Carl-Göran Ekerwald : Sommarhus i Arktis : essäer om skönlitteraturens nyttighet (Carlsson Bokförlag, 1986) "Alkuperäisistä teksteistä käy ilmi, että Homeroksen kuninkaat ovat maanviljelijöitä - taistelussa heitä kutsutaan 'teurastajiksi'. Kuninkaat herättelevät toisiaan potkimalla nukkujia. Kun heidän paitansa tulevat hiestä märiksi, he asettuvat tuuleen, jotta ne kuivuvat heidän päällään. Odysseus on varas, vaikka ruotsalaisessa käännöksessä häntä luonnehditaan sanalla 'ärkeskälm', emälurjus (suom.: viekas Odysseus). Kuninkaat nimittelevät toisiaan ja 'juopporenttu' on lievimpiä haukkumanimiä. Kuninkaat asuvat yksinkertaisissa puuparakeissa. Heidän henkinen tasonsa käy ilmi siitä, että Akilleus on kannibaali - tunteellinen kannibaali, joka tavataan joskus itkeskelemässä merenrannalla. Akilleusta on kasvattanut kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi hevonen, ja sekin kertoo jotakin puoli-ihmismäisestä henkisyydestä. Merkillistä korottaa humanismin tunnukseksi sellainen henkilö, joka on oppinut elämään samaan aikaan eläimen ja ihmisen elämää. "Tällaisessa antiikin maailmassa Palamedes kivitetään kuoliaaksi. Hänen rikoksensa? Hän keksi aakkoset. "Antiikin olemus väärennetään, jos siitä esitetään pelkästään kauniit, jalot ja puhtaat piirteet. Daumierin kuvitus Iliakseen on todenmukaisempi - hän pudottaa sankarit arjen tasolle. Tai Shakespeare - kuinka hän kuvaa Homeroksen sotureita? - 'huoranpoikia jotka tappelevat huoran suosiosta'. Syy siihen, että antiikin kertomukset on meillä nostettu kaapin päälle ihailtaviksi, ei johdu pelkästään siitä, että latinan ja kreikan opiskelu kouluissamme on lähes tyystin lakannut tai että käännökset ovat usein lähes lukukelvottomia - syy siihen on myös se, että kertomusten keskeinen sisältö esitetään pääasiassa kaunisteltuna tai niillä katsotaan olevan vain arkeologista ja historiallista arvoa." (Antiikki ja meidän aikamme) Aivan ensimmäiseksi on kiitettävä lukioaikaista Lahden Tiirismaan yhteiskoulun ruotsin kielen lehtoria Raija Lehtoa. Hän sytytti kiinnostuksen kieleen enkä ilman hänen oppejaan olisi uskaltanut ryhtyä näihin käännöstöihin. Tämä kirja on nimittäin niitä, joita Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyhtiöt eivät halua suomalaisten lukijoiden lainkaan lukevan. Itse asiassa sen kirjoittaja Carl-Göran Ekerwald (synt. 1923) on luokiteltu niin kehnoksi, ettei häneltä ole käännetty yhtään mitään. Se on aikamoinen tuomio, sillä Ekerwaldin tuotanto on huomattavan laaja, noin 50 teosta ja se kattaa käytännössä kaikki kirjallisuuden lajit. Mutta kun hän on niitä Uppsalan kunniatohtoreita, niin eihän sellaisilla meriiteillä Pohjanlahden tällä puolella ole kovasti painoa. Se on suuri vahinko. Carl-Göran Ekerwald on selkeä ja pedagoginen kirjoittaja. Hän toimi pitkään sekä historian että äidinkielen opettajana ja entiset oppilaat kuvailevat hänen opetusmenetelmiään ja oppitunteja legendaarisiksi. Kirjallisuuteen liittyviä historiallisia anekdootteja, historian kulkua kirjallisten esimerkkien valossa: noita esimerkkejä löytyy myös tästä seitsemän upeaa esseetä sisältävästä kirjasta roppakaupalla. Ekerwald ei luennoi eikä saarnaa, hän ei osoita ylivertaista oppineisuuttaan. Lukijana hänestä tärkeintä on, että kirjan teksti on koskettanut hänen sisintään ja muuttanut aikaisempia näkemyksiä. Samanlaisen kokemuksen hän myös haluaa välittää omille lukijoilleen. Jähmeät ajattelutavat on sulatettava liikkeelle. Ja ne lähtevät liikkeelle - uusi havainto, uusi tekijä tulee mukaan ja kokonaisuus lähtee liikkeelle. Ei ihme, että opettajamme suorastaan innostuu kirjoittaessaan Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksista. "Ihmisen muisto maan päällä 'on kuin ammuttu kuula - se savuaa hetken ja sammuu sitten aamukasteessa ja se poljetaan ja unohdetaan', Topelius kirjoittaa. "Välskärin kertomukset kirjoitettiin, jotta muisto säilyy. Ja kirjoittaja itse oli vakavasti työnsä ottanut historioitsija. Jo 1853 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston historian professoriksi. Ei tarvitse pitkään lukea Topeliusta kun huomaa, miten asiantunteva opas hän onkaan. Välskärin taustalla ovat mittavat lähdetiedot, jotka perustuvat eri arkistoissa tehtyihin tutkimuksiin. Kuvaukset pataljoonista eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Hän oli perillä tuon ajan tutkimustuloksista ja tulkinnoista. Välillä kirjoittaja intoutuu pitämään pitkiä esitelmiä - kuten nälänhädästä 1697 ja Uudenkaupungin rauhasta. Ja hänen kriittinen katseensa havaitsee yksityiskohtia, jotka valaisevat suurempia asiayhteyksiä. Kun hän esimerkiksi kuvaa miten Pohjanmaan talonpojat joutuivat erottamaan piikoja ja renkejä nälänhädän aikaan jotta eivät itse olisi kuolleet nälkään, niin silloin ymmärrämme mitä todella sisältyi käsitykseen sydämellisistä patriarkaalisista oloista, jotka aikoinaan vallitsivat maaseudulla." (Kun vanha hyljepyssy kolahtelee seinään marraskuun myrskyssä) Jos olisin ruotsalainen, niin korvat voisivat alkaa punoittaa, sillä sen verran kovaa kritiikkiä ruotsalaisten alentuvasta asenteesta suomalaisiin Ekerwald välillä jakelee. Heikkoa sodan johtoa, suoranaista piittaamattomuutta ja suomalaiset maksoivat aina kovimman hinnan. Narvan taistelussa puolet sotilaista oli suomalaisia. Väestön määrään nähden oikea suhde olisi ollut ehkä vain neljäsosa. Suomalaisia vietiin lahtipenkkiin ulkomailla, kun heitä olisi tarvittu puolustussotiin Suomen maaperällä. Jämtlantilainen metsänvartijan poika on selvästi heikomman kansanosan puolella. Hänen ystävänsä Jan Fridegård ja tämän kirjat Upplandin köyhistä kannustivat osaltaan Ekerwaldia kirjoittamaan. Asenne näkyy erityisesti esseessä, joka käsittelee islantilaista runoilijaa Jón úr Vöriä. "Hän on runoilija, joka todella tietää mitä tekee. Hänellä on tietty strategia - se ei tietenkään ole hämmentävää oveluutta, vaan hänen kynänsä on tuo strategia, toisin sanoen hänen oma perimmäinen asenteensa. "Se voidaan ilmaista yksinkertaisesti näin: siinä missä toiset pysähtyvät ja jäävät paikalleen, hän jatkaa kulkuaan. Missä toiset jatkavat kulkuaan, siihen hän pysähtyy. Toisin sanoen - hän kiinnittää katseensa huomaamattomaan. "Ja äkkiä hänen runoja lukiessaan huomaa, että se mikä toisilta jäi huomaamatta - se on äärimmäisen merkittävää: inhimillinen elämä paljaimmillaan, yksinkertaisimmillaan, sellaisia töitä tehdessä jotka alati toistuvat ja täyttävät olemassaolon. "Ajatus - tämä on arkipäiväistä. Mutta onko oikeastaan muuta elämää kuin juuri tuo kaikista arkisin?" (On hyvä elää - Jón úr Vör, islantilainen) Suomalaiskustantajat siis halusivat, että tämä kirja haudataan Carl-Göran Ekerwaldin mukana samaan arkkuun. Luultavasti viimeinen naula jonka he löivät arkunkanteen oli essee György Lukácsista. Myös hänelle elämän sisältö löytyy nimenomaan arjesta. Muuten hänenkin ensimmäinen suuri lukuelämys yhdeksänvuotiaana oli juuri Homeros. Nuori György asettui kuitenkin häviäjän, Hektorin puolelle. Se oli vastoin isän käsityksiä, joiden mukaan menestys ja voitto olivat todisteita oikeasta toiminnasta. Isoisä oli ollut käsityöläinen, mutta isä oli kohonnut englantilais-itävaltalaisen pankin johtajaksi. Varakas porvariskoti piti yllä korkeatasoisia kulttuurisuhteita. Lukácseilla kävivät Béla Bartók, Thomas Mann ja vastaavat suuruudet. 15-vuotiaana löytyi lisää vaarallista kirjallisuutta: Ibsen, Tolstoi ja itävaltalainen Max Nordaus ajatuksineen kulttuuri-ihmisen teennäisestä olemuksesta. György Lukács alkoi aavistella, mistä hänen kärsimänsä aitouden puute ja vieraantumisen tunne saattoi johtua, mistä alitajuinen kapina sovinnaista protokollaa vastaan. Mutta pahempaa oli luvassa: Lessing, Goethe, Hegel ja lopulta Marx. Voitonhimo ja pidäkkeetön egoismi vääristävät ihmisten väliset suhteet. Akateemisesti oppinut varakkaan kodin kasvatti liittyi kommunisteihin, mikä oli perheelle ja lähipiirille kauhistus. Ekerwald kirjoittaa, että Lukácsia ei voi kuitenkaan lokeroida tarkasti. Maanpakolaisvuosinaan Moskovassa hänet pidätettiin kaksi kertaa. Hän herätti puolueessa epäilyksiä, ja hänet aiottiin erottaa. Häntä pidettiin vääräoppisena ja mystikkona. Hänen sanottiin kirjoittavan petollisesti, filosofista salakieltä ja ujuttavan mukaan sameita henkisiä kuvitelmia. Hän peräti väittää, että ihmisten tunteet ja ajatukset merkitsevät historiassa jotakin, vaikka oikeaoppiset marxilaiset tietävät visusti, että ihmisen tietoisuus on luokkayhteiskunnan tuote. Lukács oli nähnyt Saksassa miten lähes koko kansa tuli noidutuksi. Loput vaipuivat melankoliaan ja voimattomuuteen olosuhteiden edessä. Tätä vastaan Lukács halusi mobilisoida maailmankirjallisuuden. Sieltä yksilö ja yhteisö löytävät arvokasta vertailuaineistoa; ihminen oppii näkemään inhimillisyyttä ja saa kaipuun inhimillistyä. Menneeseen ei jäädä piehtaroimaan, vaan sen merkitys on siinä, että se valaisee osaltaan nykyisyyttä. Lukács kirjoitti esseitä lukuisista kirjailijoista kuten Balzac, Gorki, Büchner, Kleist ja halusi esitellä heidän tekstinsä uudessa valossa ja osoittaa, että ne pätevät edelleen. "On virhe kuvitella, että ihmiskunta vähitellen saavuttaa aina selvempää käsitystä mitä kulloinenkin tilanne edellyttää. On järkevää ottaa sellainenkin mahdollisuus huomioon, että selkeyttä löytyy satoja, jopa tuhansia vuosia vanhoista teksteistä... Josef-kertomuksen kirjoittajalta tai Homerokselta, Cervantesilta, Corneillelta, Walter Scottilta. Selkeä ajattelu ei ole harvinaista. Siksi eräitä vanhoja tekstejä pidetään arvossa, ei niiden museoarvon tai esteettisen ulkonäön takia, vaan sen takia, että ne elähdyttävät meidän ajattelukykyämme." Siirtyminen passiivisuudesta aktiiviseksi toimijaksi, unen ja harhakuvitelmien hylkääminen ja todellisuuden näkeminen silmästä silmään, nämä ovat asioita, joita Lukács kutsuu ihmisen ihmistymiseksi, "das Menschenwerden des Menschen". On kyse havahtumisesta. On huonoja ja hyviä arvoja, olot voidaan järjestää joko tuhoaviksi tai elämänmyönteisiksi. Kaaos ei kata kaikkia elämänehtoja, sillä on myös raikasta vettä, rauhaa, työtä, oikeudenmukaisuutta. Mutta arvojen ylläpito edellyttää tehokkaita ajatuksia, soveliasta filosofiaa. Vuonna 1970 György Lukácsille myönnettiin Goethe-palkinto, Länsi-Saksan korkein kirjallisuuspalkinto. Hän lahjoitti koko summan USA:n kansalaisoikeusliikkeelle Angela Davisin vapauttamiseksi. Esseen otsikko on Leva som man tänker-, Elää kuten ajattelee- ja se pätee niin Lukácsiin kuin hänen hengenheimolaiseensa Carl-Göran Ekerwaldiin. Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 