Aateveljet vihaväleissä

Vanhat jäärät pitivät myös ammattiliittoon liittymisen riman korkealla. Nuoria ei otettu avosylin vastaan.

”Ensimmäisellä viikolla jo tuntui siltä, että me olemme oikeita konepajalaisia, kun naama on samalla lailla noessa kuin muillakin. Yhdessä kävimme Vekan kanssa vakain mielin tarjottelemassa itseämme ammattiosastoon.
Luottamusmies ei edes viitsinyt kääntyä meihin päin, kun sillä oli työ kesken.
– Ei lapsille ole omaa osastoa, hän murahti ja siihen se sitten jäi.
Jokaisena keväänä konepajalle pelmahti nuoria poikia joko oppiin tai hanttitöihin. Pariin ensimmäiseen vuoteen ei sellaisia tarvinnut pitää täysijärkisinä. Suurin osa liukeni syksyyn mennessä vähin äänin tiehensä, kymmenestä kaksi tai kolme jäi. Ei sellaisia kannattanut osastoon ottaa suinpäin, mutta olisi sen voinut meille toisellakin tavalla kertoa.”

Kirja alkaa Vekan hautajaisista. Vähitellen Vekan kuva alkaa täydentyä, kun hänen ystävänsä kertovat kunnianhimoisen työläispojan haaveista ja yrityksistä politiikan parissa. Ja miten niiden kariutuminen ajoi nuoren perheenisän vain viisi vuotta häittensä jälkeen hirttäytymään omalla vintillään.

50-luvulla demarien keskinäinen kiihkoilu kasvoi sellaisiin mittoihin, että pahimmassa vaiheessa Vekan kamariin heitettiin ikkunan läpi lankunpätkä, joka oli vähällä osua nukkuvaan vauvaan. Puolueessa vähemmistöön jääneen TPSL:n porukka hallitsi SAK:ta ja Veka oli enemmistöläisten, kilpailevan liiton SAJ:n luottamusmies. Tosin hänen työpaikalla enemmistöläiset olivat vähemmistössä ja se tuntui. Kilpailevat liitot olivat vuorotellen lakossa ja tunnelma tehtaalla ylipäätään kireä.

”Veikko ja Arkka kiersivät omiensa luona, eikä se ollut helppoa työtä. Vaikka olisi koko ajan huutanut olevansa eri liitossa ja istumisen ulkopuolella, niin sai kuulla herjaa.
Rikkuri oli tietysti päällimmäisenä, mutta Villen ydinjoukko esitti muutakin. Munien tervaamista ja tehtaan paska-altaassa uittamista.
Nyrkkiä heristettiin, mutta kiinni ei sentään kukaan tullut. Arkalla oli haalarinsa taskussa jakoavain ja sen varsi vilahteli silloin tällöin näkyviin. Joku oli tehtaalla liioitellut Veikon painitaitoa, vaikka viimeisestä matollakäynnistä taisi olla jo kymmenen vuotta. Eipä silti, molemmat olivat pitkiä leveäharteisia miehiä ja nyt entistäkin suoraryhtisempiä.
– Ainakin pari kuolee ennen minua, oli Arkka uhonnut. Se näkyi hänen naamastaankin.”

Kirja on hieno ajankuva pienen teollisuuspaikkakunnan merkittävästä teollisuuslaitoksesta. Se kertoo erään puolueen hajaannuksesta, sen seurauksista henkilöiden välisiin suhteisiin, pyrkyreiden takinkäännöistä, kun he huomaavat olevansa kutistuvalla puolella ja pitää anoa pääsyä takaisin enemmistön joukkoon sekä työläisperheiden arjesta 50- ja 60-lukujen vaiheilla. Kirja on välillä melkoista name-droppingia, kun demarien jakolinjoja paaluttavia valtakunnantason henkilöitä vilahtelee kertomuksessa. Yhteiskunnallisesti orientoituneelle vanhemmalle lukijalle kirja on täyttä herkkua. Opiskelu Kiljavan ay-opistolla, yleislakko, Kekkosen valinta presidentiksi, sotakorvausten päättyminen, Gagarinin lento josta tehtaan kommunistit saivat lisäkierroksia… Jos aihe kiinnostaa ja opit historian tunnilta tuntuvat unohtuneen, niin kannattaa hieman kerrata vaikka netistä tuon ajan tapahtumia. Ne taustoittavat kirjan tapahtumia syvemmiksi.

Esimerkiksi:
SDP:n hajaannus ja sen seuraukset
TPSL, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto
Suomen Ammattijärjestö (1960-72)

Tommi

Advertisement