston tehneen kymmenkunta vientisopimusta, joiden arvo oli yli 90 miljoonaa dollaria. Sopimuksissa nimetyt yhtiöt hoitivat vaihtokaupat.
Ruoka ei koskaan tullut perille, mutta hyödykkeet kyllä vietiin maasta. Putin oli tehnyt tarkoituksellisesti sopimukset pätemättömiksi eräiden muotovirheiden takia. Lisäksi provisiopalkkiot olivat aivan kohtuuttomia: 25-30 prosenttia. Salierin mukaan merkit viittasivat lahjontaan:
”’Koko operaation tarkoitus’, hän kirjoitti myöhemmin, ’oli solmia jonkun luotetun kanssa laillisesti vajavainen sopimus, antaa hänelle vientilupa, saada tulli avaamaan raja tämän vientiluvan perusteella, laivata tavarat pois maasta, myydä ne ja panna rahat taskuun. Juuri niin myös tapahtui.”
Salier uskoo, että tämä oli vasta jäävuoren huippu. Moskova oli todellisuudessa antanut Pietarille luvan viedä maasta miljardin dollarin arvosta tavaraa. Hänen löytämänsä oudot sopimukset edustivat kymmenettä osaa rahoista, jotka olisivat kulkeneet Putinin toimiston kautta. Alumiinia, öljyä ja puuvillaa ”katosi” eikä asiakirjoja ollut. Salierin kirjoittama kirjelmä kiersi aikanaan korkeimpaan neuvostoon, ulkomaankauppaministeriöön ja Venäjän presidentin virastoon ja siihen koko juttu lopahti. Otaksuttavasti Putin oli tuohon mennessä rakentanut itselleen niin vankat ja vaikutusvaltaiset asemat, että häntä ei niistä hevin kammettu. Myöhemmin Salieria painostettiin niin, että hän vetäytyi syrjään ja antoi haastattelun Gessenille vasta vuosien jälkeen. Putin itse asennoituu noihin menetyksiin hämmästyttävän leväperäisesti ja ylimalkaisesti, kun ottaa huomioon hänen tulisen luonteensa.
Nälän lisäksi hengen lähdön vaarakaan ei ole täysin vierasta Putinin alamaisille. Myrkytystapauksia sattuu ulkomaillakin. Joku niistä voidaan yrittää myöhemmin selittää sydänkohtaukseksi, vaikka myös uhrin henkivartijat ovat voineet saada siitä oireita. Gessen käy tarkasti läpi myös Venäjän lähihistorian synkkiä kohtia: kerrostalojen räjähtämiset, Moskovan teatterivaltauksen ja koululaisten kaappauksen Beslanissa.
”Näyttää melkein vuorenvarmalta, että kerrostaloräjäytykset olivat salaisen poliisin työtä, vaikka kaikkia todisteita ei ole ollut tilaisuutta tutkia. Mielestäni teatterinpiiritys ja Beslanin isku eivät vaikuta olleen hyvin suunniteltuja operaatioita vaan tulosta vääristä liikkeistä, epäpyhistä liittoutumista ja pieleen menneistä suunnitelmista. Näyttää todistetulta, että useilla FSB:n poliiseilla oli vanhat suhteet tšetšeeniterroristeihin tai potentiaalisiin terroristeihin. Ainakin muutamiin suhteisiin kuului palvelusten vaihto rahaan.
”On selvää, että jonkun, mahdollisesti poliisin mutta todennäköisesti myös salaisen poliisin, täytyi auttaa terroristeja liikkumaan ympäri Venäjää. Lopuksi kaikki merkit viittaavat siihen, että Putinin hallitus ei yrittänyt estää terroristien hyökkäyksiä eikä ratkaista syntyneitä kriisejä rauhanomaisesti. Lisäksi presidentti pani maineensa sen varaan, että hän oli päättänyt ’nitistää heidät’ missä olosuhteissa tahansa, mutta myös sen varaan, että terroristeja pidettiin säälimättöminä.
…
”Yksi seikka on varma. Panttivankikaappausten tapahduttua Putinin suorassa valvonnassa toimineet iskujoukot tekivät kaiken mahdollisen varmistaakseen sen, että kriisit päättyivät mahdollisimman hirvittävällä tavalla. Se oikeutti sodan jatkamisen Tšetšeniassa, jatkuvat tehoiskut Venäjän mediaa ja oppositiota vastaan ja lopulta kaiken läntisen kritiikin vaientamisen.”
Poika, joka ei nuorempana pystynyt lopettamaan tappelua, poika joka näytti rauhalliselta, mutta hetken päästä leimahti ja hyökkäsi uudelleen ja uudelleen, oli nyt presidentti, joka uhrasi mieluummin 129 omaa kansalaista kuin sanoisi julkisesti neuvottelevansa kompromissista ja haluavansa rauhaa. Ei, sitä hän ei halua.
Aikaisempien kokemustensa perusteella Putin oli saanut vahvan rokotuksen demokratiaa ja sen periaatteita vastaan jo ennen presidenttikausiensa alkua. Useimpien tuon sukupolven neuvostokansalaisten tavoin Putin ei ole ollut poliittinen idealisti. Lapsena häntä ei päästetty nuoriin pioneereihin ja hänen kommunistisen puolueen jäsenyytensä lakkasi puolueen hävittyä kartalta. Hänen puheensa näistä organisaatioista osoittavat miten vähämerkityksellisiä ne lopulta hänelle olivat. Gessen tekee mielestäni tärkeän havainnon:
”Muiden ikätoveriensa tavoin Putin vaihtoi uskonsa kohteeksi instituutiot. Hän oli lojaali KGB:lle sekä sen palvelemalle ja suojelemalle instituutiolle, Sosialististen neuvostotasavaltojen liitolle.”
KGB:stä oli kehittynyt keskeisin voimatekijä 1990-alkuun mennessä. Se oli häiritsevän vahva. Siksi Gorbatšov oli nimittänyt sen johtoon liberaali Vadim Bakatinin päämääränä koko instituution purkaminen. Lisäksi Gorbatšov oli perustanut perustuslain valvontakomitean. Se alkoi taistella KGB:n salaisia operaatioita vastaan ja kielsi kaikki toimet, jotka perustuivat salaisiin sisäisiin ohjeisiin. KGB ei piitannut kielloista, vaan toiminta jatkui entisellään. Sen ns. aktiivinen reservi eli entiset upseerit olivat kaikkien merkittävien valtion- ja siviiliorganisaatioiden palveluksessa. Sillä oli omat erikoiskoulutetut asevoimat, kyky jäljittää ja valvoa yhteyksiä, informaatiomonopoli. Se oli oikea hirviö, jonka lonkerot ulottuivat kaikkialle yhteiskuntaan. Putin otti paikkansa yhden lonkeron päästä tullessaan Pietariin.
”Putin rakasti Neuvostoliittoa ja sen KGB:tä. Saatuaan omaa valtaa eli käytännöllisesti katsoen johtaessaan maan toiseksi suurimman kaupungin talousjärjestelmää hän halusi rakentaa tismalleen niiden kaltaisen järjestelmän. Se oli suljettu, täydelliseen kontrolliin perustuva järjestelmä, jossa valvottiin varsinkin informaation ja rahan kulkua. Se oli järjestelmä, joka pyrki tekemään toisinajattelun mahdottomaksi ja murskaamaan sen, jos sellaista ilmaantuisi. Yhdellä tapaa järjestelmä oli kuitenkin parempi kuin KGB ja SNTL: tämä järjestelmä ei pettäisi Putinia. Se olisi siihen liian etevä ja liian vahva.”
Masha Gessen kuvaa kirjassa Putinin rakettimaista nousua Pietarista Moskovaan aina merkittävämpiin tehtäviin. Kun pohjatyö oli tehty huolellisesti Pietarissa, voitiin samoja menetelmiä toteuttaa myöhemmin koko valtion tasolla, samohen luotettavaksi osoittautuneiden henkilöiden kanssa. Matkassa on kuitenkin hämäräksi jääviä kohtia. Gessen muistuttaa, että Putin on nykyajan valtiomiehistä eräs harvoista, jotka voivat täysin määrittää julkisuuteen annettavan kuvan itsestään. FSB:n johtajana hän istui kaikkien todisteiden päällä. Me saamme tietää juuri sen ”totuuden”, jonka hän näkee hyväksi kertoa.
Mikäli Putinin aloittama sota Ukrainassa ei ole vienyt mielenrauhaasi, niin pelkään, että tämän kirjan lukeminen viimeistään sen vie. Erikoisen onnetonta on se, että merkit tulevasta olivat nähtävissä pian Putinin aloittaessa ensimmäistä virkakauttaan vuonna 2000. Viimeistään tämän kirjan ilmestyessä kymmenen vuotta sitten olisi hälytyskellojen pitänyt rämistä kunnolla.
Putinin tuntijana Masha Gessen on kysytty luennoitsija. Mikäli harrastusta riittää, niin Youtubesta löytyy useampia hänen luentojaan tästä aiheesta. Esimerkki lokakuulta 2017, kesto lähes kaksi tuntia, mutta täyttä asiaa. Suomikin mainitaan siinä pari kertaa.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 