Metoo-kapellimestarin ikäkriisi

Kjell Westö: Tritonus. Suomentanut Laura Beck. Otava 2020.

Tämä on hurmaava kirja musiikista, ikääntymisestä, nostalgiasta, ystävyydestä ja uudesta toivosta. Kenelle: kaikille klassisen musiikin ja kauniin kirjallisuuden ystäville.

Thomas Brander on 58-vuotias menestynyt suomalainen kapellimestari, jonka tähteys on hiipumassa. Hän ei enää itsestäänselvästi pääse parhaimpiin konserttisaleihin johtamaan parhaita orkestereita. Häntä rasittaa lievä innottomuus ja maineen menetys: metoo-kampanja nostaa esiin huonoja puolia naistenmiehestä. Rautaisella ammattitaidollaan hän selvittää esiintymiset, mutta ahdistuneisuudesta tulee hänelle kuin jatkuvasti kannoilla seuraava varjo. Lisäksi hän on traumatisoitunut jouduttuaan lentokentällä keskelle väkivaltaisia tapahtumia. Pelko koetusta palaa aika ajoin.

Eräänlaisena manifestina ja vastaliikkeenä Brander rakennuttaa saaristoon, Ravaisten kuntaan ökytalon, suhteettoman suuren ja pramean kartanon. Hän on  yksin, naissuhteen jälleen katkettua. Ainoa poika Vincent on kolmikymppinen ja henkisesti kaukana isästään.

Vincentin mielestä hänen isänsä sukupolvi (me 1960-luvun alussa syntyneet) on hedonistista, materialistista, itsekästä ja ylisuorittavaa porukkaa, joka suhtautuu lahjakkuuteen pakkomielteisesti: kaikki lahjakkuus pitää valjastaa käyttöön, viljellä ja hyödyntää. Tämä on Vincentille vierasta.

Kirja alkaa Branderin ajellessa myöhäissyksyn yönä Casa Tritonukseen, puolivalmiiseen mahtipalatsiinsa. ”Paikka oli vastahankittu ja vieras, syysyössä se tuntui vihollismaaperältä.” (s. 10)

Bunkkerissaan kapellimestari pohtii seuraavaa siirtoaan ja tarkkailee ympäristöään. Westö kuvailee hienosti pienen kyläyhteisön jännitteet. Kaikki tietävät, mitä ongelmia kenelläkin on, ja ongelmia hoidetaan omaleimaisesti. Brander haluaisi kuulua joukkoon, mutta ei se noin vain käy. Se jopa sanotaan hänelle suoraan. Eliittimies, jonka Casa Tritonuksessa on hissi, designkalusteet, kallionsyvennykseen valettu poreallas ja tritonussointua soiva ovisummeri, pistää silmään kuin riikinkukko harmaiden pulujen parvessa. Tritonuksen rakentaminen tuo työtä monelle  kunnanpäättäjistä rakentajiin ja siivoojiin, mutta Branderia katsotaan epäillen.

”Kaikki muuttuisi hyväksi, Bander oli vakuuttanut itselleen joka kerta katsoessaan sisäistä elokuvaansa kaukaisista Raition kesistä, myös Casa Tritonuksesta tulisi idylli, sen synkkä nimi oli vain leikkiä: hän viihtyisi täällä saaristossa, hän löytäisi taas sielunrauhan ja luomisvoiman. Mutta tähän mennessä saaristo oli näyttänyt vain ankaran ja armottoman puolensa, kunnanviraston yrmeät byrokraatit, rakennustyön viivästymiset, myrskyt, putkirikot, vuodot ja sateen. Ja sitten kulmien alta vilkuilun, Källmanin ja Rouskun ja muiden rakennusmiesten varautuneisuuden ja lauttamies Andénin suoranaisen vihamielisyyden, Andénin, joka nyt kumartui hänen puoleensa ja hönki tupakan- ja sipulinhöyryjä hänen autoonsa.” (s. 160-161)

Kaikesta huolimatta Brander saa ystävän ikätoveristaan Lindellistä, joka on koulupsykologi ja amatöörimuusikko. Miesten ystävyyden kehitys on kutkuttavaa luettavaa. Lindell heiluu empaattisen lämmön ja kateuden välillä. Hänen nähdäkseen Brander on hemmoteltu snobi, joka kehtaa vieläpä näyttää nuoremmalta, vaikka on neljä vuotta vanhempi. Miehet löytävät yhteisen sävelen, vaikka ärsyyntyvätkin säännöllisesti toisiinsa. Molemmilla on naishuolia, Lindellillä lisäksi henkilökohtainen suru.

Brander taistelee henkilökohtaisia demonejaan vastaan, neuvottelee agenttinsa ja intendenttien kanssa, vaipuu nostalgiaan, juopottelee, ryhdistäytyy taas treenaamaan ja yrittää. Hän on tietoinen nuorista kapellimestareista, joista nirso ja helposti kyllästyvä yleisö innostuu. Leijonanharjainen, komea Kallasmaa uhkaa viedä paitsi työtilaisuudet myös Branderin naisen, ei siis mitään rajaa röyhkeydellä.

Tritonus on ajan hermolla. Metoon lisäksi mainitaan koronavirus ja äärioikeistolaiset levottomuudet. Ja luonto aiheuttaa huolta: saariston herkkä ekosysteemi kärsii, lintuja löytyy joukoittain kuolleena ja kaivot kuivuvat.

Metoo ja somessa vellova lynkkausmieliala kummastuttaa Branderia.

”Hänelle uuden ajan tapa reagoida uutisiin muusikoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden pahoista teoista oli vieras: ajan ratkaisu oli julistaa heidät pannaan radiossa, Spotifyssa ja iTunesissa, poistaa heidän kirjansa kirjastoista, olla enää antamatta heille elokuvarooleja tai tehtäviä teatterissa. Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?” (s. 305-306)

Sattuvasti sanottu!

Westö kirjoittaa niin kauniisti, pakottomasti, hallitusti. Kaikki dialogit käydään ilman sitaattimerkkejä. Se lisää tapahtumien virtaamisen vaikutelmaa. Miten ihmeessä tämä loistoteos ei ollut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana, sitä en voi käsittää.

Kirjailijan syvällinen musiikkitietämys kukoistaa. Hän on tehnyt laajasti taustatyötä haastattelemalla lukuisia huippumuusikoita, ja kaikki tieto on sulautettu hänen omaan, musiikkia kohtaan tuntemaansa rakkauteen.

Kjell Westö (Kuva: Otava / Marica Rosengard 2017)

”Brander oli mennyt vierasmajalle ja omistanut tunnin Kakkosen partituurille: hän oli päättänyt hidastaa tempoa finaalissa kuten Kajanus oli tehnyt, ja nykyään myös Kuortti. Kun hän oli valmis, hän kokosi klarinetin ja kokeili muutamia ruokolehtiä, jotka oli kostuttanut ja jättänyt kuivumaan yöksi. Hän otti yhden niistä, kiristi ligatuurin ruuveja ja otti nuotit laukustaan, Mozartin konserton A-duurissa. Hän pani soimaan mielilevytyksensä, Meyerin ja Harnoncourtin, ja seurasi Meyerin fraseerausta niin hyvin kuin pystyi. Mutta hän ei ollut tyytyväinen. Lehti ei tuntunut niin hyvältä kuin hän oli toivonut ja Mozart oli niin vailla kuonaa että melodianpätkät kuulostivat patologisen puhtailta. Musiikki oli kuin horteessa Branderin sisällä ja kieltäytyi heräämästä eloon.” (s. 39)

Rinnakkain klassisen musiikin elitistisen ja ankaran maailman kanssa kulkee harrastajamuusikoiden karhea poljento, bändiharjoitukset ja rosoiset esiintymiset. Molemmissa maailmoissa haltioidutaan, koetaan ehkä ripaus paremmasta, jopa tuonpuoleisesta. Loppu soi suurta harmoniaa ja antaa toivoa eheytymisestä.

Taina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s