Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022.
Raastava tilinteko pappiskutsumuksesta ja kirkon vallankäytöstä. Helsingin Kallion kirkon pappi Kai Sadinmaa joutui vuosia sitten Helsingin piispan Teemu Laajasalon kanssa törmäyskurssille vaadittuaan piispoja hyväksymään samansukupuolisten avioliitot. Sadinmaa oli ensimmäinen pappi, joka vihki avioliittoon samansukupuolisen pariskunnan vuonna 2017. Lutherin tavoin Sadinmaa vaati kirkkoa myös luopumaan pseudopuheista ja julistamaan väkevää sanaa. Hänet erotettiin kirkon pappisvirasta reilu vuosi sitten.
Tässä kirjassa Sadinmaa kulkee kolmen henkilön jalanjäljissä pohtien siinä samalla omaa kohtaloaan. Hän tutkii 1930-lukulaisen pasifistin Arndt Pekurisen vaiheita sekä talvisodassa kaatuneen oman isoisänsä Feliksin kohtaloa ja ottaa luupin alle myös Otto Asiaisen, joka ylempänsä määräyksestä ampui Pekurisen Vienan Karjalassa. Kirja on hybridi, dokumentaarisen ja omaelämäkerrallisen yhdistelmä. Mukana ovat loppukesän 2021 potkut sekä tältä vuodelta kommentti Ukrainan tapahtumiin.
Sadinmaassa on profeettaa ja mystikkoa, joka tietoisena kollektiivisesta alitajunnasta pyrkii tekemään menneisyyden kanssa sovintoa, jotta väkivaltaisesti kuolleet ja yhteisönsä kieltämät sielut pääsevät rauhaan. Hän kulkee suuren osan matkoista kävellen pyhiinvaeltajan tavoin, havainnoiden tarkasti kaupunkia, luontoa, eläimiä, valoja, ääniä ja tuoksuja. Kirjan kieli on kaunista ja voimakasta, tyylitajuisen kirjoittajan vahvaa kynänjälkeä.
Teoksesta kasvaa pasifistinen monumentti, joka ulottuu Helsingin kivierämaasta Pohjanmaan lakeuksille ja Karjalan mäntymetsiin. En tiedä, kumpi liikutti enemmän, perehtyminen aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vainoon ja häpäisyyn, joka muuten muistuttaa paikoin ihmeesti Jeesuksen kiusaamista, vaiko Sadinmaan oman elämänsä äärellä käymänsä tuskallinen paini epäilysten, toivon ja pakottavan vakaumuksen myrskyissä.
Kai Sadinmaa on syntynyt vuonna 1964 eli hän kuuluu meihin sodankokeneiden traumatisoituneiden vanhempien lapsiin, joiden kohtaloksi tuli menneisyyden tilinteko muodossa tai toisessa. Kain lapsuus ja nuoruus Torniossa oli ankaraa aikaa. Isä oli poliisi, äiti alkoholisti ja veli nuorisorikollinen. Syyllisyys ja häpeä painuivat pieneen poikaan kuin poltinmerkki. Jos jotakin ikävää tapahtui, Kaita pidettiin syyllisenä. Noiden vuosikymmenien syviä haavoja Kai parantelee terapiassa.
Ennen kuin Sadinmaa erotettiin pappisvirasta elokuussa 2021 kirkon tunnustuksen vastaisesta opetuksesta, hänelle oli ehtinyt kertyä kirkon näkökulmasta melkoinen syntilista. Räväkkä stand up -esitys Papiston päivien pääjuhlassa vuonna 2004, varjelkoon. Vuonna 2012 hän piti huomiotaherättäviä puheita radiossa. Ne olivat Radio Ykkösen hartauksia, mutta niissä kuultiin epätavallista asiaa.
”Nimitin pankkiireja bankstereiksi, koska heitä ei erota gangstereista kuin hieno liivipuku. Paasasin, kuinka hyvinvointivaltiota ei enää ole, hyysäys on loppu ja jokainen kansalainen on yhden hengen yritys, jonka on kannettava vastuu itsestään. Jos siihen ei pysty, niin se on oma vika. Vertasin nykyistä talousjärjestelmää natsi-Saksaan ja totesin, kuinka taloudellinen diktatuuri suistaa koko maailman raiteiltaan ja jokainen elämänalue alistetaan kilpailulle, voittojen maksimointiin, niin terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, koulut, päiväkodit, vanhustenhoito, junaliikenne, vankeinhoito kuin lasten huostaanotto.”
Ymmärrettävästi hartauksista tuli paljon palautetta ja klassista mummokorttiakin pelattiin. Mummokortti on se, että jos kirkon työntekijät kieltäytyvät puhumasta latteuksia, niin joku vetoaa, että moinen varmasti loukkaa hänen naapurissaan asuvaa 90-vuotiasta mummoa. Sadinmaan mielestä tuo mystinen, haudan partaalla keikkuva kuvitteellinen 90-vuotias on pelkkä veruke pappien pelkuruudelle ja henkiselle laiskuudelle. Hauska detalji on, että muuan 90-vuotias nainen kiitti Sadinmaata radiopuheesta; mummo oli itsekseen ajatellut aivan samoin kuin puhuja, ja hänestä tuntui hyvältä kuulla asia ääneen lausuttuna.
”Silloin ymmärsin, että sanoilla on merkitystä. Vaikka mikään ei muuttuisi, on tärkeää, että joku sanoittaa asioita. Ne luovat tilaa, murtavat hengitysaukkoja ajan tukahduttavaan kudokseen ja synnyttävät näköaloja vallitsevalle ’ei ole vaihtoehtoja’-politiikalle.”
Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Sadinmaa oli ehdolla sitoutumattomana ja järjesti Kallion kirkossa arveluttavan vaalitilaisuus-performanssin. Hän kiipesi tikkaille ja kiinnitti perinteisen Mannerheimin päiväkäskyn päälle tämän ajan päiväkäskyn. Siinä ironisesti kiitettiin äitejä, jotka ovat kasvattaneet 1990-luvun ja sen jälkeiset sukupolvet mahdollistamaan rikkaiden riistoeliitin mukavat oltavat.
Homoparien vihkimistä 2017 seurasi kirkon taholta huomautus, johon Sadinmaa reagoi istumalla provosoivasti jalkapuussa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin edustalla.
Lisäksi Sadinmaa ärsytti provosoivilla paidoilla, joiden tekstinä saattoi olla Arndt elää tai Sovinto. Esitellessään hautausmaata yllään Into-kustantamon paita, jossa lukee Huorasatu, hän järkytti jotakuta seurakuntalaista niin, että valitus napsahti ja huomautus seksuaalisesta ahdistelusta. Laura Gustafssonin romaaniin viittaava sana tosin Sadinmaan mukaan oli koukeroinen ja hyvin vaikeasti luettavissa, mutta silti. Ja kuten tästä nyt puheena olevasta kirjasta selviää, pitäähän Sadinmaa itsekin pohjanmaalaisten vihtoripaitoja kannanottona, jota hän lähtee vasiten selvittämään.
Papista alkoi tulla valituksia tuomiokapituliin. Helsingin aiempi piispa Irja Askola otti aina yhteyttä, keskusteli ja antoi ajan parannella haavoja. Uusi piispa Teemu Laajasalo taas vaati selvityksiä ja katumusta. Laajasalon oman yrityksen kuittisotkut ja epäselvyydet painettiin villaisella. Kuten teoksessa todetaan, piispa on aina oikeassa, vaikka hän olisi väärässä. Kirkon valtarakenne vaatii niin.
Vuoden 2021 alkupuolella tuomiokapituli antoi Sadinmaalle puoli vuotta aikaa perua puheitaan ja ilmaista olevansa kirkon tunnustuksen kanssa samoilla linjoilla. Vastaukseksi kirkon kauhukakara tallensi pohjoisen saunassa videon, jossa istui pannumyssy päässään ”Kemijoen piispana”. Eikä video jäänyt ainoaksi. Kun katsoo piispa ”Laajasaldoa” pilkkaavan videon Laajasalon hovi muuttaa Venäjälle, niin ymmärtää, että potkut olivat väistämättömät. Laajasalo ja Sadinmaa eivät mitenkään mahdu samaan hiippakuntaan.
En ole milloinkaan levännyt pappeudessa, kirjailija toteaa. Hän ehti toimia pappina 26 vuotta. Kyllä siinä ajassa jo kontaktit solmiutuvat ja työhön tottuu ja kiintyy, vaikka ristiriitaisissakin oloissa. Pitkän työuran tehneelle lähtö ei koskaan ole helppo (itsekin tiedän aiheesta yhtä ja toista). Jos jotakin tässä kirjassa ihailen, niin sitä, että Sadinmaa uskaltaa kertoa tunteistaan. Hän haluaa jatkaa pappina eikä halua jatkaa. Hän haluaa tulla erotetuksi eikä halua tulla erotetuksi. Varsin ahdistavaa pitkän päälle. Potkut olivatkin tavallaan helpotus. Ammatti-identiteetiltään Sadinmaa on jo kauan ollut kirjailija, ja hänellä on yhteyksiä taidekenttään, hänen tekstejään on esitetty näyttämöllä. Kirjoja varmasti tulee lisää, ja odotan myös tv-dokumenttia hänen pappeuspainistaan; kirjassa mainitaan, että sellainen on tekeillä.
Aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vaiheita käydään siis teoksessa läpi aktivistin pidätyksestä aina traagiseen loppuun asti. Pekurista ja Sadinmaata yhdistää ainakin se, että molempia neuvottiin luopumaan vakaumuksestaan. Eivätkö he voisi sopeutua, jo perheidensä takia? Lastensa vuoksi? Eivät. ”Vastarinnan merkitys ei tyhjene siihen, että saavutetaan jotain, vaan tärkeää on itse kapinan akti. Kapina, kieltäytyminen ja uhma ovat pyhiä tekoja, suoria ja välittömiä ilmauksia ihmisolennon vapauden kaipuusta.” Pekurinen voitti taistelunsa: Suomeen säädettiin aseistakieltäytyjille uusi laki, Lex Pekurinen, vuonna 1931.
Pekurinen mainitaan myös Sadinmaan edellisessä kirjassa Kuolleiden kirja – eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into 2019). Kirja syntyi työperiodista Malmin hautausmaan pappina kesällä 2018, kun Sadinmaa oli joutunut omilla huudeillaan epäsuosioon. Tommi on esitellyt kyseisen kirjan Aarrearkussa; lue artikkeli tästä.
Tinkimätön kuolemaan saakka -teokseen punoutuu koko raskas mentaalinen maisemamme kansalaissodan jättämine jakolinjoineen ja myöhempien sotien murtamine mielineen. 1920–1930-luvuilla miesihanne ja militarismi olivat niin sidoksissa toisiinsa, että rauhanaktivistien mielenterveyttä epäiltiin ja heille laadittiin diagnooseja. Myös Arndt Pekurinen sai diagnoosin constitutio psychopatica gravis eli vakava rakenteellinen psykopatia. Saman diagnoosin saivat monet muutkin ajan ihanteisiin sopeutumattomat miehet, kuten epäsosiaaliset ja homoseksuaalit, ja meno jatkui sota-aikana. (Lue tästä Aarrearkku-artikkelini kirjasta Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, WSOY 2013.)
Jos haluaa perehtyä Sadinmaan teologiseen ajatteluun, on hänen teoksensa Ilmestyskirja (Into 2017) ohittamaton. Myös sen on Tommi esitellyt Aarrearkussamme otsikolla Älä anna tätä rippilahjaksi. Lue Ilmestyskirja-artikkeli tästä.
Tinkimätön kuolemaan saakka -kirjan kansi on kuin 1970-lukulainen juliste. Se lienee tarkoituksellista. Sadinmaa pahoittelee, että seitkytlukulaiset selkeät jakolinjat ovat häipyneet ja kaikesta on tullut ”kaupallista, pinnallista ja hengetöntä paskaa” ja että maailman ovat vallanneet ”moukkamaiset omistajat”.
Mitä Sadinmaan toimintaan tulee, niin tämä ei todellakaan ollut tässä. Vaikka kohupappi kieltää perustavansa uutta kirkkoa, niin kyllä vain hän on jo laatinut protestanttisen reformaation uudet teesit. Tinkimätön on läpeensä poliittinen ja Sadinmaa on jo kerran pyrkinyt eduskuntaan, joten en hämmästyisi, vaikka hän nyt kirkosta vapauduttuaan ryhtyisi aktiiviseksi poliitikoksi.
Laitan tähän loppuun ajatushelmen, jonka löysin teoksen sivuilta 14–15 eli tärkeä syy siihen, miksi meillä kivierämaassa on tukala olla ja miksi some on mitä on.
”Sata vuotta sitten oli vielä tyhjää tilaa. Tänään ymmärrys sen merkityksestä on kadonnut, kun löysät on vedetty pois joka puolelta, kuten ullakoista, joita on remontoitu asunnoiksi ympäri Helsinkiä. Ullakot, samoin kuin kellarit, ovat kummituksia, aaveita, alitajuntaa, mysteereitä ja salaisuuksia, ei markkinoita varten. Vapaan tilan alistaminen yksityiseen voitonpyyntiin ja markkinoiden totalitarismiin ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Ihmisen pää ei sitä kestä.
Vielä totaalisempi tilan menettäminen liittyy digitalisaatioon ja sosiaaliseen mediaan. Internet on tuonut maailman lähemmäs mutta samalla tuhonnut etäisyydet. Digitalisaation myötä olemme kadottaneet elämän ja ihmisen salaisuus- ja mysteeriluonteen ja sitä myöten arvokkuuden. Kollektiivinen alitajuntamme ja vapautta janoava mieli iskee väistämättä takaisin ja vaatii tilan takaisin itselleen, vaikka väkivalloin.”
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 