Thomas Brunnsteiner: Jäämerelle saakka : kaksitoista matkakertomusta. Absurdia 2010.
Itävaltalainen kirjailija ja freelancetoimittaja, Suomen Lapissa asuva Thomas Brunnsteiner kuvaa kirjassaan katoavan elämäntavan edustajia tai Euroopan reuna-alueilla eläviä ihmisiä. Kuolevat pohjoisen kylät, Kirkkoniemen sataman ruostuvat kalastusalukset ja Wienistä Tukholmaan matkaava rekka ovat esimerkkejä miljöistä, joista Brunnsteiner ottaa selvää. Hän myös kokeilee, miten onnistuu matkata jäniksenä Ruotsin-laivalla.
Hän etsii viimeisiä kolttasaamelaisia, kohtaa historiallisen purjelaivaperinteen vanhoja edustajia, tutustuu oman lappilaisen kotikylänsä metsäkaartilaisten vaiettuun historiaan, tapaa Moskovassa serbialaisen toisinajattelijan…
Hän vaikuttaa introvertiltä ja ajoittain ujolta, mutta se ei estä häntä saamasta kontaktia ihmisiin, jotka kiinnostavat häntä. Kirjailijan herkkyys auttaa häntä samastumaan, tavoittamaan tunnelmia, pukemaan havaintonsa osuviksi sanoiksi.
Kalastajat ilman verkkoja -kertomus kuvailee, miten venäläiset merimiehet jumittavat Kirkkoniemen satamassa Pohjois-Norjassa. Palkanmaksu on jäissä, miehet unohtuneita. Kotiin ei voi mennä; jos joku lähtee laivalta, joutuu mustalle listalle eikä enää pääse merille.
”Mutta nyt yksi väri peittää alleen kaikki muut tämän toukokuisen päivän auringonvalossa, kuin kaikkialla olisi kuivunutta verta: Kirkkoniemen sataman alusten ruoste. Kuttereita, kalastustroolareita, kalanvalmistusaluksia Venäjän lipun alla. Ne kaikki ovat eriasteisesti kuluneita ja rappeutuneita, vierekkäin ja peräkkäin riveissään, neljäkymmentä, kuusikymmentä alusta.
Satamalaiturilla. Yhden pienen puulaiturin alla lojuu naisten korkokenkä, vanhan roosan värinen avokas, jossa on solki. Kotimatka kompastellen, joku kantaa naista, vain toinen näistä kengistä on jalassa…” (s. 25-26)
Kirjan artikkelit julkaistiin alun perin saksalaisen kielialueen lehdissä vuosina 2000-2006. Vaikka useimmat niistä edustivat ajankohtaisjournalismia, ne ovat kirjallisina tuotteina niin korkeatasoisia, että ne kiinnostavat edelleen, kuten parhaat lehtijutut aina.
Artikkeleista koottu kirja ilmestyi saksaksi vuonna 2007 (Bis ins Eismeer. Zwölf Reportagen von den Einwohnern der Welt zwischen Polarkreis und Kaukasus). Sen suomennosprosessi oli poikkeuksellinen: kaksitoista Helsingin yliopiston kääntäjäopiskelijaa suomensi kirjoitukset kaunokirjallisuuden kääntämisen kurssilla keväällä 2010 Marjut Alhon ja Helmut Diekmannin ohjauksessa. Kääntäjiä oli siis yhtä monta kuin kirjassa lukuja; silti lukuelämys on ehyt.
Oikeastaan Jäämerelle saakka -teoksen äärelle minut johdatti Erakot-kirja, jossa mainittiin Lapissa asustelevat tirolilainen, Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana vuonna 1931 muuttanut Anton Neumeier. Yksi Brunnsteinerin kirjan luvuista käsittelee juuri Neumeieria.
”Kun minä näin, miten kodinturvajoukot ja sosialistit olivat vastakkain konekivääriensä kanssa, minä sanoin: Minä lähden nyt. Jäämerelle saakka.” (s. 65)
Hän oppi nuorena kaikki pohjoisessa tarvittavat taidot poronhoitoa myöten ja hankki siten elantonsa. Neumeier asuu ilmeisesti yhä erakkona Lapissa.
Kaphoornareista kertova artikkeli Tuulesta eläneet miehet tallensi perinnettä, joka jäi jo historiaan. Tuulennaukujiksi kutsutuilla vanhanmallisilla purjelaivoilla seilasivat nämä herrat, jotka pitivät iäkkäinä yhtä kerhoissaan viimeiseen saakka. Wikipedia kertoo, että veljeskunta lopetettiin vuonna 2003. Brunnsteinerin artikkeli Männer, die von Wind lebten ilmestyi Mare-lehdessä helmikuussa 2003.
”Hilmer Johansson on yksi ’Ahvenanmaan kaphoornareista’. Kaphoornareiden klubi on maailmanlaajuisesti valikoivin kerho, johon merimies voi kuulua. Vuonna 1936 Saint Malossa, Ranskassa, perustettu Amicale Internationale des Capitaines au Long Cours, Cap Horniers oli alun perin vain maailman viimeisten tuulennaukujien kapteenien kerho. Siihen sai kuulua ainoastaan kippari, joka oli kiertänyt Kap Hornin matkalla Eurooppaan lastinaan guanoa, vehnää, puuta, salpietaria tai jotakin muuta.” (s. 82)
Pietarissa Brunnsteiner tapaa erinäisten sattumuksien kautta Inna Pavlovan ja tämän äitimuorin. Naiset ovat sivistyneitä, kirjojen ja kielten kautta elantonsa saaneita.
”Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat kutsuneet minut luokseen. He istuivat vierekkäin keittiössä, asunnon ainoassa tilassa, jossa ei ollut kattoon asti yltäviä kirjahyllyjä. Naiset täydensivät toisiaan niin vaietessaan kuin puhuessaankin. Huomasin heti, kuinka täydellisen harjaantuneesti he keskustelivat keskeyttämättä toisiaan. Tai olivat hiljaa, kuuntelivat. He täydensivät toisiaan kuin yksi ainoa arvoituksellinen, kaunis ihminen. En pystynyt jälkikäteen erottamaan, mitä äiti oli sinä päivänä sanonut ja mitä taas tytär oli kertonut. Heidän tarinansa pysyisivät toisiinsa kietoutuneina. En halua vähätellä kummankaan ainutkertaisuutta tai väittää, että heidän persoonallisuuksistaan puuttuisi jotain. Ei toki. Inna Pavlova ja hänen äitinsä olivat mielestäni sinä päivänä kuin taidokas kokonaisuus. Kaksi elämää kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi: äidin syntymästä tyttären kuolinpäivään asti.” (s. 164)
Kirjan surumielinen sävy ja arvokkaasti kuvatut ihmiset puhuttelevat. Myös huoli ympäristöstä on usein läsnä. Brunnsteinerin kirja on ajaton helmi. Se muistuttaa ehkä puolalaisen Witold Szablowskin esseekokoelmaa Tanssivat karhut, jossa myös tutustutaan erilaisiin marginaalissa eläviin ihmisiin ja outoihin ilmiöihin, mutta Brunnsteinerin kertojanääni soi huomattavasti lämpimämpänä kuin Szablowskin.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 