Oli suvussa menetyksiä aikaisemminkin. Isoisoisä Johan Andersson omisti Raggsjössä Västerbottenin sisämaassa Gårdsbrinkenin tilan.
Vuoden 1901 keväällä saapui paikkakunnalle eräs lähetyssaarnaaja. Tai ei hän ollut lähetyssaarnaaja, mutta aikoi tulla siksi. Hän ei tarvinnut muuta kuin rahaa. Hän järjesti neljä kokousta joissa saarnasi ja sai kokoon kaksisataa kruunua. Sitten raggsjöläiset aloittivat lähetyshuutokaupat. Isoisoisä antoi kaiken lähetystyöhön. Lopulta hänellä oli seitsemän vuoden verovelat, ja silloin valtio vei kotitilan. Kun isoisoisällä oli vain pari kuukautta elinaikaa jäljellä, tuli Tukholmasta tieto että lähetyssaarnaaja oli kuollut humalaisten tappelussa eräässä ravintolassa jonka nimi oli Damsberg.
Isoisäni muutti eteläiseen Ruotsiin. Hän rakensi ohdaketta ja valvattia kasvavalle joutopellolle nikkarinverstaan, rahat hän sai naimalla talontyttären jota kukaan muu ei ollut huolinut.
Isoisäni halusi valmistaa pianoja.
Hänen pianonsa olivat läpikotaisin puuta. Ruotsissa ei ole koskaan rakennettu kauniimpia pianoja kuin isoisän pianot. Ne näyttivät kustavilaisilta lipastoilta. Mutta koneisto oli hivenen epäluotettava ja oikukas. Koskettimilla ja äänillä ei ollut itsestäänselvää yhteyttä ja niitä oli mahdoton virittää. Oli kuin isoisä olisi halunnut koota yhteen ainoaan instrumenttiin koko maailman riitasoinnut.
Mutta isoisä oli vakuuttunut että jossakin varmasti oli joku joka todella osaisi soittaa hänen pianojaan. On vain oltava neuvokas ja kaukonäköinen, jotta pystyy ikään kuin väistelemään kaikki ne hulluudet joita piano keksi, hän sanoi.
Konkurssi oli kuin vapautus, syyttäjä luopui kolmesta petos- ja kavallussyytteestä jotka isoisään kohdistuivat. Ja konkurssinvalvoja antoi hänen pitää jiirilaatikon ja listahöylät ja pari sahaa ja kulmamittaimen ja viistohöylän ja yhden nikkarinpenkin. Niin meistä siis tuli kehystäjiä.
Isä oli vasta kaksivuotias, kun isoäiti kuoli elokuussa 1939. Isoisä hoiti hänet ja piti huolen hänen koulunkäynnistään. Kun isän koulu oli päättynyt hän aloitti työt kehystämössä. Hän ei ollut koskaan hyvä kehystäjä. Hän hutiloi liimauksissa ja löi usein naulat vinoon niin että rimat halkesivat. Koko sen ajan jolloin olin kehystämössä tuli tuon tuostakin asiakkaita palauttamaan töitä jotka hän oli tehnyt aikoja sitten, ja minä jouduin tekemään ne uudestaan.
Äiti oli parempi kehystäjä kuin isä. Kukaan ei ole koskaan valittanut hänen töistään. Hän oli tullut vastapäiseen musiikkikauppaan apulaiseksi, sillä tavalla isä tapasi hänet. Kun kaupan omistaja vaihtui 1961, äiti kävi turhaksi ja isä otti hänet hoiviinsa. Vaikka oikeastaan isä siinä hoivaa tarvitsi. Hän oli hintelä ja synkkä ja häntä vaivasivat kivuliaat kasvokouristukset, usein hänen oli pakko jättää asiakkaat yksin myymälään ja vetäytyä takahuoneeseen. Oikeastaan juuri äiti opetti minulle ammatin, isoisä istui useimmiten tuolilla torkkumassa tai jutteli asiakkaitten kanssa tai luki Schopenhaueria.
Olin vasta kolmivuotias kun isä kuoli. Äiti kuoli minun ylioppilaskesänäni. Isoisä ja minä yritimme myydä kehystämön mutta kukaan ei ostanut sitä. Olimme päättäneet että minä opiskelisin Göteborgissa, äiti oli monta vuotta nimittänyt minua pikku taidehistorioitsijakseen, joskus hän sanoi amanuenssi tai intendentti. Minun oli pidettävä huoli isoisästä ja kehystämöstä, minkä sitten teinkin kymmenen vuoden ajan.
Vaikka isoisän menetin jo kolmen vuoden päästä.
Ostin yritysauton. Käytetyn Volvo kombin ja taidekirjoja. Lopulta minulla oli hyllyissäni kaksituhatta teosta maalaustaiteesta ja grafiikasta.
Oikeastaan juuri taidekirjojen takia ajoin siihen Rydan huutokauppasalin katselmukseen.
Näin hänet heti kun tulin huutokauppasaliin. Hän riippui taimmaisella päätyseinällä kymmenkunnan pastellityön, öljyvärimaiseman ja ilmasta kuvatun maalaistalon joukossa.
Nyt jälkikäteen voin miltei kuvitella että hän kutsui minua sisällä olijoiden päiden ylitse.
Tikaria pitelevä Madonna.
Taulu oli signeeraamaton mutta olin varma että sen oli maalannut Nils Dardel. Nils von Dardel, Ruotsin kaikkien aikojen suurin taiteilija.
Nyt tiesin että minulla oli vuorokausi aikaa hankkia rahaa, niin paljon rahaa kuin suinkin, määrättömästi rahaa. Huutokauppa alkaisi lauantaina kello yksitoista. Käteisrahaa nuijankopautuksella. Sitä sääntöä ei voi koskaan rikkoa.
(Tommi)
Blogissa myös saman tekijän Taiteilija Klingsor
Tainan ja Tommin aarrearkku 