Szablowski, Witold: Tanssivat karhut : tositarinoita vapaana elämisen vaikeudesta. Suom. Tapani Kärkkäinen. Like 2020.
Mitä seurasi muurin murtumisesta Puolassa, Bulgariassa, Serbiassa, Ukrainassa? Vuonna 1980 syntynyt puolalainen tähtijournalisti Witold Szablowski on koonnut lähihistoriareportaasinsa kansien väliin.
Bulgarian ja Puolan eläinrääkkäysperinteeseen liittyvät nenärengastetut ja kahlitut ”tanssivat karhut” ovat tärkein osa tarinaa. Kirjan ensimmäisestä osasta, jossa ääneen pääsevät sekä karhunkesyttäjät että eläinsuojelijat, on poimittu motot myös myöhempiin lukuihin. Ratkaisu korostaa Szablowskin tarinankerrontataituruutta.
Karhujen vapautusliike teki vuonna 2007 lopun lähinnä mustalaisten harjoittamasta showtoiminnasta. Karhuille perustettiin Bulgariaan oma metsäreservaatti, jossa ne saavat viettää lopun elämänsä opetellen villikarhujen tavoille. Erityinen juhlahetki on, kun karhu oppii käymään talviunille.
Uudelleenkoulutus ei käy helposti. Karhujen kamppailusta lukiessani mietin, olisiko sittenkin ollut armollisempaa päästää rappeutuneet, hampaattomat ja alkoholisoituneet eläimet karhujen taivaaseen.
Karhut taitavat varastaa shown kirjassa, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa on kuulla laajemminkin entisten itäblokin maiden kuulumisista.
Kuten Albaniasta, jolla on kyseenalainen kunnia pitää hallussaan epävirallista bunkkeriennätystä. Kommunistit rakensivat satojatuhansia bunkkereita (lukua 750000 ei kukaan ole voinut vahvistaa) tähän kolmen miljoonan ihmisen maahan. Albanian yksinvaltias Enver Hoxha näet pelkäsi hysteerisesti muiden maiden hyökkäystä. Pelolla oli sikäli historiallinen perusta, että Albaniaan ovat vuosisatojen varrella hyökänneet antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten jälkeen bulgarialaiset, venetsialaiset, turkkilaiset, italialaiset, itävaltalaiset, saksalaiset, serbit ja lopulta nykykreikkalaiset.
Hoxhan aikaan bunkkereissa pidettiin kansalaisille sotaharjoituksia. Nyt niitä räjäytellään rikki, jotta bunkkerin teräs saadaan kierrätykseen ja palvelemaan talonrakennusbuumia, joka tosin asiantuntijoiden mukaan on Italian mafian rahanpesukeino (s.164).
”Bunkkereita on kaupungeissa, pihoilla, aivan talojen kupeessa, hautausmailla ja leikkikentillä. Niitä on vuortenhuipuilla ja osittain meressä. Kun maanviljelijät kyntävät peltojaan, heidän on tehtävä kaarros niiden kohdalla. Kun ajaa junalla Tiranasta Durrësiin, niitä voi laskea kymmenittäin.” (s.165)
Terävän journalistin luupin alle pääsevät myös puolalaiset, jotka yrittävät repiä elantoa hobitti-teemapuistosta, serbialaiset, jotka toipuvat Karadzicin tuottamista traumoista ja vironvenäläiset, joista valtaosa haluaa epäsuosiostaan huolimatta samastua itsenäiseen Viroon.
Henkilögalleriasta löytyy myös Stalinia palvovia georgialaisnaisia, puolalaisia työttömiä, joiden omaisuus kulkee ostoskärryssä, kapinaa puuhaavia kreikkalaisia, joiden ylpeyttä Saksa on loukannut, sekä menestyksekkäitä salakuljettajia Ukrainan ja Puolan rajalla.
Szablowski kertoo kohtaamistaan ihmisistä havainnoitsijan viileydellä, humoristisesti ja älykkäästi, mutta empaattisesti. Tämä yhdistyneenä äärimmäisen mielenkiintoiseen sisältöön nostaa Tanssivat karhut vuoden merkittävimpien kirjauutuuksien joukkoon. Kirja kertoo, mitä Euroopan takapihoilla oikeasti tapahtuu. Se herättää kysymyksiä EU:n roolista, siitä, ketä yhteisvastuullisuus hyödyttää ja voiko unionilla ylipäätään olla sellaista tulevaisuutta, jota sille aikoinaan kaavailtiin.
Emmekä pääse pakoon kirjan ydintä, vapauden vaikeutta.
”Ja sain tietää, että jokaiselle eläkkeelle päässeelle tanssivalle karhulle tulee jossain vaiheessa vastaan hetki, jolloin vapaus tekee kipeää. Mitä se silloin tekee? Se nousee takatassuilleen ja alkaa… tanssia. Se toistaa sitä, mistä tarhan työntekijät haluavat kaikin keinoin vieroittaa sen. Se toistaa vangin käyttäytymistä. Se kutsuu kesyttäjäänsä tulemaan takaisin ja ottamaan taas vastuun sen elämästä.” (s. 13)
”Ja aivan niin kuin Belitsan karhut mekin pärjäämme vapautemme kanssa välillä paremmin, välillä huonommin. Joskus vapaus antaa meille tyydytystä, joskus taas saa meidät vastahankaan. Joskus se herättää meissä jopa vihaa.” (s. 12)
(Taina)
Tainan ja Tommin aarrearkku 