Heikki Hietamies: Sossu (Otava, 1987)
Isävainaa aloitti yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa 1950-luvulla Varkaudessa. Jossakin keskustelussa hän sanoi ohimennen, että Varkaus oli yksi keskeisiä paikkoja, joissa SDP:n sen aikainen linjariita ratkaistiin. Sen tarkemmin hän ei kertonut, millaisia kohtauksia tuossa näytelmässä esitettiin.
Heikki Hietamiehen kirja paljastaa kaunokirjallisessa muodossa miten raakaa se peli pienellä teollisuuspaikkakunnalla saattoi olla. Sossu on tavallaan uudistettu versio Toivo Pekkasen Tehtaan varjosta. Heikki Hietamies on onnistunut tekemään yhteiskunnallisen romaanin ilman oikeaoppisuuden hajua ja tendenssin paatosta. Julmin peli käydään aina kunkin puolueen sisällä, sillä sen jäsenet tappelevat samoista äänestäjistä; poliittiset vastustajat ovat eri apajilla. Lisäksi puolueet muistuttavat kirkkoa eräässä suhteessa: aate on hyvä, mutta ihmiset tahtovat pilata sen.
1950-luvulla teollisuuden työolot ja asenne olivat hieman erilaiset kuin nykyään. Kirjan päähenkilöt Masa ja Veka, joille koulunkäynti ei maistu, menevät konepajalle töihin, kun oppivelvollisuus on takana.
”Ruokatunnilla me molemmat seisoimme ruokalan tiskin ääressä jonottamassa niin kuin muutkin miehet. Sitten katselimme ympärillemme etsien vapaata pöytää. Omat isät istuivat täysissä pöydissä, eikä niihin ollut muutenkaan menemistä. Kumpaakin oli vartavasten varotettu juoksemasta työaikana edes mitään kysymässä.
– Ettei tule paskapuheita.
Sellaisten asioitten ymmärtämiseen menee nuorelta ihmiseltä oma aikansa, mutta jotkut asiat oppii nopeammin.
Löysimme peremmältä vapaan pöydän ja istuimme lusikoimaan soppaamme.
– Mitä helvettiä ne meitä tuijottaa, kuiskasi Veka. Nyt minäkin huomasin, että meitä vilkuiltiin.
– Uusia aina katsellaan, yritin ajatella, mutta ei se sellaista tuijottelua ollut. Sitten siihen samaan pöytään tuli valureita ja levypuolen väkeä, pistimme vauhtia syömiseen. Piti jättää aikaa lentopallolle, jota innolla läiskittiin ruokatunnilla pihalla. Meitä kumpaakin oli käyty pyytämässä nuorempien sakkiin, Vekan tiedettiin pelanneen ennenkin ja minä pääsin siinä siivellä.
– Hei kommarit, huusi joku verkon luona. – Menkää taakse passareiksi ja saatana jos möhlitte.
Vilkaisimme Vekan kanssa toisiamme.
Peli meni joten kuten ja meidän puoli voitti. Veka pääsi pitempänä paremmin verkolla ylös ja löi lujaa. Isä nyökkäsi kerran minullekin, kun sain syötön paremmasti onnistumaan, muuten näytti pihalle kertyneelle väelle olevan yksi ja sama, kumpi puoli voitti. Perseelleen pyllähtäminen nauratti enemmän kuin onnistunut lyönti.
Sitten pilli vonkui ruokatunnin loppuneeksi ja joukko alkoi hitaasti kulkeutua sisälle. Isä jäi tahallaan viivyttelemään sen verran, että sain hänet viilaamon ovella kiinni.
– Pitäs vähän katsoa, minne menee istumaan, hän sähähti.
Minä olin ihan hoona.
– Ne on kommareitten pöytiä, ne kaikki siellä takana. On siellä muitakin paikkoja, pane se mieleesi.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 