Saara Finni: Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Saara Finni 2020.
”Tämä oli se päivä! Tänään hän pääsisi isän kanssa Wiipuriin! Mamma oli jättänt oven longollee, oli tulos selkiä, kirkas päivä.”
Maria Liisa ei melkein pysy nahoissaan, hän on niin innoissaan. Hän saisi tehdä torimatkan kaksistaan isän kanssa. Matkalla oltaisiin kaksi päivää, torille mentäisiin myymään omia tuotteita. ”Roskat” eli pienet vetokärryt lastataan täyteen tavaraa: voita, munia, eilen teurastettu juottovasikka. Näin sepän perhe saisi lisätuloja. Isosisko sujauttaa mukaan juuri valmistamansa varpuvispilät – josko niillekin löytyisi ostaja.
Matkalla Antrean Kaukolasta Viipurin torille isä kertoo tyttärelle maisemista, rakennuksista ja ihmisistä. ”Mingä takkee…” kysyy tyttö, ja aina isä jaksaa vastata. Illalla pysähdytään yöpymään kestikievariin. Siellä on rehti meininki, alle kymmenvuotiaista ei peritä kortteerimaksua.
Kirjan huipennus on torin tapahtumain kuvaus. Toripäivä on pienelle tytölle todellinen seikkailu, on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Hänellä on jopa omaa myytävää, matkalta kerätyt kullerot ja kielot sekä siskon varpuvispilät. Päivän kruununa nautitaan isän kanssa munkkikohvit, ja tyttö saa ostaa itselleen uuden päähuivin. Apteekissa pistäydytään ostamassa mamman toivomat välttämättömyydet.
Antrean murre helisee ja solisee vilkkaasti, kirjaa on ilo lukea jo murteen takia.
”‒ Kassokaa, ihka nirunitturinnaa kieloloi, huudahti Maria Liisa. – Niil saap hyvä rahat, sano mamma. Saank mie käyvä kerräämäs niitäkii?”
Torimatka on menestyksekäs; kuten isä-Antti kuvailee kotona vaimolleen, ”kaik mänt eikä piisantkaa”. Juottovasikka menee heti kättelyssä, sen ostaa hotelli Andrean venäläinen kokki. Hotelliin ostetaan myös Maria Liisan kukkaset. Tyttö pääsee ruokatorilta käymään Mari-ystävänsä kanssa hieman kauempana sijaitsevalla toisella torilla, Punaisenlähteentorilla, joka pursuaa vaatteita, hattuja, lankoja ja käsityötarvikkeita.
”‒ Tuol myyjälhä vast on monellaista kaavetta, mut usjempii on vaa yks kappale: on puukko ja puntar, uhvatta, hiilkoukku, ranstakka, rikkasihvel, ojalapia, sontakokka, kirveitä ja vasaroi on usjempii, mut kaik keskennää erilaisii, heinäharaviikii on ja höylä, kaulookarttu ja pulikka, sirppilöi, muutama viikate ja luiskii, heinähanko, kuokka, ramppiloi, rännäl ja koussikka… luutii ja metloi, saavi, lahankka ja pesukarttuloi, puine ämpär ja tuos on nyt niitä siu hattuloitais, läkkitaasoi, nauroi Mari.”
Kirja vilisee kiinnostavaa tietoa ruuista, vaatteista, tilanhoidosta – ja vaikkapa nyt kulkuvälineistä. On soutulauttaa, kontkaa, napakelkkaa… Ja entä rakennukset, Markovilla, ”pyykkilautta”, kirkot ja kestikievarit. Ajankuvaa on sekin, että moni miettii Amerikkaan lähtöä, keuhkotauti on pelätty vitsaus ja huutolaiset etsivät sijaansa perheissä. Myös sepän perheessä on huutolainen Katri, jo iäkäs nainen, jolle on luvattu, että hän saa kuolemaansa asti asua huoletta sepän kotona.
Mitä seppiin tulee, heidän asemansahan vanhoissa kyläyhteisöissä oli tärkeä. Siitä kertovat monet sanonnat: seppäs ja pappis pijä kunnias; kukkaa ei oo seppä syntyissään; hänel on monta rautaa tules; nii mänj ko sepä eväs. Viimeinen sanonta kuvaa perinnettä, että sepälle piti tuoda evästä, sitä syötiin itsekin ja sepälle piti jäädä reilusti eikä mitään saanut viedä takaisin kotiin. ”Se on vanha tapa ja yhä muojis”, kertoo Antti tyttärelleen.
Lukijan iloksi teos on myös hienosti kuvitettu sisältäen kuvia Viipurista, Antreasta ja seudun väestä. Tutustumme kertomuksen kautta muun muassa Antrean kuuluisaan mieheen, Juho Pynniseen, jolla oli tärkeä rooli kirjastolaitoksen varhaisissa vaiheissa.
Wiipurin matka 1900 on hyvän mielen kirja, otollista luettavaa kaikille rajantakaisesta Karjalasta ja sen vanhasta kulttuurista kiinnostuneille. Sydäntä lämmittää lukea, miten eläimistä huolehditaan, luontoa kunnioitetaan, toinen toistaan autetaan ja elämisessä on kaikesta niukkuudesta huolimatta toiveikas ja elämäniloinen vire. Etenkin sepän perheen vanhempien lämmin suhde lapsiin kiinnittää huomion. Lapsilta toki vaaditaan paljon pienestä pitäen, mutta taakkoja varotaan kasvattamasta liikaa. Lapset teitittelevät vanhempiaan.
”‒ Millos työ neuvotta miul tään voin tekemisen?
‒ Koha tulet siihe ikkää, not jaksat yksinäis purskuttaa tätä mäntää ylös ja alas puol tuntii ja ko tään männä pittää viel keinahella iha tietyl viisii, not kerma käyp voihe. Vaik tää näyttää helpolt nykyttämiselt, ni tätä sie et jaksa vielää tehhä, eikä jaksa Anukaa. Kyl mie sit neuvo kääst pittäi, ko se aika tulloo. Sekkii pittää tietää tarkkaa, millo kerma o tarpeeks hapanta ja millo tää kirnuamine o lopetettava. Mut sen sie vissii jo tiijätkii, mite jamakka ja hapaharmaa tehhää?”
Maria Liisa muisteli Viipurin-reissua vielä vanhanakin niin mielellään, että tytär Saara Finni kirjasi matkan muistiin, toki paljon suppeampana. Kertomus palkittiin perinteenkeruun kilpailussa.
Muistot ja niistä puhuminen helpottivat vanhuksen oloa. Maria Liisa joutui 1970-luvulla kärsimään suomalaisesta huonosta ikäihmisten hoidosta Janakkalan kunnalliskodissa. Noita kokemuksia Saara Finni kuvasi romaanissaan Suruvaippa, joka ilmestymisensä aikoihin (1982) herätti yhteiskunnallista keskustelua vanhusten hoivasta. Lue Aarrearkku-esseeni Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti Suruvaippa-romaanista tästä.
Maria Liisan pikkuveli Antti oli sepän suuren perheen lapsista ainoa, joka pääsi kansakouluun. Sen jälkeen Antti kävi kiertokouluseminaarin sekä Sortavalan opettajaseminaarin. Kirjan loppuosan lyhyt novelli Seminaarista paluu 1906 kertoo tilanteesta, jossa Antti matkustaa lukuvuoden päätyttyä junalla Sortavalasta kotiin Antreaan ja poikkeaa tapaamaan entistä opettajaansa Johannes Putkosta. Putkonen oli ensimmäinen opettaja Antrean vuonna 1873 aloittaneessa kansakoulussa.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 