Avainsana-arkisto: dystopia

Mestarikertoja teki vakavasta aiheesta farssin

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Otava 2021.

Margaret Atwoodin Orjattaresi oli kirjana niin vahva, että kiersin kaukaa siitä tehdyn tv-sarjasovituksen The Handmaid’s Tale. Romaani Viimeisenä pettää sydän, The Heart Goes Last, ilmestyi vuonna 2015. The Handmaid’s Talen tavoin sen tv-sarjaoikeudet on myyty MGM TV:lle, joten kaiketi sarjaviihdettä on siitäkin tulossa.

Viimeisenä pettää sydän käsittelee niin suuria, vakavia ja myös ajankohtaisia teemoja, että kirjan kepeä sävy yllättää. Romaani sijoittuu Amerikkaan, johonkin lähitulevaisuuteen, jossa yhteiskunta on sössinyt asiansa ja tehnyt ihmisistä toistensa pahimpia vihollisia ja kilpailijoita. Työväestö on menettänyt työpaikkansa ja sitä kautta otteensa osallisuuteen ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Jonkinlainen ekokatastrofikin on saatu aikaan, sillä vesipula vaivaa. Vähäväkiset yrittävät haalia elantoa kuka mistäkin, ja rikollisuus ja väkivalta rehottaa.

Kertomuksen päähenkilöt, pariskunta Charmaine ja Stan, kuuluvat myös saneerattuihin. He asuvat kehnossa autonrottelossa, josta hädin tuskin uskaltavat poistua rikollisten pelossa. Ei siis ihme, että he kiinnostuvat nähdessään ilmoituksen kokeilusta, johon etsitään vapaaehtoisia osallistujia. Puhtaat lakanat, oikeaa ruokaa, rahapalkkaa – jo näistä syistä voi yrittää.

Vapaaehtoiset muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Joka toinen kuukausi tehdään kaupungin määräämiä töitä ja vietetään ”normaalia elämää”, joka toinen kuukausi ollaan vankilassa. Näin muka ratkaistaan työttömyyden ja rikollisuuden ongelmat, ja kaikki saavat uuden elämän kaksoiskaupungissa nimeltä Positron‒Concilience. Palkka maksetaan posidollareissa, joilla voi tehdä rajoitetusti ostoksia. Henkinen ilmapiiri on 1950-lukulainen tosimiehineen ja pikkuvaimoineen. Eliittiväkeä koskevat jotkin muut säännöt, tämä uusi järjestys kohdistuu duunariluokkaan.  

Miksi olisi tarpeellista sulkeutua vankilaan määräajoin? No, vankilatoiminnasta on tehty bisnestä. Joku hyötyy siitä, että ylipäätään jotkut viruvat vankiloissa. Omistajien saamat hyödyt paljastuvat juonen edetessä pikku hiljaa. Hyväksikäyttö ei rajoitu vain vankilaan telkeämiseen ja siellä yleishyödylliseen työskentelyyn (josta jälleen joku muu käärii voitot), vaan vapaaehtoisten elämään puututaan monin tavoin, ja pelissä on karmivia bisneksiä, joissa ihmisarvo menee halvalla. Romaanin pohjavire onkin kaiken takana luuraava sydämetön bisnes.

Aluksi sankariemme Charmainen ja Stanin uusi elämä tuntuu sujuvan, mutta ennen pitkää he alkavat tahoillaan rakennella eroottisia pakkomielteitä pariskunnasta, joka asuu vuorokuukausina samassa talossa. Mikään ei olekaan enää yksinkertaista eikä sitä miltä näyttää. On pakko alkaa petkuttaa. Petosten paljastuttua kehittyvässä juonikuviossa on mukana yllättäviä henkilöitä paitsi kaksoiskaupungista myös suljetun yhteisön ulkopuolelta.  

Romaanin yhtenä mottona on ote Shakespearen Kesäyön unelmasta, ja kyllä koko keitoksessa voikin maistaa vanhan draamamestarin ryytiä. Valepuvut, farssimaiset käänteet, rakastuminen siihen johon silmät sattuvat herätessä osumaan, lopussa ei vain yksi vaan kaksikin paria saa toisensa…

Margaret Atwoodin kerronta on taidokasta, kuten aina, ja dialogit ja draaman taju kohdallaan. Yhtenä taidonnäytteenä pidän myös tapaa, jolla pinnallisen, selfhelp-opit sisäistäneen Charmainen aivoituksia on kuvattu.

”Mutta entä jos Stan näistä uusista hyveellisistä aikomuksista huolimatta hylkää hänet? Entä jos Stan heittää hänet ulos, paiskaa hänen vaatteensa nurmikolle kaikkien näkyville ja lukitsee oven sisäpuolelta? Ehkä se tapahtuu yöllä, ja hän jää ulos sateeseen raapimaan ikkunaa kuin kissa ja rukoilemaan, että Stan ottaisi hänet takaisin. Voi, voi, olen pilannut kaiken, hän ulisisi. Silmät ihan kostuvat, kun hän kuvittelee sitä.

Charmaine kieltäytyy kuitenkin ajattelemasta sitä, sillä ihminen luo todellisuutensa omasta asenteestaan, ja jos ajattelee, että jotain tapahtuu, niin tosiaan tapahtuu.”

450-sivuinen romaani toimii viihdyttävänä juonikertomuksena. Aina kun sävy uhkaa käydä liian ahdistavaksi, tapahtumat taipuvat farssin puolelle. Yllätyksiä riittää, ja kertojamestari säästää vielä yhden ässän aivan loppusivuille. Yhteiskuntakriittisyys ja näin karmiva aihekattaus ovat kuitenkin ristiriidassa kerronnan hurlumhein kanssa. Jos käytössä olisi viiden tähden skaala, antaisin kolme ja puoli.

Taina

Kaivuri-Kyborgi kimmastuu

Kari Hotakainen: Bronks (WSOY, 1993)

”Heinien juuressa, perusmaassa, oli monenlaista menijää. Erotin muurahaiset. Ne kantoivat liian suuria keppejä ja karahkoita ja pölkkyjä. Kerran tiputin kolmelta niiden kuormat. Ne ottivat vierestä toiset ja jatkoivat matkaansa välinpitämättöminä. Tuijotin ihastuneena ja unohdin ajankulun. Hätkähdin, kun isä koputti olkapäähän ja käski syömään.
Seurasin muurahaisten reittiä. Niiden koti oli tuhatkerroksinen romuläjä: sadat kepit ja karahkat oli ladottu päällekkäin, välissä pilkahteli muurahaisen mentäviä aukkoja. Läjä kuhisi. Kukaan ei nukkunut. Kaikki puuhasivat jotain. Kukaan ei puhunut. Mykistyin ihastuksesta: muurahaisten elämä oli sellaista, josta olin unelmoinut.”

Keskustan ja Joutomaan välimatka on vain kahdeksan kilometriä, mutta ne ovat aivat erilaiset maailmat. Keskusta on rakennettu sähkövaloista, sisätiloista ja maailmankatsomuksista. Siellä kävellään valmiiksi puhkaistuista ovista ja syödään nopeaa ruokaa. Se on henkinen, paperien ja mielipiteiden maailma. Tuo kiihkeä myrskyn silmä, josta imetään malttamattomana uutta voimaa entisen elämättömän elämän päälle, on katettu hollantilaiselta pakettitaiteilijalta tilatulla vahvasta muovista tehdyllä jättikankaalla. Muovikelmun tarkoitus on suojella Keskustaa saasteilta ja muulta rähmältä.

Sitten Joutomaa: melkein kaikki rakennukset ovat varastohalleja. Lakkautetusta teollisuudesta kertovat unohdetut kaapelikelat, koneen osat, teräs- ja muoviputket. Nuotioita kytee siellä täällä, ilmeisesti joku heimo on juuri lähtenyt paikalta ja jättänyt jälkeensä hylättyjä työkaluja, tarinanpätkiä, yskäykseen päättyneitä lauseita. Kerrostalot ovat kuin peukalolla maahan juntattuja. Ne ovat viimeistelemättä, seinät halvinta laattaa, eikä rakoja ole kunnolla tiivistetty, koska taloille ei pitkää elinkaarta ole suunniteltukaan. Teiden asfaltti halkeilee, eikä varoituspuomeja ole isojenkaan reikien edessä, joten puolentoista metrin putous voi tulla äkkiä kulkijan eteen.

Keitä Joutomaalla asuu? Vaikea sanoa, sillä hylättyjen junanvaunujen kyljissä on suomensukuista englantia, puolaa, savoa ja saksaa huutomerkeillä vahvistettuna. Kerrostalojen osoitetauluista on putoillut valkoisia kirjaimia. Nimet vaikuttavat itäeurooppalaisilta. Keskustan sosiologit ovat tutkineet alueen demografiaa. Sen koko väestöstä on
Täyspäisiä 13 %
Työssäkäyviä 34 %
Työttömiä 26 %
Toistaitoisia 27 %.
Tutkijat muistavat esityksissään korostaa, että osa Työssäkäyvistä on toki Täyspäisiä.
Täällä asuu myös Kallion perhe.

Isä Reijo Kallio omistaa ison Puolassa valmistetun kaivurin, tyypiltään Pertti 4400. Hän on kiinni maailmassa jaloilla, käsillä ja teoilla eikä pidä pikkulätinästä, jota Keskustassa suositaan. Viikonloppuisin hän vähän pehmenee ja puhuu suunsa puhtaaksi lauantaiaamun pitkällä aamiaisella. Hän ei halua testamentata turhaa romua pojalleen Raimolle, mutta joitakin elämänohjeita hänellä on antaa.

”Tiiätkö poika, suihku on saatanan keksintö ja Jumala on pyhittänyt lepopäivän ittelleen, laiska lässy! Ihmisen pitää rehkiä, paina se Raimo luiseen kalloos, isä nauroi rätisevällä äänellä ja pörrötti tukkaa paksuilla sormillaan. Sen naama oli viiruinen, kädet kuin ruosteiset lapiot. Kun sitä kosketti, joka paikka rahisi.”

Äiti Raija on parturi. Hän tapasi Reijon, kun tämä tuli leikkauttamaan tukkansa.

”Raija leikkasi tumman pään paljaaksi, jäljelle jäi kuhmuinen, ryppyinen kallo. Sitten tuleva isäni nousi ylös ja sanoi:
– Puhdas on, onko neidin kalenteri?
Sen illan he kävelivät halki kaupungin sanomattomina. Kun he olivat kävelleet kuusi kilometriä, Reijo sanoi:
– Jos puhut yhtä hyvin kuin kävelet, meidän pitää tavata tiheämmin.”

Perheen poika Raimo on Raija-äidin mielestä tärkein ihminen, jonka hän on tavannut asumasta luotaan ja sukunsa ainut, joka tulee nousemaan maasta. Kohtuuton oletus äidiltä, sillä Raimon suhde maahan ja sen ilmiöihin (kuten muurahaisiin) on lapsesta asti ollut erikoisen läheinen:

”Hän katsoo hiekkaa ja hymyilee, hiekka on maata, joka on pirstoutunut pieniksi osiksi. Hän tonkii syvemmältä, saa sormensa multaan ja juurakkoon, nykii maan pehkoa sormenpäät valkoisina ja tunkee saalista suuhunsa. Multa ja pikkukivet ja epämääräinen rakennusjäte narskuvat hänen suussaan. Hän katsoo hätäisesti molemmille puolilleen ja hymyilee. Maan jokainen osa on hänelle tärkeä.”

Volk amour defender Europa

Dufva, Lotta: Limbodusa. Otava 2020.

No huh, mikä dystopia! Eurooppa on Eurodef-sotilasdiktatuurin vallassa, kapinat tukahdutetaan ylettömällä väkivallalla, äärikonservatismiin käpertynyt eliitti valvoo omia oikeuksiaan.

Katastrofin merkit näkyvät kaikkialla. Lampedusan saari on eräänlainen limbopaikka, jonne jumitutaan odottamaan jotakin parempaa, Euroopan ja Afrikan välillä vellovaan ihmissalakuljetukseen osallisina tai muuten vain sivustakatsojina. Kirjankannen luonnehdinta ”Casablanca kohtaa Fight Clubin” on sangen osuva.

Suomessa humanistiopiskelijat myyvät itseään, koska ”kustannustehottomia” aloja varten ei saa kunnon opintolainaa. Mutta nuoret ihmiset kykenevät vielä rakastamaan, ja kaikesta ankeudestaan huolimatta Limbodusa on myös koskettava rakkaustarina Eurodefin entisen sotilaan, Suomalaisen, ja kirjallisuustieteitä opiskelevan Ingridin välillä.

Dystopiat kiinnostavat minua, olenhan kirjoittanut dystopiaromaanin itsekin ja Dufvalla on jopa samoja elementtejä, kuten EU:n sortuminen omaan moninaisuuteensa, valtion harjoittama terveysterrorismi, konservatiivien läpiajamat korotetut lapsilisät heteroperheille, joitakin mainitakseni.

Euroopan alennustila menee Limbodusassa kuitenkin pitemmälle, kun köyhtynyt ja riitautunut Eurooppa joutuu asefirmojen ja palkka-armeijoiden raunioilta syntyneen Eurodef-puolustuskoneiston vallan alle. Eräänlaiset kirjaroviot palavat, kun käyttökieleksi määrätty yleiseuro valtaa alaa.

”Volk choose governements med demokratia. Governements choose Eurodef. Volk choose Eurodef. Volk amour volk, volk amour defender Europa. Kontrol und care” (s. 17).

Tupakointi on lailla kielletty ja viinaa saa määräannoksen kortilla, mutta eniten tavallisia ihmisiä turhauttaa epätasa-arvoisuus. Huumeista haetaan lievitystä. Eliitti huolehtii omistaan ja köyhemmät… niin, he sitten vaikka strippaavat rahoittaakseen esimerkiksi opintonsa.

Tyhjiöillä on taipumus täyttyä ja tyytymättömyydellä löytää kanavat purkautua. Suomalaisesta tulee Ingridin avulla sankari, johon rahvas kiinnittää toiveensa.

”… sinussa voisi olla se muutos, jota maamme kaipaa. Että tämä maa, ja tämä elämä, voisi olla joskus jotain muuta kuin loputonta epävarmuutta tulevaisuudesta, rahattomuutta, ulosottoon kasaantuvia laskuja, leipäjonoja, jotka kiemurtavat Flemarin kulmalta jo Kurviin asti. Jotain muuta kuin konservatiivista arvopolitiikkaa ja samalla pakollisia persevalkaisuja, jotta täyttäisi seksikkyyden normit. Jotain muuta kuin korkeita veroja, joilla ei saa edes ensihoitoa. Sinussa voisi olla muutos ja usko tulevaisuuteen” (s. 11-12).

Somessa alkaa tapahtua, kun Suomalainen ja Ingrid yhdistävät voimansa. Kapinan kierrokset kiihtyvät, eikä polulta ole enää paluuta. Somen voima niin hyvässä kuin pahassa; Limbodusa toden totta heijastelee Lotta Dufvan kiinnostusta internetiin ja mahdottomiin maailmoihin.

Ravisteleva lukuelämys, vaikuttava esikoisromaani. Käsissäsi on visio siitä, miten äärimmilleen ongelmat voisivat ehkä joissakin oloissa kärjistyä, eikä meistä kukaan tahdo sitä. Ongelmille voi vielä tehdä jotakin, jos yhteistä tahtoa löytyy. Soisin etenkin kansanedustajien ja meppien lukevan tämän kirjan.

Ja vielä: Limbodusa on kielellisestikin elämys; kaamean globaalin lihamyllyn pyörintää kuvataan jopa lyyrisesti, kieleltä, murteelta toiselle hypähdellen.

(Taina)