Hienon kirjan äärellä ulkopuolisena

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018.

Oletko joskus ollut hauskoissa juhlissa, joissa olet tuntenut olosi ulkopuoliseksi? Olet ehkä seurannut lystikästä ohjelmaa, nähnyt nauravia naamoja, joiden avoimista, hohottavista suista lentää sylkipärskeitä, horjahtanut vähän säikähtäen jonkun läimäistessä sinua olkapäälle ja huutaessa jotakin korvaasi, olet pitänyt huulet kankeina yllä hymyä, jonka toivot näyttävän suopealta, ei ahdistuneelta… etkä pääse samaan tunnelmaan kuin muut juhlavieraat ja ymmärrät, että näin nämä kekkerit nyt vain menevät. Juuri sellainen olo minulla oli Sömnön äärellä.

Kehuttu kirja, Runeberg-palkinnolla 2019 palkittu, kirjallisen virtuositeetin 550-sivuinen romaaninjärkäle. Kännö häikäisee perehtyneisyydellään ja monipuolisuudellaan. Hän rakentaa mahtavan mosaiikin, jossa kuljetaan maailman äärestä laitaan 150 vuoden aikahaarukassa, esitellään mystiikan oppisuuntia, tekniikan kehityksen etappeja, Wagnerin oopperaa, kuvataiteen erityispiirteitä ja teräviä havaintoja taide-elämän kilpailusta ja rituaaleista. Kattaukseen sisältyy Gurdjieffin enneagrammioppia, enkelimystiikkaa ja huumeita. Kulttuurista, taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kaikki tämä tapahtuu yhden suvun tarinan tutkimisen puitteissa.

Kirja alkaa jännittävästi tilanteesta, jolloin kirjailija, muinaistutkija ja homoseksuelli kulttuuripersoona Isak Severin on juuri julkaissut elämäkertateoksen tukholmalaisesta kuvataiteilijasta Werner Bergeristä. Minäkertoja Isak ei tunne odottamaansa tyytyväisyyttä uuden kirjan juhlinnasta, vaan häntä kalvaa halu selvittää asiat juurta jaksain.

Tämähän on kutkuttava lähtökohta monelle hienolle taideteokselle, ajatellaanpa vaikka elokuvaa Citizen Kane. Sömnössäkin on Citizen Kanen kaltaista totuuden etsintää, siinä on myös fellinimäistä runsautta ja hulluutta, Dorian Grayn teema pelottavasti muuttuvista omakuvista sekä monista taideluomuksista tuttu paholaisen kanssa vehkeilevä ahne taiteilija.

Isak siis ryhtyy tutkimaan asioita, joita virallisen elämäkerran työstämisen aikana on väistelty tai joista on suoraan kielletty kertomasta. Sömnö on Wernerin ja hänen Mia-vaimonsa rakas kesänviettopaikka, jossa myös Isak on vieraillut ja jonne kaikki lopulta huipentuu, ja Isakia ajaa ennen muuta kysymys, mitä Sömnössä todella tapahtui.

Hän alkaa penkoa suvun historiaa alkaen Samuel Bergeristä, Itävalta-Unkarissa 1877 syntyneestä köyhästä vaatturin oppipojasta, jonka tie vie kirjapaino-oppiin, joka tutustuu pelottomaan tiedemieheen ja keksijään Jacques-Louis Lenoiriin, toimii kuolemaahalveksuvan Lenoirin näytösten avustajana Ranskassa, matkustaa sieltä Afrikkaan, mihin Lenoirkin ilmestyy timanttien houkuttelemana. Siirtomaa-armeijan upseerin tytär Lucrèce saapuu Kongoon, ja näin suvun saaga toden teolla alkaa. En kerro juonta tämän tarkemmin, sillä Sömnössä on kaikki ainekset runsaan, polveilevan romaanin äärellä haltioitumiseen ja yllätyksistä ilahtumiseen (jos siis pääsee juhlan tunnelmaan), enkä tahdo pilata sitä.

Merkittävä osa kerronnan tenhoa ovat tietolähteet, joiden kanssa keskustelut kirjataan tarkasti (siis niin tarkasti kuin epäluotettava kertoja Isak tahtoo). Tärkeimpiä tietolähteitä ovat epätavallisen pitkää elämää elävä Samuel, Werner Berger itse sekä Bergerin vaimo Mia. Tärkeässä roolissa on myös Per Erik Sten, Werner Bergerin oppilas, ystävä ja apulainen.

Kännö kirjoittaa ihastuttavan värikkäästi, seikkaperäisesti, vanhan ajan romaanien tyyliin, runollisestikin. Tässä Isak on Bergerien luona keräämässä materiaalia viralliseen elämäkertaan ”vuonna 2004”, ja huvilassa soi taustamusiikkina Wagnerin Tannhäuser.

”Kuin huomaamatta oopperan tunnelma oli vienyt minut mukanaan. Talutin valkoista ratsua ylös Venusvuoren pölyistä rinnettä kohti ruusunpunervaa valoa hohtavaa luolaa, musiikki ja auringon puhdistava loiste ympäröivät minut kaikkialta, aistin ihmiset ympärilläni, talon kodikkaan tuoksun, epätodellisen syvän kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen; kuin olisin kokenut jotain sen kaltaista ensimmäistä kertaa elämässäni. Halusin pukea tunteeni sanoiksi ja kaapata sielulliseen autereeseeni myös vihoittelevan Mian – olin varma, että se nauttimamme kuohuviinilasillisen ja tämän ihmeellisen musiikin avulla olisi mahdollista – ja avasin silmäni, jotka olin sulkenut voidakseni viihtyä mieleeni rakentuneessa idyllissä. Ja äkkiä, täysin arvaamatta, havaitsin olevani vastatusten tyhjyyden kanssa, ja se hämmensi minua voimakkaasti, sillä seuruettamme valaissut hymy oli kadonnut äsken niin iloisen Samuel Bergerin kasvoilta.”

Mikä minua vaivasi tässä taidokkaassa, palkitussa romaanissa? Jokin kyyninen henkäys, kuin valtava henkilöiden galleria ja tapahtumien runsaus olisi viritetty muuten vain, paholaista huvittamaan. (Petyin myös enneagrammiosastoon, koska ei tässä ollut paljoakaan minulle niin rakkaasta persoonallisuusopista.)

Luin hiljattain Kjell Westön romaanin Tritonus. Siinäkin päähenkilö on leuhka, menestynyt taide-elämän paskiainen. Mutta toisin kuin Tritonuksessa Sömnön Werner pysyy vastenmielisenä, vaikka hänen inhimillisyyttään valotetaan useillakin kertojanäänillä. Tritonus, riitasointu, päättyy soivaan harmoniaan. Sömnö, unien saari, kietoutuu luotaantyöntävään painajaiseen.

Taina