Lempeä kuolema / toimittaneet Sinikka Airas, Pirkko Lahti & Ilkka Taipale (Into, 2014)
”Vanhassa kirkkorukouksessa pyydetään varjelemaan pahalta äkkikuolemalta, mutta kroonikko-osastolla vieraileva alkaa vaistomaisesti toivoa itselleen ja omaisilleen juuri sitä: kuolemaa yllättäen, saappaat jalassa.
Miksi on näin? Miksi meistä terveistä lähes poikkeuksetta jokainen kavahtaa näitä hiljaisia rivejä, miksi ei meistä kukaan haluaisi jakaa tällaista kohtaloa?
Onko näillä osastoilla sitten jotakin vinossa? Nyt, kuten aina, jos tuntee joutuvansa seinän eteen, on hyvä mennä aivan perimmäisiin kysymyksiin virhettä etsiessään. Kysykäämme siis mitä, miksi ja miten me näissä lähimmäisissämme oikeastaan parannamme ja hoidamme? Mikä panee meidät jatkuvasti uhraamaan voimia ihmisen persoonattomalle ruumiille, vaalimaan loputtomasti hänen toukankuortaan, josta itse perhonen näyttää jo poistuneen?
Johtuneeko koko toimintamalli osittain siitä, että emme hallitse omaa pelkoamme? Pelätessämme alitajuisesti omaa kuolemaamme lykkäämme mielettömiin asti toisten. Tai ehkä vain emme milloinkaan ole ajatelleet asiaa oikein loppuun asti, emme oikein tiedä, miksi menettelemme juuri näin. Noudatamme tässä kyllä tavallaan lääketieteen traditiota. Mutta jos olosuhteet ovat aivan perusteitaan myöten muuttuneet, kelpaako perinne enää sellaisenaan ohjenuoraksi?”
Irma Kerppola-Sirola: Sairaaloiden äänettömät potilasrivit. Suomen Kuvalehti 34/1977
Terveydenhuoltomme kriisi pahenee ja väestö vanhenee. Sen vuoksi keskustelu eutanasiasta, palliatiivisesta hoidosta ja kuoleman kohtaamisesta voimistuu. 2000-luvulla ja sen jälkeen aiheesta on julkaistu lukuisia teoksia. Tähän kirjaan on koottu artikkeleita aikaisemmilta vuosilta. 1967 suomennettiin ruotsalaisen psykiatrin Clarence Blomquistin kirja Eutanasia – lääketieteellinen kuolinapu. Suomen Mielenterveysseura julkaisi teoksen uudelleen 1977 nimellä Kuolema ja liitti sen yhteyteen yhdeksän muuta suomalaisten asiantuntijoiden kirjoittamaa artikkelia. Tämä on uusintapainos tuosta kirjasta.
Esipuheen mukaan kirjan tarkoitus oli herättää keskustelua terveystyöntekijöiden piirissä ja selkeyttää eräitä eettisiä käytännön ongelmia. Pyrkimys oli puhua rehdisti kuolemasta, katsoa suoraan silmiin sekä kuolemaa että kuolevaa. Tulos on onnistunut. Eräät asiat eivät vain ole 60 vuodessa muuttuneet lainkaan. Toivoa sopii, että edes lääkäreiden asenteet ovat noista ajoista pehmenneet.
Kehitys karkasi käsistä, etiikka jäi jälkeen, kirjoittivat Ilkka Taipale ja Simo Kokko 1976 Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä (3/1976) artikkelissa Potilaana Suomessa – kuolemattomana. Lääketieteellinen etiikka kehittyi aikakautena, jolloin nykyisenkaltaisesta teknologiasta ei voinut olla käsitystä. Usein vedotaan ns. Hippokrateen valaan, joka levisi laajempaan tietoisuuteen joskus 1000-luvulta alkaen. Vanhan pakanallisen asiakirjan havaittiin sopivan kohtuullisen hyvin kristilliseen ideologiaan. Riitti kun pakanallisen jumalan nimi vaihdettiin kristilliseen kolmiyhteyteen. Hippokrates itse tuskin valaa kirjoitti, sillä se on olennaisissa kohdissa ristiriitainen hänen näkemystensä kanssa.
Clarence Blomquist kirjoittaa Hippokrateen valasta artikkelissaan Eutanasiakysymyksen ja lääketieteellisen etiikan kehittyminen 1960- ja 1970-luvuilla:
”Vala toimi tuloriittinä nuorille miehille, jotka opiskelivat lääketiedettä eräänä osana koulutustaan pytagoralaisiksi papeiksi. Tälle uskonnolliselle lahkolle lääkintätaito oli nimittäin osa jumalanpalvelusta ja lääkäri oli Jumalan palvelija. Ehkä tässä on alkuperä näkemykselle lääketieteestä kutsumuksena ja käsitykselle lääkäreistä suljettuna yhteisönä. Tietämys sairauksista ja niiden torjunnasta oli jumalallista perua eikä sitä tullut levittää vihkiytyneiden ulkopuolelle.”
Kaukaisina aikoina vain lääkäreillä oli tietoa myrkyistä ja heillä oli niitä hallussaan. Kun heiltä epäilemättä pyydettiin apua vastenmielisten henkilöiden elinpäivien lyhentämiseksi, syntyi ammattikunnalle pakottava tarve korostaa, että lääkäri palvelee aina elämää. Blomquist hämmästelee, että tämänkaltainen etiikka on voinut elää näinkin kauan ilman, että sitä on kyseenalaistettu. Nykyisin toki potilaat tietävät ja vaativat omien näkemysten huomioon ottamista. Ongelmana ovat potilaat, jotka eivät itse kykene päättämään, mikä heille on parasta: aivan pienet lapset, syvemmin kehitysvammaiset, tajuttomat, dementikot jne.
Tainan ja Tommin aarrearkku 