Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin : otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kirjapaja 2013.
Taitaa tulla ohut kirja, naljailtiin aikoinaan tutkija Taina Kinnuselle, kun hän kertoi kirjoittavansa kirjaa suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kinnunen huomasi kosketuksen olevan akateemisissa piireissä kummallinen, toisarvoinen aihe, ”tietysti perinaisellinen”.
Teoksessa Vahvat yksin, heikot sylityksin kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija tarkastelee kosketuksen merkitystä eri sukupolvien kokemuksen kautta. Pääteemat ovat lasten hoiva, parisuhteen kosketus sekä tervehdyttävä kosketus. Läpi kirjan tutustumme eri-ikäisten muistelijoiden kertomuksiin, myös Kinnusen omiin muistoihin.
Kertomukset ovat monin paikoin riipaisevaa luettavaa. Vanhemmissa ikäpolvissa on ihmisiä, joita ei ole millään lailla hellitty tai hyväilty. Ainoa fyysisen kosketuksen muisto saattaa olla selkäsauna.
Meillä suomalaisillahan on pitkä yksin pärjäämisen perinne, johon pidättyväisyys liittyy. Silti meissä elää kaipuu hyvään läheisyyteen. Ajat ovat muuttuneet, eikä halaaminen ole pitkään aikaan ollut kovin harvinaista. Alueellisia ja yksilöllisiä eroja toki aina on.
Yksi kirjan muistelija kertoo olevansa halaaja, joka halaa kaikki ystävät ja tuttavat. Vuosien mittaan hänen anoppinsa taipui halauksiin, mutta appiukko ei koskaan. ”Hän työnsi vaan kättä tervehdykseksi ja pakeni sitten kauemmaksi minusta. Samoin mieheni serkut. He sanoivat suoraan, että jos tulet lähemmäksi, he potkaisevat, eikä se ollut vitsi.”
Kirjan nimi juontuu suomalaisesta sananparresta ”vahvat kestää yksin, heikot sylityksin.” Taina Kinnunen pohtii sanonnan idean siirtyneen kosketustapojen kautta sukupolvelta toiselle. ”Kovissa elinoloissa tunnekylmyydestä tuli vuosikymmenien kuluessa hiljalleen hyve ja sopivana pidetty käyttäytymismalli varsinkin miehille. Ilman sitä ei uskottu selvittävän niukkuudesta ja sotien koettelemuksista.”
50000 suomalaista lasta menetti sodissa isänsä, ja rintamalta palanneet isät olivat monin tavoin vammautuneita. Joillekin isä oli niin kaukainen, ettei häntä osattu edes kaivata, hänen kosketuksestaan puhumattakaan. Oli toimittava kuin mitään ei muka olisi tapahtunut. Sotien traumat ”haamuistuvat”, ja 1950–1960-luvuilla monien kotien tunneilmapiiri oli kylmä.
Sotien jälkeen oli tavallista, että aikuiset miehet läpsivät ja tönivät poikia ja yllyttivät jopa tappelemaan. (Suuriin ikäluokkiin kuuluva puolisonikin kertoi lapsena kuulleensa: ”Tapelkaa, saatte tupakkaa.”) Yleinen mielipide oli, että poikien piti vain kestää kaikki karaistuakseen. Nöyryyttäminen ja raaka väkivalta oli kotikasvatuksessa yleistä kohdistuen sekä poikiin että tyttöihin.
Tähän sopi saumattomasti niin sanottu musta pedagogiikka, joka levisi Suomeen maailmalta, sekä kuuluisan Arvo Ylpön markkinoima neljän tunnin malli, jossa vastasyntyneen tarpeisiin vastattiin tasan neljän tunnin välein, oli mitä oli. Lasta tuli rangaista herkästi, vaikka ilman syytäkin, jotta hänen oma tahtonsa murtuu. Vauvat nähtiin ovelina otuksina, jotka pyrkivät saamaan ”ansiotonta huomiota ja hoivaa”, mistä syystä huomionosoituksia piti rajoittaa. Tästä hullutuksesta luovuttiin vähitellen 1950-luvulta alkaen. Osa äideistä oli tosin mustan pedagogiikan aikanakin kapinallisia: he hoitivat lapsiaan vaistonvaraisesti ja hellitellen.
Kosketusta on perinteisesti pidetty jotenkin primitiivisenä ja aisteista tuntoaistia vähäarvoisena ja moraalisesti epäilyttävänä. Länsimaisessa ajattelussa tietäminen ja ymmärtäminen on yhdistetty ennen muuta näköaistiin. Silti kosketus on meille lajityypillinen tapa kurottautua maailmaan ja muodostaa yhteys kanssaihmisiin, eikä ihmislapsi kehity normaalisti ilman kosketusta.
Kirja tarjoaa paljon pohdittavaa liittyen sukupuoliroolittuneeseen kosketukseen, ihanteiden muutokseen pidättyväisyyden ajasta nautintopakkoiseen aikaan sekä siitä miten eläimet ovat Suomessa saaneet tärkeän roolin kotien kosketusterapeutteina. On myös kiintoisaa lukea esimerkkejä hyvästä kosketuskulttuurista eri puolilta maailmaa.
Sukupuolisesti värittyneestä koskettelusta puheen ollen, Vahvat yksin, heikot sylityksin ilmestyi ennen lääppijä- ja metoo-kampanjoita. Itse toivon kosketuskeskustelujen hiljalleen johtavan terveempiin oloihin, sellaisiin joissa esimerkiksi kouluissa opettajien ei tarvitsisi varoa oppilaan koskettamista olalle.
Entäpä kosketuksen ulottuvuudet kansanterveyden näkökulmasta?
”Suomalaisia terveysviranomaisia ei vain voi kuvitella puhumassa kosketuksen tärkeydestä. Mielikuva rasva- ja karppaussotiaan käyvistä vakavailmeisistä lääkäreistä tuntuu yhtäkkiä kovin surulliselta. Vielä surullisemmalta tuntuu ajatus heidän neuvojensa kohteesta: yksinäiseen suoritukseensa sulkeutuneesta ikilaihduttajasta ja himohölkkääjästä. Kosketuksen puutteella voi kuitenkin olla yhteys kansansairauksiimme, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin sekä masennukseen.”
Kosketusta on tutkittu paljon vähemmän kuin vaikkapa stressireaktioita. Eikä Suomi ole ainoa maa, jossa kosketuksen ja oksitosiinijärjestelmän tutkimus loistaa poissaolollaan. Lieneekö tilanne yhä sama; kirjahan ilmestyi 2013? Taina Kinnunen toteaa, että hermoston lääketieteellinen tutkimus keskittyy kamppailuun, kipuun ja stressiin liittyviin sympaattisen hermoston reaktioihin. Kuitenkin eloonjäämisen kannalta kehon rauhoittumisjärjestelmällä on yhtä suuri merkitys kuin pakene tai taistele -mekanismilla.
Kyllä kosketusasioissa on suomalaisissa kodeissa edistytty. Kirjan nuorempien kertojien muisteluistakin tämän voi todeta. Tosin esiin on noussut uusi kompastuskivi, nimittäin vaatimus parisuhteen seksin jatkuvasta nautinnollisuudesta. ”Jälkimodernin parisuhteen opinkappale” on niin vaativa, että moni on valmis hylkäämään kumppaninsa melko nopeasti, jos seksielämä koetaan huonoksi. Kulttuuriantropologi toteaa, että historiallisesti puhutaan nuoresta ilmiöstä. Nähtäväksi jää, mikä on kehityksen seuraava vaihe.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 