Tuntematon atk-sotilas YT-rintamalla

Matti Rönkä : Yyteet (Gummerus, 2017)

”Lahtinen puri huultaan: ’Oleks sää kuullut? Muutoksista. Että firmaa pannaan uusiksi’, se tivasi.
’En.’ Pudistin varmuudeksi päätäni.
’Etkä sanoisi vaikka olisitkin.’
’Ehkä sanoisinkin.’
Lahtinen otti kannettavansa, nousi sekin. Se oli teipannut koneen kanteen jostain lehdestä saksitun otsikon, sanoi sitä mietelauseekseen. ’Se virhe on tehty, että kapitalismissa eletään’, leikkeessä luki.
Katselin porukkaani. ’Kuulkaas, hyvinhän meillä menee. Meillä on osaaminen kunnossa. On pystytty säilyttämään asiakkaat. Jotain jää viivan allekin. Totta kai pitää koko ajan kehittää omaa toimintaa. Ja Risto on jo vanha mies. Jopa minua vanhempi. Mutta vaikka meille tulisi uusi toimari, niin eihän se nyt sotkisi hyvin toimivaa systeemiä’, koetin puhua tasaisen rauhallisesti.
’Kaikenlaista kuhinaa vaan tarttuu korvaan’, Lahtinen puolusteli. ’Ja onhan täällä löysääkin. Saatana tuntuu, että nuo rautapuolen apinat ei tee muuta kun rapsuttavat persettään ja vittuilevat, jos jonkun kaapelin tarttee. Että käypä kuule Clas Ohlsonista itte hakemassa ja Biltemassakin saattaa olla. Tai etipä ite netistä, mulla just pukkaa hommaa ens viikolle’, se puuski. ’Järkevöittämisen varaa on meidänkin puolella puljua, jos rehellisiä ollaan.’
’Mutta minä en ole kuullut. Muutoksista. Kun sitä kysyit’, kuittasin. ’Tehdään vaan omat hommat. Huolellisesti ja hyvin.’
’Oma suoritus. Sitten katsotaan mihin se riittää. Luistelua alle. Mennään maalille ja hyviä asioita alkaa tapahtua’, Vanhala lisäsi.
Riitta Oja otti tarjottimelta ylimääräisen kokousviinerin, kääri servettiä sen ympärille. ’Tulee vaan niin ikävä tunnelma. Kaikesta epävarmuudesta.’
’Ikävä tunnelma sulla on housussas’, Lehto ilkeili.
’Lehto, lopeta. Oikeasti’, kielsin. ’Koeta käyttäytyä. Tämähän on kuin lastentarha.”’

Kommunisti Lahtinen, vitsinikkari Vanhala, tylyttäjä Lehto sekä kertojaminä, joukkueen… korjaan, yksikön johtaja Ville Koskela on aikaisemmasta yhteydestä tuttu miehistö. Tässä kuitenkin ohjelmistoyritys Varma-Datan koodaritiimi oli päättänyt viikottaisen palaverin ja he pohtivat yrityksen epävakaaksi muuttunutta tilannetta.

Matti Rönkä on saanut varmasti väsymykseen asti lukea uutisia yritysten yt-neuvottelujen alkamisista uransa aikana. Taistelu globaalin talouden kielteisiä puolia vastaan tuntuu nyt yhtä epätoivoiselta kuin Väinö Linnan sankarien kamppailu Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Mutta yrittää pitää. Matti Rönkä on onnistunut päivittämään kiinnostavasti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan nykyaikaiseen atk-ympäristöön. Henkilöiden luonteenpiirteet ja jopa tapahtumien kaari vastaavat kirjassa Linnan romaanin kulkua.

Uskon, että Matti Rönkä on voinut ammentaa myös omia kokemuksia Ylessä tapahtuneista organisaatiomuutoksista ja toimintojen karsimisista. Etsimättä tulee mieleen Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Hänen kuvauksensa Ylen teknisestä tuesta ulkoistamisen jälkeen on jokseenkin sama kuin yllä. Tämän kirjan konsultin sekä Varma-Datan uuden toimitusjohtajan Tanja Lammion, ”Tanen”, kieli on välillä mitä kamalinta puppugeneraattorin tuotetta milloin se ei ole silkkaa alaisten kyykyttämistä. Epäilemättä Matti Röngän työpaikalta tuttua sekin, minkä myös Minna Lindgrenin kirja vahvistaa.

Nopealukuisen ja railakkaan romaanin näyttämö, Varma-Data oli erityisesti tietojen tallennukseen keskittynyt yritys. Sen perustaja ja osaomistaja Risto Kaarna päätti siirtyä sivuun ja uusi toimitusjohtaja tuli taloon. Entisellä Nokian verkkopuolen ammattilaisella, Tanja Lammiolla oli pitkä kokemus muistakin atk-alan yrityksistä. Viimeksi hänellä oli takana ”kiihottavia start-up juttuja”, ja nyt hän tunsi intohimoa antaa osaamista perinteiseen ja vakaaseen yritykseen.

Perinteet ja vakaus tosin lensivät Lammion tultua välittömästi pihalle. Ja kohta alkoi ruumiita tulla. Tavoitteena oli miljoonasäästöt, uusi toimintamalli ja organisaation kokonaisuudistus. Lammio kiinnitti heti huomiota siihen, että vaikka yrityksen edellisen vuoden tulos oli kohtalainen, niin monet parametrit olivat heikkoja. Tarkoitus oli vähitellen luopua kokonaan omista, asiakkaille räätälöidyistä ratkaisuista. Tulevaisuus on Microsoftin kehittelemissä verkkopohjaisissa tallennustuotteissa.

Sivut: 1 2

Aateveljet vihaväleissä

Heikki Hietamies: Sossu (Otava, 1987)

Isävainaa aloitti yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa 1950-luvulla Varkaudessa. Jossakin keskustelussa hän sanoi ohimennen, että Varkaus oli yksi keskeisiä paikkoja, joissa SDP:n sen aikainen linjariita ratkaistiin. Sen tarkemmin hän ei kertonut, millaisia kohtauksia tuossa näytelmässä esitettiin.

Heikki Hietamiehen kirja paljastaa kaunokirjallisessa muodossa miten raakaa se peli pienellä teollisuuspaikkakunnalla saattoi olla. Sossu on tavallaan uudistettu versio Toivo Pekkasen Tehtaan varjosta. Heikki Hietamies on onnistunut tekemään yhteiskunnallisen romaanin ilman oikeaoppisuuden hajua ja tendenssin paatosta. Julmin peli käydään aina kunkin puolueen sisällä, sillä sen jäsenet tappelevat samoista äänestäjistä; poliittiset vastustajat ovat eri apajilla. Lisäksi puolueet muistuttavat kirkkoa eräässä suhteessa: aate on hyvä, mutta ihmiset tahtovat pilata sen.

1950-luvulla teollisuuden työolot ja asenne olivat hieman erilaiset kuin nykyään. Kirjan päähenkilöt Masa ja Veka, joille koulunkäynti ei maistu, menevät konepajalle töihin, kun oppivelvollisuus on takana.

”Ruokatunnilla me molemmat seisoimme ruokalan tiskin ääressä jonottamassa niin kuin muutkin miehet. Sitten katselimme ympärillemme etsien vapaata pöytää. Omat isät istuivat täysissä pöydissä, eikä niihin ollut muutenkaan menemistä. Kumpaakin oli vartavasten varotettu juoksemasta työaikana edes mitään kysymässä.
– Ettei tule paskapuheita.
Sellaisten asioitten ymmärtämiseen menee nuorelta ihmiseltä oma aikansa, mutta jotkut asiat oppii nopeammin.
Löysimme peremmältä vapaan pöydän ja istuimme lusikoimaan soppaamme.
– Mitä helvettiä ne meitä tuijottaa, kuiskasi Veka. Nyt minäkin huomasin, että meitä vilkuiltiin.
– Uusia aina katsellaan, yritin ajatella, mutta ei se sellaista tuijottelua ollut. Sitten siihen samaan pöytään tuli valureita ja levypuolen väkeä, pistimme vauhtia syömiseen. Piti jättää aikaa lentopallolle, jota innolla läiskittiin ruokatunnilla pihalla. Meitä kumpaakin oli käyty pyytämässä nuorempien sakkiin, Vekan tiedettiin pelanneen ennenkin ja minä pääsin siinä siivellä.
– Hei kommarit, huusi joku verkon luona. – Menkää taakse passareiksi ja saatana jos möhlitte.
Vilkaisimme Vekan kanssa toisiamme.
Peli meni joten kuten ja meidän puoli voitti. Veka pääsi pitempänä paremmin verkolla ylös ja löi lujaa. Isä nyökkäsi kerran minullekin, kun sain syötön paremmasti onnistumaan, muuten näytti pihalle kertyneelle väelle olevan yksi ja sama, kumpi puoli voitti. Perseelleen pyllähtäminen nauratti enemmän kuin onnistunut lyönti.
Sitten pilli vonkui ruokatunnin loppuneeksi ja joukko alkoi hitaasti kulkeutua sisälle. Isä jäi tahallaan viivyttelemään sen verran, että sain hänet viilaamon ovella kiinni.
– Pitäs vähän katsoa, minne menee istumaan, hän sähähti.
Minä olin ihan hoona.
– Ne on kommareitten pöytiä, ne kaikki siellä takana. On siellä muitakin paikkoja, pane se mieleesi.”

Sivut: 1 2