Avainsana-arkisto: tieteiskirjallisuus

Kaivuri-Kyborgi kimmastuu

Kari Hotakainen: Bronks (WSOY, 1993)

”Heinien juuressa, perusmaassa, oli monenlaista menijää. Erotin muurahaiset. Ne kantoivat liian suuria keppejä ja karahkoita ja pölkkyjä. Kerran tiputin kolmelta niiden kuormat. Ne ottivat vierestä toiset ja jatkoivat matkaansa välinpitämättöminä. Tuijotin ihastuneena ja unohdin ajankulun. Hätkähdin, kun isä koputti olkapäähän ja käski syömään.
Seurasin muurahaisten reittiä. Niiden koti oli tuhatkerroksinen romuläjä: sadat kepit ja karahkat oli ladottu päällekkäin, välissä pilkahteli muurahaisen mentäviä aukkoja. Läjä kuhisi. Kukaan ei nukkunut. Kaikki puuhasivat jotain. Kukaan ei puhunut. Mykistyin ihastuksesta: muurahaisten elämä oli sellaista, josta olin unelmoinut.”

Keskustan ja Joutomaan välimatka on vain kahdeksan kilometriä, mutta ne ovat aivat erilaiset maailmat. Keskusta on rakennettu sähkövaloista, sisätiloista ja maailmankatsomuksista. Siellä kävellään valmiiksi puhkaistuista ovista ja syödään nopeaa ruokaa. Se on henkinen, paperien ja mielipiteiden maailma. Tuo kiihkeä myrskyn silmä, josta imetään malttamattomana uutta voimaa entisen elämättömän elämän päälle, on katettu hollantilaiselta pakettitaiteilijalta tilatulla vahvasta muovista tehdyllä jättikankaalla. Muovikelmun tarkoitus on suojella Keskustaa saasteilta ja muulta rähmältä.

Sitten Joutomaa: melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja. Lakkautetusta teollisuudesta kertovat unohdetut kaapelikelat, koneen osat, teräs- ja muoviputket. Nuotioita kytee siellä täällä, ilmeisesti joku heimo on juuri lähtenyt paikalta ja jättänyt jälkeensä hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita. Kerrostalot ovat kuin peukalolla maahan juntattuja. Ne ovat viimeistelemättä, seinät halvinta laattaa, eikä rakoja ole kunnolla tiivistetty, koska taloille ei pitkää elinkaarta ole suunniteltukaan. Teiden asfaltti halkeilee, eikä varoituspuomeja ole isojenkaan reikien edessä, joten puolentoista metrin putous voi tulla äkkiä kulkijan eteen.

Keitä Joutomaalla asuu? Vaikea sanoa, sillä hylättyjen junanvaunujen kyljissä on suomensukuista englantia, puolaa, savoa ja saksaa huutomerkeillä vahvistettuna. Kerrostalojen osoitetauluista on putoillut valkoisia kirjaimia. Nimet vaikuttavat itäeurooppalaisilta. Keskustan sosiologit ovat tutkineet alueen demografiaa. Sen koko väestöstä on
Täyspäisiä 13 %
Työssäkäyviä 34 %
Työttömiä 26 %
Toistaitoisia 27 %.
Tutkijat muistavat esityksissään korostaa, että osa Työssäkäyvistä on toki Täyspäisiä.
Täällä asuu myös Kallion perhe.

Isä Reijo Kallio omistaa ison Puolassa valmistetun kaivurin, tyypiltään Pertti 4400. Hän on kiinni maailmassa jaloilla, käsillä ja teoilla eikä pidä pikkulätinästä, jota Keskustassa suositaan. Viikonloppuisin hän vähän pehmenee ja puhuu suunsa puhtaaksi lauantaiaamun pitkällä aamiaisella. Hän ei halua testamentata turhaa romua pojalleen Raimolle, mutta joitakin elämänohjeita hänellä on antaa.

”Tiiätkö poika, suihku on saatanan keksintö ja Jumala on pyhittänyt lepopäivän ittelleen, laiska lässy! Ihmisen pitää rehkiä, paina se Raimo luiseen kalloos, isä nauroi rätisevällä äänellä ja pörrötti tukkaa paksuilla sormillaan. Sen naama oli viiruinen, kädet kuin ruosteiset lapiot. Kun sitä kosketti, joka paikka rahisi.”

Äiti Raija on parturi. Hän tapasi Reijon, kun tämä tuli leikkauttamaan tukkansa.

”Raija leikkasi tumman pään paljaaksi, jäljelle jäi kuhmuinen, ryppyinen kallo. Sitten tuleva isäni nousi ylös ja sanoi:
– Puhdas on, onko neidin kalenteri?
Sen illan he kävelivät halki kaupungin sanomattomina. Kun he olivat kävelleet kuusi kilometriä, Reijo sanoi:
– Jos puhut yhtä hyvin kuin kävelet, meidän pitää tavata tiheämmin.”

Perheen poika Raimo on Raija-äidin mielestä tärkein ihminen, jonka hän on tavannut asumasta luotaan ja sukunsa ainut, joka tulee nousemaan maasta. Kohtuuton oletus äidiltä, sillä Raimon suhde maahan ja sen ilmiöihin (kuten muurahaisiin) on lapsesta asti ollut erikoisen läheinen:

”Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.”

Tarkkailijat jumalmoodissa

Arkadi ja Boris Strugatski: Hankalaa olla jumala (1979)

Tieteiskirjaksi tämä teos pakottaa päähenkilönsä poikkeuksellisten moraalisten kysymysten eteen. Seuraavassa hän pohtii suhdettaan tutkimuskohteisiinsa, suhdetta joka vuosien mittaan on melkoisesti muttunut:

”Syvästä seinäonkalosta astui esiin vartiossa oleva rynnäkkömies kirves lyöntiin valmiina.
– Kielletty, hän ilmoitti synkeästi.
– Mitä sinä ymmärrät, hölmö! sanoi Rumata huolettomasti ja sysäsi hänet kädellään syrjään.
Hän kuuli miten rynnäkkömies tömisteli epäröiden takana, ja äkkiä hän tavoitti itsensä miettimästä sitä miten loukkaavat sanat ja halveksuvat eleet luontuvat häneltä refleksinomaisesti, ettei hän enää näyttelekään ylhäistä röyhkimystä vaan että hänestä on merkittävässä määrin tullut sellainen. Hän kuvitteli itsensä tällaisena Maassa ja häntä alkoi etoa ja hävettää. Miksi? Mitä minulle on tapahtunut? Minne on kadonnut lapsesta pitäen kasvatettu ja vaalittu kunnioitus ja luottamus itsensä kaltaisia olentoja kohtaan, verratonta ihmiseksi kutsuttua olentoa kohtaan?


”Ja minuahan ei auta enää mikään, hän totesi kammoksuen. Minähän vihaan ja halveksin heitä aidosti. Minä voin kuinka paljon hyvänsä perustella tämän vasta ohittamani kaverin typeryyttä ja raakuutta, mainita sosiaaliset olot ja hirvittävän kasvatuksen, kaiken, mitä hyvänsä, mutta nyt näen selvästi, että tämä on viholliseni, kaiken rakastamani vihollinen, ystävieni vihollinen, kaikkein pyhimpänä pitämäni vihollinen. Enkä minä vihaa häntä teoreettisesti, en minään ”tyypillisenä edustajana”, vaan häntä itseään, yksilönä. Minä vihaan hänen kuolaista naamaansa, hänen pesemättömän ihonsa löyhkää, hänen sokeaa uskoaan, hänen vihaansa kaikkea sitä kohtaan mikä ylittää sukupuolitoimintojen ja juominkien rajat.”

Neuvostoliitossa kommunistisen utopiakirjallisuuden parissa uransa 1950-luvulla aloittaneet Strugatskit joutuivat 1960-luvun kuluessa enenevässä määrin sensuurin hampaisiin. He olivat vähentäneet teknologisia painotuksia ja alkoivat heijastaa oman aikansa todellisuutta mielikuvituksellisten elementtien avulla. Kirjojen yleissävy muuttui pessimistisemmäksi. He itse käyttävät myöhemmästä linjastaan nimitystä ”yhteiskuntafantasia”. Niissä tarjotaan nykyhetken ilmiöihin kriittinen näkökulma etäännyttämällä ne kärjistettyinä ja fantasiamaailmaan sijoitettuna. Tämä kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1964 ja nuo elementit näkyvät siinäkin. Se on myös tyypillinen esimerkki veljesten tyylistä, jossa on viitteitä venäläiseen satu- ja kertomusperinteeseen.