Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus, 2017) "Aamupäivällä 18. maaliskuuta punaiset menettivät Oriveden aseman, kun Wilkmanin joukkoihin kuulunut Seinäjoen krenatööripataljoona päällikkönsä majuri Aminoffin johdolla valtasi sen. Tilanne oli kriittinen punaisille, koska joukot Lylyssä ja Korkeakoskella uhkasivat jäädä saarroksiin. Viestin kuultuaan panssarijuna n:o 3 lähti kiireesti kohti Oriveden asemaa ja ajoi tulittaen edestakaisin aseman läpi. Uudenmaan rakuunoissa palvellut Lars Haglund muisteli valkoisten kauhistuneita reaktioita metallihirviön edessä. 'Meidän joukkomme olivat vallaneet aseman ja tunkeutuivat voittoa juhlien eteenpäin, kun yhtäkkiä punainen panssarijuna ilmestyi ja levitti kuolemaa ja kauhua ympärilleen.' "Myös panssarijuna n:o 1 saapui apuun Helsingin suunnasta. Molemmat panssarijunat turvasivat punaisten joukkoja, joita saapui nyt pohjoisesta ja etelästä. Koko päivän Oriveden aseman ympäristössä käytiin ankaria taisteluita. Iltaan mennessä punaiset olivat saaneet vallattua aseman takaisin." Historioitsija ja tietokirjailija Tuija Wetterstrand luki isoäitinsä veljen, Anton Vilénin muistelmat. Ne oli lähetetty Työväen muistitietotoimikunnan 1965 julkistamaan keruuseen, joka koski tapahtumia 1917-1918. Anton Vilén, hämäläisen talollisen poika olisi vallan hyvin voinut kuulua valkoisiin. Tuija Wetterstrandia alkoi kiinnostaa, miten isoeno oli päätynyt punaisten joukkoon. Hän oli koko sisällissodan ajan kuulunut jopa yhteen heidän valiojoukkoonsa, panssarijuna numero yhden taistelijoihin. Ja mitä nämä panssarijunat olivat? Mikä niiden merkitys sodankäynnissä oikeastaan oli ja yhdistikö niiden miehistöjä joku yhteinen piirre? Wetterstrand huomasi, että aihetta ei ollut kovin paljon tutkittu ja hän kaivautui arkistoihin. Tuloksena on tiivis ja mielenkiintoinen tutkielma sisällissodan vaiheista yhden panssarijunan liikkeiden kautta. Kun sisällissota alkoi, punaiselle Suomelle jäi maan eteläosien rataverkko. Maanteiden huonon kunnon vuoksi rautatiet olivat strategisesti tärkeä kulkuväylä. Punaisille jäi myös pääosa rautateiden liikkuvasta kalustosta sekä kaikki tärkeimmät rautateiden konepajat. Niistä suurimmat olivat Helsingin Fredriksbergin (Pasilan), Turun ja Viipurin konepajat. Venäläisillä oli sotakäytössä panssariautoja ja -junia. Luultavasti ajatus konepajoilla panssaroitavista junista tuli eversti Mihail Svetšnikovilta, joka oli korkea-arvoisin punaisten toimintaan osallistuneista venäläisistä. Ehkä myös hänen aloitteestaan punaiset saivat sodan ensi päivinä Venäjältä lainaksi panssarijunan, jonka avulla yritettiin murtautumista Haapamäelle. Kansanvaltuuskunta eli punaisen Suomen hallitus teki helmikuun 1918 alussa päätöksen rakentaa panssaroituja junia. Helmi-huhtikuun aikana niitä rakennettiin kaikkiaan kuusi kappaletta. Junat rakennettiin varsin improvisoidusti eivätkä ne olleet keskenään identtisiä. Panssarijuna n:o 1 muodostui keskellä olevasta veturista ja yhdestä vaunusta sen molemmin puolin. Ne olivat melko kevyesti panssaroituja eivätkä suojanneet miehistöä raskaalta tykkitulelta. Aseistuksena junassa oli konekivääreitä sekä alussa kaksi 57 millimetrin tykkiä. Punaisilla ja valkoisilla oli käytössä muitakin erilaisilla suojauksilla kuten massapaaleilla tai tiilivuorauksella suojattuja taistelujunia. Käytännössä Suomen puolustamisesta Venäjän vallan aikana oli huolehtinut venäläinen sotaväki. Suomalaiset yksiköt olivat olleet pieniä eikä niillä koskaan ollut tykistöä. Yleinen asevelvollisuus oli lakkautettu 1901 ensimmäisen sortovallan aikana. Se tarkoitti, että 1880 syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat eivät olleet saaneet lainkaan sotilaskoulutusta. Se puolestaan tarkoitti, että sekä punaisten että valkoisten piti pikakouluttaa joukkoja. Punaiset perustivat Helsinkiin tykki- ja kuularuiskokoulun. Kouluttajina toimi myös venäläisiä sotilaita, mutta kieli oli ongelma. Myöskään aseita ei ollut tarpeeksi. Täältä saatiin värvättyä panssarijuniin kuitenkin jonkinlaisen koulutuksen saaneita miehiä, mutta ei riittävästi. Koska sotilaalliset taidot eivät voineet olla läheskään aina ratkaiseva tekijä, joutuivat päälliköt turvautumaan miehistöä valitessaan toisiin kriteereihin. Niitä saattoivat olla sama työpaikka ja sitä kautta luotettavaksi tiedetty henkilö tai toiminta työväen urheiluseurassa. "Leikki siis alkoi. Ja jatkui ikävillä viesteillä eri rintamilta. Miehet eivät suostuneet taistelemaan, täydennysjoukkoja kaivattiin vähän joka puolella, mutta ei ollut mistä antaa, ja ammuksista oli huutava pula. "Portun pataljoonaan kuulunut Anton Styck sadatteli järjestyksen puutetta. 'Suututti leväperäisyys, mitään ei suunniteltu etukäteen, kaikki jäi sattuman varaan.' Styck oli taistelussa aivan Vilppulan kylän tuntumassa radan vasemmalla puolella ja antoi esimerkin logistisista ongelmista, jotka leimasivat punaisten sodankäyntiä: 'Lylystä partio toi pikku kanuunan, mutta siihen väärät panokset, ja miehet lähtivät uudelleen asialle.'" Punakaartin huonosti koulutetut miehet noudattivat päälliköiden käskyjä jos huvitti ja jos ei huvittanut, niin päällikkö erotettiin. Selkeiden suunnitelmien puute, päälliköiden keskinäiset riidat sekä kykenemättömyys johtaa ja motivoida vaikuttivat osaltaan asiaan. Panssarijunien miehistöt tuntuvat olleen keskimääräistä sitoutuneempaa ja kurinalaisempaa joukkoa kuin rivimiehet, mutta kurittomuutta ja niskoittelua esiintyi varmasti heidänkin joukossaan. Panssarijuna n:o 1:n tykkimiehet olivat ainakin aluksi pääasiassa venäläisiä matruuseja. Junan päällikkö Armas Toivosen kohtalo on karmea esimerkki joko kieliongelmista tai yleisestä huolimattomuudesta. Anton Vilén kertoo: "Oltiin jo aivan Vilppulan tuntumassa kun tuli onnettomuus. Minä olin Toivosen kanssa takimmaisessa vaunussa. Takimmaista tykkiä hoiti 2 Venäläistä sotilasta, he olivat saaneet tykkinsä laukaisukuntoon ja samalla hetkellä Toivonen sanoi minulle: heitä yksi palli alleni että näen paremmin Vilppulan. Minä hänelle pallin mutta en ottanut itselleni. Kun hän nousi pallille, Venäläiset laukaisi tykkinsä, kuula pyyhkäisi Toivoselta pään, oikea korva jäi hiukan repsottamaan." Radanvarsisodassa panssarijunia käytettiin tehokkaasti joukkojen tukena. Saksalaisten noustua maihin ne onnistuivat muutamaan kertaan pysäyttämään ja hidastamaan valkoisten etenemistä. Punaisten sodanjohdon osaamattomuudesta ja joukkojen yleisestä kurittomuudesta johtui, että niiden merkitys jäi lopulta toivottua pienemmäksi. Päivällä panssarijunan turvin edenneet joukot jättivät yön tullessa saavutetut asemansa ja vetäytyivät jälleen rintamalinjan taakse. Muutamaan otteeseen junien aseistusta myös sabotoitiin, kun niiden vartiointi lyötiin laimin. Tuula Wetterstrand on onnistunut kokoamaan hajanaisesta ja puutteellisesta aineistosta kattavan luettelon junan miehistöstä. Yhteenvedosta käy lisäksi ilmi heidän saamansa rangaistukset sodan päätyttyä. On kiintoisaa, että ilmeisesti yhtään panssarijunan miehistä ei teloitettu. Muutenkin tuomiot olivat kohtuullisen lieviä vaatimuksiin nähden, kun otetaan huomioon että kyseessä olivat punaisten pätevimpinä pidetyt sotilaat. Junan miehistön lisäksi seurataan kirjassa erään keskeisen vaikuttajan Gustaf Gressen Tamlanderin, "Puna-Kössin" uraa. Hän oli Fredriksbergin konepajan työnjohtaja ja toiminut metallityöntekijäin liiton tehtävissä 1900-luvun alussa. Tamlander sai tehtäväkseen panssarijuna n:o 1:n varustamisen ja miehistön valinnan. Hän vastasi myös muiden junien valmisteluista ja hoiti tehtävänsä niin hyvin, että huhtikuussa 1918 hän sai ylennyksen kaikkien punakaartin panssarijunien ylipäälliköksi. Punaisten ääriaineksia edustava komppanianpäällikkö Mikko Kokko tai joku hänen joukostaan ampui Tamlanderin 3.5.1918 Vehkalahdella. Valkoisten puolella taistellut ruotsalainen eversti Ernst Linder kirjoitti, että punaisilta saatiin Kotkassa sotasaaliiksi kaksi panssariveturia. Tuula Wetterstrand arvelee, että ne olivat panssarijunat n:o 1 ja 2. Jatkosodassa panssarijunia käytettiin vielä jossain määrin, mutta ilma-aseen kehittyminen teki ne sotatoimiin vanhentuneiksi. Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 