Avainsana-arkisto: ekologisuus

Katsooko T-paitasi sinua syyttäen?

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita. S&S 2021.

Provosoivasti ja osuvasti nimetty kirja Rakastan ja vihaan vaatteita tarjoaa ajatuksia herättävää lukemista kaikille vaatteista kiinnostuneille. Omannimistään vaatebrändiä (Nurmi) pyörittänyt Anniina Nurmi tekee tilitystä rakastamaansa alaa kohtaan ja käsittelee vaateteollisuuden vastuullisuutta eri näkökulmista.

Vastuullisuudesta puhutaankin jo lähes kaikilla toimialoilla, mutta miten se istuu vaatealalle, johon on jo sisäänrakennettuna ajatus sesongin mukaan vaihdettavista vaatteista? Nurmen teos tarjoaa tilaisuuden pohtia asiaa. Maailma on muuttunut, ja vaatteiden runsauden ihanteeseen suhtaudutaan laajalti yhä kriittisemmin.

Mitä Nurmi siis vaatteissa vihaa ja rakastaa. Hän rakastaa vaatteiden kauneutta, hyvien materiaalien tuomaa mielihyvää ja asujen itseilmaisullisia mahdollisuuksia. Hän vihaa vaatteiden pitämistä kertakäyttötavarana sekä tapaa, jolla suurin osa vaatteista nykyään tehdään, köyhiä riistäen ja luontoa tärvellen.

Kirja valottaa vaatebisneksen volyymeja, materiaaleihin ja tuotantoon liittyviä toisiinsa kietoutuvia monenlaisia ongelmia sekä kertakäyttökulutuksen pulmallisuutta. Nurmi pohjaa pohdintansa pitkään kokemukseensa sekä runsaaseen tilastotietoon. Hän uskaltaa myös tunnustaa epävarmuutensa aiheen äärellä.

”Minua jännittää kirjoittaa näitä sanoja taloudesta, koska ajattelen, että varmasti jostain ilmestyy pian talousviisas kommentoimaan, että mitä tuollainen tyttö rättialalta voi tietää taloudesta. Haluan kuitenkin rohkaistua puhumaan aiheesta, sillä talouspuheesta pitää tehdä moniäänisempää ja tasa-arvoisempaa. Talous koskettaa kaikkia ihmisiä, ja kaikilla on myös valta puhua siitä.”

Juuri niin! Lukija kiittää.

Anniina Nurmi kirjoittaa paitsi tutkijan otteella myös henkilökohtaisesti, reflektoiden vuosien varrella muuttuneita ajatuksiaan ja toimintatapojaan. Jokapäiväisen päällepantavan ongelman hän on ratkaissut käyttämällä arkisin aina mustavalkoraidallista yläosaa ja mustia housuja. Näin hän on toiminut jo vuosien ajan. ”Univormu” vapauttaa energiaa tärkeämpään, ja vaatteita tarvitaan vähemmän.

Kirjaa lukiessa vahvistuu tunne, että vaateasioissa kulutusjuhla-ajatus ja shoppailun houkutus todellakin pitäisi kuopata ja suostua tinkimiseen ja niukkuuteen. Jo kuvaus perusvaatteen synnystä saa miettimään, onko touhussa enää järkeä.

”Puuvillan pitää kasvaa pelloilla, ja polyesteriin käytetyn maaöljyn on pitänyt muhia maaperässä miljoonien vuosien ajan. Kankaat pitää kutoa, värjätä ja viimeistellä. Vaatteen kappaleet pitää leikata kankaasta ja ommella yhteen. Napit, vetoketjut, kudotut merkit ja hoito-ohjelaput pitää lisätä tuotteeseen. Valmiista vaatteesta pitää leikata langanpätkät ja silittää. Se pitää viikata, lisätä riippulaput ja pakata pussiin. Pussit lastataan pahvilaatikoihin ja pahvilaatikot konttiin. Kontti lastataan laivaan, ja laiva matkaa maapallon toiselle puolelle satamaan, josta kontin sisältö jatkaa matkaansa rekan kyydissä keskusvarastoon. Keskusvarastolta vaate siirtyy joko jälleenmyyjän hyllylle tai yhä useammin verkkokauppatilauksena suoraan asiakkaalle. Vaate kuljetetaan asiakkaalle, ja jopa 50 prosentin todennäköisyydellä paketti palaa takaisin keskusvarastolle, sillä jopa puolet verkkokaupoista tilatuista vaatteista palautetaan.”

Jos maksoit uudesta T-paidasta kaupassa vain pari euroa, paitasi tuskin edustaa kestävää ja vastuullista tuotantoa. (Kuva: Clker-Free-Vector-Images 2014 / Pixabay)

Vaikka vaate tehtäisiin kierrätetystä materiaalista, tarvitsee kierrätys- ja tuotantoprosessi energiaa. Vaatteen raaka-aineiden ja eri osien kuljettaminen sekä valmiin tuotteen kuskaus kauppoihin tai paketissa kotiovelle vie myös energiaa.

Käytetyn ostaminen ja vaatteiden kierrätys vaatteina on toki parempi kuin aina uuden halpistuotteen ostaminen ja pois heittäminen. Silti kierrätyskin sisältää omat probleemansa, joita kirjassa käydään läpi. Jälleen vahvistuu vaikutelma, että ostamatta onnellisempi. Tai ainakin, että ostaisimme vain todelliseen tarpeeseen. On myös hyvä muistaa, että ekologisin vaate on se, jota ylipäätään käytetään.

Miten kauan vaatteen pitäisi kestää? Erilaisia laskelmia ja arvioita on tehty. Viitteellinen nyrkkisääntö on liki kolmesataa kertaa. Sehän on paljon. Itse tein laskelman: jos käytän vaikkapa lempineulettani talvisin kahtena päivänä viikossa ja talvi kestää neljä kuukautta, kertyy yhtä talvea kohti vasta reilut 30 käyttökertaa.

Materiaaleja on moneen lähtöön, eikä vastuullista materiaalia löydykään noin vain. Puuvillan tuottaminen vaatii paljon vettä ja muita resursseja. Polyesterin varjopuolia ovat öljyperäisyys sekä pesuissa irtoava mikromuovi. Elastaani lisää merkittävästi trikoovaatteen käyttömukavuutta, mutta on pahis kierrätysvaiheessa. Villaan liittyy kosolti eläinsuojelullisia haasteita, ja niin edelleen.

Polyesteri ja puuvilla kattavat tällä hetkellä yli kolme neljännestä kaikista käytetyistä tekstiilikuiduista, mutta kirjoa täytyisi monipuolistaa jo vastuullisuuden näkökulmasta.

Tehotuotantoa ja haitallisia tuotantoprosesseja tulisi vähentää ja tuoda tilalle ”kestävien materiaalien regeneratiivista maataloutta, jossa ei vain ylläpidetä luonnon monimuotoisuutta vaan aktiivisesti parannetaan sitä. Kierrätysmateriaalien ja sivuvirtojen hyödyntämistä pitäisi merkittävästi lisätä ja kehittää puhtaampia tuotantoprosesseja. Tulisi innovoida aivan uusia raaka-aineita, jotka eivät tarvitse maapallon hupenevaa, viljelykelpoista maa-alaa kasvaakseen.”

Kaupoista saakin jo luomupuuvillaa, kierrätyspuuvillaa, kierrätyspolyesteria ja lyocellia. Kehitystyötä tehdään, ja Nurmi arvelee viiden vuoden kuluttua oltavan jo aivan toisenlaisessa tilanteessa. Ylipäätään tietoisuus kestävyysasioista on toki toista luokkaa kuin vaikka vielä kymmenen vuotta sitten.

Myös tekstiilijätteiden käsittelyssä tapahtuu.

”Tekstiilijätteen erilliskeräys tulee pakolliseksi EU:n jäsenmaissa vuoteen 2025 mennessä, mutta Suomessa keräysjärjestelmä haluttaisiin käyttöön jo 2023 lähtien. Erilliskeräys tarkoittaa sitä, että kunnat tulevat keräämään erikseen suomalaisten käyttökelvottomat vaatteet. Paimioon valmistui vuonna 2021 poistotekstiilien jalostuslaitos, jossa Rester Oy jalostaa yritysten poistotekstiiliä ja Lounais-Suomen Jätehuolto Oy kotitalouksien poistotekstiiliä. Laitos pystyy käsittelemään vuosittain noin 12000 tonnia poistotekstiiliä, mikä on noin 10 prosenttia Suomen tekstiilijätemäärästä.”

Kyseinen laitos toimii pilottina, joka tähtää Lounais-Suomen Jätehuolto Oy:n rakentamaan täyden mittakaavan jalostuslaitokseen. Sen on tarkoitus käsitellä vuonna 2023 koko Suomen kotitalouksien poistotekstiilit. Mieluummin kuin jätteestä pitäisi puhua uusioraaka-aineesta. Asioiden nimillä on väliä.

Voitonmaksimoinnin takia tekstiilialan tuotantoa on pitkään sijoitettu globaaliin etelään. Näille sortaville rakenteille, jotka tähän liittyvät ja jotka eivät pitkän päälle voi kestää, omistetaan omat lukunsa.

Rakastan ja vihaan vaatteita saa painoarvoa kirjoittajan omasta intohimosta vaatealaan sekä hänen kokemuksestaan vaatesuunnittelijana, toimitusjohtajana ja somevaikuttajana. Anniina Nurmi perusti Vihreät vaatteet -sivuston vuonna 2009 ja lanseerasi vastuullisille vaatealan yrityksille Vihreät tuotemerkit -listan. Hän kamppaili oman tuotemerkkinsä tuotanto-ongelmien kanssa, ja koska myyntiä ei kertynyt tarpeeksi, brändi jäi tauolle. Tätä nykyä Nurmi toimii itsenäisenä vastuullisuuskonsulttina, joka valmentaa ennen muuta kotimaisia vaatealan yrityksiä.

Hän miettii, onko yritysten kirittäminen parempaan tuottavuuteen oikeastaan enää hänen juttunsa, ja päätyy siihen, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen vetää häntä yhä enemmän puoleensa. Rakastan ja vihaan vaatteita ei vain kerro vaatteista, vaan se on väkevä kannanotto oikeudenmukaisemman maailman puolesta, enkä ihmettelisi, vaikka piankin kuulisimme Anniina Nurmesta aktivistina tai puolueen vaikuttajana.

Taina

Kestävää asumista etsimässä

Kestävän kehityksen asuntoalue. Toim. Pekka Rytilä ja Kari Sundell. Osuuskunta Suomen Asuntomessut ja Rakennusalan Kustantajat 1992.

Tämä sattumalta käsiini päätynyt vaatimattoman oloinen kirjanlipare osoittautui sangen kiinnostavaksi. Noin satasivuinen teos ilmestyi aikoinaan asuntomessujen 25-vuotisen taipaleen kunniaksi vuonna 1992. Sen alkuosa on raportti VTT:ltä tilatusta tutkimuksesta, joka selvitti rakennettuja asuntoalueita kestävän kehityksen kannalta. Kirjan loppuosa koostuu alan asiantuntijoiden käymästä keskustelusta näkökulminaan muun muassa asumisen ergonomia, ekonomia ja etiikka.

Kirjaa on kutkuttavaa lukea 2020-luvulla, kun tiedämme, mitä 1990-luvun alun jälkeen on tapahtunut ympäristöasioissa ja asuntorakentamisessa.

Tutkimuksessa arvioitiin neljän erilaisen asuntoalueen ekologisuutta koko asuntoalueen elinkaaren kannalta. Elinkaareksi määriteltiin jostakin syystä 40-43 vuotta – asia, josta professorit vähän kiistelevät kirjan loppuosan keskusteluissa.

Huomioon otettiin rakennusvaiheen materiaaliasiat, käyttökustannukset, lämmityksen hinta, polttoainekustannukset erilaisissa kaavoitusratkaisuissa ja niin edelleen. Alue 1 oli tiiviisti rakennettu pientaloalue, alue 2 väljästi rakennettu pientaloalue, alue 3 väljästi rakennettu alue, jossa oli sekä pientaloja että kerrostaloja, ja alue 4 lähiömäinen, tiiviisti rakennettu kerrostaloalue.

Lämmitystavat vaihtelivat, ja lopputulema oli, että lämmityksen näkökulmasta energiaa säästyi parhaiten pientalossa, jossa oli talokohtainen lämmitys. ”Kestävän kehityksen asuntoalue kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa lämmitykseen sitä kautta, että rakennusten vaipat ovat energiataloudellisia ja asunto- ja talokohtainen energiansäästö motivoitua ja toimivaa.” Jos taas ajateltiin, minkä asuntotyypin rakentaminen kulutti eniten energiaa, niin syyttävä sormi sojotti betonisiin kerrostaloihin, sillä tuotantovaiheessa betonin työstäminen kaikkine vaiheineen nielee energiaa.

Suositusjohtopäätös oli, että esimerkiksi aurinkoenergia pitäisi valjastaa käyttöön, ja suosia rakennusmateriaaleissa energiaystävällisiä vaihtoehtoja (lue: puuta). Ainesosia käytettäisiin kernaasti uudelleen, kun rakennuksia tai niiden osia uusittaisiin.

Mikään aluetyyppi ei ollut absoluuttisesti hyvis tai pahis. Kuitenkin raportti toteaa, että ”yhdyskuntarakenteen tarpeeton väljyys on tuhlausta”.

Tiettyä idealismia oli ilmassa: ”Kestävän kehityksen asuntoalueelta löytyy omatoimisia, taloudellisia, yhteistyökykyisiä, kulttuuriarvoja kunnioittavia ja tulevaisuuteen uskovia ihmisiä.” Siis reipasta ja viisasta väkeä.

Keskusteluosuuden alkajaisiksi kerrotaan kestävän kehityksen määritelmä, joka pohjautui Brundtlandin komission mietintöön: se on sitä, että mahdollistetaan nykyisille sukupolville heidän tarpeittensa tyydyttäminen ilman että viedään tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän tarpeensa. Ensin näkökulma painottui ekologisuuteen, myöhemmin mukaan tuli vaatimus sosiaalisesta ja taloudellisesti kestävästä kehityksestä.

Torsti Kivistö, tekniikan tohtori ja VTT:n laboratoriojohtaja, korostaa ilmakehän hätätilaa, siis vuonna 1992. Nyt kun ilmakehän ja merien saastumisesta on ollut tutkittua tietoa tarjolla ainakin viisikymmentä vuotta, voi ihmetellä, miksei professorienkin mainitsemaa perussyytä, ihmisten liiallista määrää maapallolla saada mitenkään agendalle. Rakennustaidon päätoimittaja Pekka Rytilä sanoo kirjassa suoraan: ”Olen aivan vakuuttunut siitä, että olemme menossa hyvin vakavaan kriisiin tässä maailmassa, ja se edellyttää nimenomaan kriittisen ajattelutavan kehittämistä ja poliitikkojen couragea ottaa vastuuta päätöksistä.”

Lisää jännittävää ajankuvaa. 1990-luvun alun Suomessa pohdittiin vielä, mahtuvatko ympäristöystävällisyys ja kasvava kansantuote mitenkään samaan lauseeseen. Ja maassa vallitsi jonkinlainen nihkeys puurakentamista kohtaan. Heikki Poijärvi, tekniikan tohtori ja VTT:n tutkimusjohtaja, kertoo taistelleensa 10 vuotta VTT:n puulaboratorion puolesta, että puurakentaminen edistyisi. Esteetikko, taidehistorioitsija ja kulttuurin moniottelija Henrik Lilius selittää, että Suomessa on perinteisesti pidetty puutalossa asumista halpa-arvoisena ja kivitalossa asumista hienona. Se on ikään kuin meillä verenperintönä. Erkki Helamaa, arkkitehti ja rakennusopin emeritusprofessori kertoo: ”Sanottiin nuorena miehenä, että jos hammaslääkärin nait, niin se on kuin kivitalon omistaisit. Ei puutalosta puhuttu mitään.”

Mitä tulee asuntomessuihin, joiden kunniaksi kirja koottiin, niin eivät nekään ole enää entisensä. Koronavirus on tärvellyt parit messut, ja jo ennen sitä kävijämäärät laskivat. Kun huippuvuonna 1988 Turun asuntomessuja katseli 232000 kiinnostunutta, niin viime kesänä 2021 Lohjalla pyörähti 80000 ihmistä. Viimeisten ”ennen koronaa”-asuntomessujen saldo Kouvolassa 2019 oli 114000.

Ja eikös itse asuminen ole muuttunut siksi, että nykyisin työ tunkee ihmisten koteihin yhä voimakkaammin. Ensinnäkin ihminen on digitaalisten vempeleitten ansiosta periaatteessa tavoitettavissa 24/7, ja koronapandemia pakotti tai salli suuren osan työssäkäyvistä kotiin töihin. Nyt niin sanotussa hybridivaiheessa etsitään taas uusia käytäntöjä, ja asumisväljyyttä on mietittävä myös kotona tehtävän työn näkökulmasta.

Taina

Monta polkua erakkouteen

Peltonen, Milla: Erakot : omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. Into 2020.

Parhaat kirjat saattavat syntyä näin. ”Kun en löytänyt kaipaamaani tietokirjaa suomalaisista erakoista ja erakkouden eri muodoista, kirjoitin sen itse.” (s. 12)

Kiitos Milla Peltosen saamme tutustua yli kolmenkymmenen erakon mielenkiintoiseen elämäntarinaan. Peltonen on käynyt läpi laajan materiaalin kirjallisuudesta lehtiartikkeleihin, Ylen dokumenteista kirjeisiin ja pro gradu -tutkimuksiin. Hän on reissannut itse, tutustunut erämökkeihin ja haastatellut erakkoja kasvotusten, milloin se on ollut mahdollista.

Mikä saa ihmisen vetäytymään erakoksi? Yksi haastatelluista kiteyttää ykkösasiakseen valtavan, sisäsyntyisen vapauden tarpeen. Se lienee monelle erakolle ominaista, samoin tunne siitä, että ”normaali” elämä kuormittaa tavalla tai toisella liikaa.

Tunnettuja ovat Lapin kullanetsijä-erakot (kirjassa mm. Jaakko Isola, Heikki Pihlajamäki), ja kaikki tietävät uskonnollisista syistä tapahtuvat eriasteiset vetäytymiset (mm. munkki Stefanos, Martti Anttila). Monet taiteilijat tarvitsevat erakkoelämää luodakseen rauhassa (Klaus Backberg, Eeva Kilpi). Syynä vetäytymiselle voi myös olla loppuunpalaminen, läheisen kuolema tai muu elämänkriisi.

Nykyään painottuvat usein ekologiset syyt.

Kirjassa pohditaan erakkouden, yksinäisyyden ja syrjäytymisen rajapintoja, samoin sitä, millaista tarinaa erakoista perinteisesti on kerrottu – sankaritarinaa rohkeudesta, voimakkuudesta, sisusta, omillaan pärjäämisestä.

Erakoissa on sekä miehiä että naisia, perheettömiä ja perheellisiä, ”kokoaikaerakkoja” ja ”osa-aikaisia”. Miespuolisista erakoista kulkee meheviä juttuja, naiserakkojen kohdalla sallitaan pehmeämpiäkin sävyjä, kuten Ambrosia Valoriihen tapauksessa.

”Sankarilla saa olla myös masennusta ja pelkoja. Lisäksi hän ymmärtää, ettei mitään voi ottaa itsestäänselvyytenä. Täytyy elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä, mitä on nyt: terveyttä, luonnonrauhaa ja naapuriapua” (s. 157).

Erakkous kiinnostaa ihmisiä aina, ja erakoista tehtyjä lehtijuttuja kommentoidaan innokkaasti. Keskustelut jakautuvat kahtia. Toisaalta omintakeisia eristäytyjiä  fanaattisesti ihannoidaan, mutta toisaalta heitä moralisoidaan ja paheksutaan sitä, että he ovat muka vapaamatkustajia veronmaksajien kustannuksella.

Monien erakkojen kommenteissa kuuluu halu elää sopusoinnussa luonnon kanssa. On myös tietoista ”järjestelmäpakolaisuutta”, toivetta olla mahdollisimman vähän tekemisissä systeemin ja byrokratian kanssa. Esimerkiksi luomuviljelijä Rami ei ano eikä saa mitään EU-tukia.

Nykyerakot saattavat olla bloggaajia ja someviestittelijöitä – eivät siis kulje irrallaan muusta maailmasta. Esimerkiksi ex-seurapiirirouva ja kaupunginvaltuutettu, tohtoriksi väitellyt Marketta Horn on pitkään ollut aktiivinen kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Suomineito-ekoyhteisöäkin aikoinaan vetänyt Horn vetäytyi Saarijärvelle alkeelliseen mökkiin vuonna 2013 kierreltyään sitä ennen maailmaa ja kirjoitettuaan kirjan Neljän dollarin päivä (Like 2008). Nyt hän tiettävästi valmistelee uutta kirjaa ekologisesta elämäntavasta.

Vielä muuan jännä fakta: vuonna 2017 julkaistun EVA:n raportin mukaan Suomessa oli lähes 79000 parhaassa työiässä olevaa miestä, 25-54-vuotiasta, jotka olivat ”kadonneet”: he eivät olleet työkyvyttömyyseläkkeellä, eivät opiskelleet, ja vain vajaa kolmannes heistä oli kirjautunut työttömäksi. Noin joka kolmas eli kokonaan ilman tuloja. Heitä voi hyvinkin majailla erakkoina Suomen metsissä.

Erakot on monipuolinen katsaus erakkouden olemukseen: mitä ja miten näistä ihmisistä on kerrottu, mitä ilmiölle kuuluu nyt, mitä erakot itse ajattelevat. Kirja on kirjoitettu ilahduttavan kauniilla kielellä. Mustavalkokuvitus elävöittää kirjaa sopivasti. Kannen värikuva esittää Enontekiön Kultakurua, joka toimi taiteilija Klaus Backbergin (1933-2015) asumuksena.

Kantava ajatus on suvaitsevaisuus. Kunpa antaisimme tilaa erilaisille ihmisille ja ymmärtäisimme toisiamme. Milla Peltonen kirjoittaa viisaasti päätössanoissa: ”- – tosielämän erakoista on – ja on aina ollut – moneksi. Kuten ihmisistä yleensä. Heitä ei ole syytä ennakkoluuloisesti tuomita muttei ehkä romanttisesti ihannoidakaan” (s. 226).

Taina