Kaik män eikä piisantkaa

Saara Finni: Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Saara Finni 2020.

”Tämä oli se päivä! Tänään hän pääsisi isän kanssa Wiipuriin! Mamma oli jättänt oven longollee, oli tulos selkiä, kirkas päivä.”

Maria Liisa ei melkein pysy nahoissaan, hän on niin innoissaan. Hän saisi tehdä torimatkan kaksistaan isän kanssa. Matkalla oltaisiin kaksi päivää, torille mentäisiin myymään omia tuotteita. ”Roskat” eli pienet vetokärryt lastataan täyteen tavaraa: voita, munia, eilen teurastettu juottovasikka. Näin sepän perhe saisi lisätuloja. Isosisko sujauttaa mukaan juuri valmistamansa varpuvispilät – josko niillekin löytyisi ostaja.

Matkalla Antrean Kaukolasta Viipurin torille isä kertoo tyttärelle maisemista, rakennuksista ja ihmisistä. ”Mingä takkee…” kysyy tyttö, ja aina isä jaksaa vastata. Illalla pysähdytään yöpymään kestikievariin. Siellä on rehti meininki, alle kymmenvuotiaista ei peritä kortteerimaksua.

Kirjan huipennus on torin tapahtumain kuvaus. Toripäivä on pienelle tytölle todellinen seikkailu, on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Hänellä on jopa omaa myytävää, matkalta kerätyt kullerot ja kielot sekä siskon varpuvispilät. Päivän kruununa nautitaan isän kanssa munkkikohvit, ja tyttö saa ostaa itselleen uuden päähuivin. Apteekissa pistäydytään ostamassa mamman toivomat välttämättömyydet.

Antrean murre helisee ja solisee vilkkaasti, kirjaa on ilo lukea jo murteen takia.

”‒ Kassokaa, ihka nirunitturinnaa kieloloi, huudahti Maria Liisa. – Niil saap hyvä rahat, sano mamma. Saank mie käyvä kerräämäs niitäkii?”

Torimatka on menestyksekäs; kuten isä-Antti kuvailee kotona vaimolleen, ”kaik mänt eikä piisantkaa”. Juottovasikka menee heti kättelyssä, sen ostaa hotelli Andrean venäläinen kokki. Hotelliin ostetaan myös Maria Liisan kukkaset. Tyttö pääsee ruokatorilta käymään Mari-ystävänsä kanssa hieman kauempana sijaitsevalla toisella torilla, Punaisenlähteentorilla, joka pursuaa vaatteita, hattuja, lankoja ja käsityötarvikkeita.

”‒  Tuol myyjälhä vast on monellaista kaavetta, mut usjempii on vaa yks kappale: on puukko ja puntar, uhvatta, hiilkoukku, ranstakka, rikkasihvel, ojalapia, sontakokka, kirveitä ja vasaroi on usjempii, mut kaik keskennää erilaisii, heinäharaviikii on ja höylä, kaulookarttu ja pulikka, sirppilöi, muutama viikate ja luiskii, heinähanko, kuokka, ramppiloi, rännäl ja koussikka… luutii ja metloi, saavi, lahankka ja pesukarttuloi, puine ämpär ja tuos on nyt niitä siu hattuloitais, läkkitaasoi, nauroi Mari.”

Kirja vilisee kiinnostavaa tietoa ruuista, vaatteista, tilanhoidosta – ja  vaikkapa nyt kulkuvälineistä. On soutulauttaa, kontkaa, napakelkkaa… Ja entä rakennukset, Markovilla, ”pyykkilautta”, kirkot ja kestikievarit. Ajankuvaa on sekin, että moni miettii Amerikkaan lähtöä, keuhkotauti on pelätty vitsaus ja huutolaiset etsivät sijaansa perheissä. Myös sepän perheessä on huutolainen Katri, jo iäkäs nainen, jolle on luvattu, että hän saa kuolemaansa asti asua huoletta sepän kotona.

Mitä seppiin tulee, heidän asemansahan vanhoissa kyläyhteisöissä oli tärkeä. Siitä kertovat monet sanonnat: seppäs ja pappis pijä kunnias; kukkaa ei oo seppä syntyissään; hänel on monta rautaa tules; nii mänj ko sepä eväs. Viimeinen sanonta kuvaa perinnettä, että sepälle piti tuoda evästä, sitä syötiin itsekin ja sepälle piti jäädä reilusti eikä mitään saanut viedä takaisin kotiin. ”Se on vanha tapa ja yhä muojis”, kertoo Antti tyttärelleen.

Lukijan iloksi teos on myös hienosti kuvitettu sisältäen kuvia Viipurista, Antreasta ja seudun väestä. Tutustumme kertomuksen kautta muun muassa Antrean kuuluisaan mieheen, Juho Pynniseen, jolla oli tärkeä rooli kirjastolaitoksen varhaisissa vaiheissa.

Wiipurin matka 1900 on hyvän mielen kirja, otollista luettavaa kaikille rajantakaisesta Karjalasta ja sen vanhasta kulttuurista kiinnostuneille. Sydäntä lämmittää lukea, miten eläimistä huolehditaan, luontoa kunnioitetaan, toinen toistaan autetaan ja elämisessä on kaikesta niukkuudesta huolimatta toiveikas ja elämäniloinen vire. Etenkin sepän perheen vanhempien lämmin suhde lapsiin kiinnittää huomion. Lapsilta toki vaaditaan paljon pienestä pitäen, mutta taakkoja varotaan kasvattamasta liikaa. Lapset teitittelevät vanhempiaan.

”‒ Millos työ neuvotta miul tään voin tekemisen?

‒ Koha tulet siihe ikkää, not jaksat yksinäis purskuttaa tätä mäntää ylös ja alas puol tuntii ja ko tään männä pittää viel keinahella iha tietyl viisii, not kerma käyp voihe. Vaik tää näyttää helpolt nykyttämiselt, ni tätä sie et jaksa vielää tehhä, eikä jaksa Anukaa. Kyl mie sit neuvo kääst pittäi, ko se aika tulloo. Sekkii pittää tietää tarkkaa, millo kerma o tarpeeks hapanta ja millo tää kirnuamine o lopetettava. Mut sen sie vissii jo tiijätkii, mite jamakka ja hapaharmaa tehhää?”

Maria Liisa muisteli Viipurin-reissua vielä vanhanakin niin mielellään, että tytär Saara Finni kirjasi matkan muistiin, toki paljon suppeampana. Kertomus palkittiin perinteenkeruun kilpailussa.

Muistot ja niistä puhuminen helpottivat vanhuksen oloa. Maria Liisa joutui 1970-luvulla kärsimään suomalaisesta huonosta ikäihmisten hoidosta Janakkalan kunnalliskodissa. Noita kokemuksia Saara Finni kuvasi romaanissaan Suruvaippa, joka ilmestymisensä aikoihin (1982) herätti yhteiskunnallista keskustelua vanhusten hoivasta. Lue Aarrearkku-esseeni Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti Suruvaippa-romaanista tästä.

Maria Liisan pikkuveli Antti oli sepän suuren perheen lapsista ainoa, joka pääsi kansakouluun. Sen jälkeen Antti kävi kiertokouluseminaarin sekä Sortavalan opettajaseminaarin. Kirjan loppuosan lyhyt novelli Seminaarista paluu 1906 kertoo tilanteesta, jossa Antti matkustaa lukuvuoden päätyttyä junalla Sortavalasta kotiin Antreaan ja poikkeaa tapaamaan entistä opettajaansa Johannes Putkosta. Putkonen oli ensimmäinen opettaja Antrean vuonna 1873 aloittaneessa kansakoulussa.

Taina

Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti

Saara Finni: Suruvaippa. Gummerus 1982. Toinen painos.

Nuorena toimittajana tein paikalliseen sanomalehteen juttua infotilaisuudesta, jossa kerrottiin vanhustenhoidon uusista tuulista. Infon vetäjät, kaksi sosiaali- ja terveystoimen naista, esittivät avustajineen pienoisdraaman, jossa hoitajapari tuli kovaäänisesti ja -kouraisesti viemään laitoshoidossa olevaa vanhusta pesulle. Hoidokkia kutsuttiin johdonmukaisesti ”Rimpulan mammaksi” ja toruttiin, kun ”mamma” hangoitteli vastaan. Lopuksi esitettiin sama tilanne inhimillisemmin toteutettuna. En yhtään muista, miten otsikoin kirjoittamani lehtijutun, mutta viesti oli selvä: vanhuksia voi ja pitää hoitaa paremmin. Tämä tapahtui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Rimpulan mamma nousi elävästi mieleeni lukiessani Saara Finnin romaania Suruvaippa, joka kuvailee 1970-lukulaista suomalaista vanhustenhoitoa.  

Vuonna 1938 rajantakaisessa Karjalan Antreassa syntyneen toimittaja-kirjailija Saara Finnin kirjallinen tuotanto koostuu romaaneista ja tietokirjoista, joista ensimmäisestä, toimittamastaan teoksesta Pientilan emäntä (1972) hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Hän on kirjoittanut muun muassa tervakoskelaisista ihmisistä ja Valamon luostarisaaresta sekä Antrean murteella 1900-luvun alun karjalaisista tapahtumista. Suruvaippa on kuitenkin se teos, josta Finni tunnetaan ja muistetaan. Sen ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Sen pohjalta on myös tehty elokuva.

Noin nelikymppinen sinkku Laura ponnistelee saadakseen vanhalle ja sairaalle Maria-äidilleen inhimillistä hoitoa äidin aivohalvauksen jälkeen. Sairaalajaksolta Maria näet palaa kunnalliskotiin, missä on asunut jo vuosia. Huonommassa kunnossa olevaan äitiin, ”Harjun mammaan”, alkaa kohdistua yhä huonompaa hoitoa. Tekohampaatkin ovat hukkuneet sairaalareissulla, eikä uusien hankkiminen kiinnosta ketään.

Ihmisestä esineeksi, letkun jatkeeksi häkkisänkyyn on kuvaavasti yhden luvun nimi. Potilaasta tulee saniteettipaketti, jota kovakouraisesti täytetään, tyhjennetään ja siistitään. Kätevyyssyistä asukit ovat peiton alla puolialasti, vain paita päällä, katetri virtsarakossa. Eikä sängystä ole hevin nouseminen. Varmemmaksi vakuudeksi peitto kiristetään tiukkaan.

Tytär Laura on ammatiltaan toimittaja, tottunut kysymään, jopa inttämään vastauksia. Kun Laura puhuttuaan lääkärin kanssa vaatii, että äiti nostettaisiin edes istumaan aika ajoin, ”istuttamisesta” tehdään mahdollisimman ikävää. Istutetaan suihkun jälkeen alasti kylmässä käytävässä. Istutetaan tuntikausia paikalleen sidottuna jäsenet vinossa retkottaen, odottamassa vierailulle tulevaa tytärtä, käsitetään ilmoitettu määräaika tahallaan väärin.

Kiusaaminen saa muitakin muotoja, kuten potilaan ohi puhuminen, naureskelu, harhanäkyihin mukaan meneminen, kovakouraisuus ja syöttäminen nenä-mahaletkulla. Letkuruokinnassa olevien potilaiden annetaan olla nälässä. Marian jalkaan ilmestyy haava, jota hoidetaan huonosti, ja muuan sadistinen hoitaja sanoa töräyttää, että amputoitava tuo raaja vielä on. (Hän on onneksi väärässä.)

Vallankäyttö ulottuu psyyken sisimpiin kerroksiin asti. Aina voi lisätä rauhoittavan lääkkeen annostusta ja vaivihkaa yrittää syöttää kokonaan uuden lääkkeen. Laura kokeilee itse lääkettä ja kauhistuu, miten tokkuraiseksi hänen olonsa muuttuu.

Pieniäkään toiveita ei ehditä täyttää. Hoitajat vetoavat jatkuvaan kiireeseensä päästäkseen rauhassa taukohuoneeseen, kahville ja lehtiä lukemaan. Toimenkuvan muutoksia kavahdetaan, varotaan osoittamasta inhimillisyyttä ja käyttämään aikaa potilaisiin. Jos joku alkaa jotakin vaatia, niin kohtahan ”ne” vaativat kaikki… Laura ei anna periksi, hän kuntouttaa äitiä, opettaa uudelleen lukemaan, rohkaisee käyttämään soittokelloa (joka salaperäisesti siirtyilee tai tulee irrotetuksi seinästä), junailee äidille radion, jopa television. Joka asiasta tulee riitaa, kaikki muka hankaloittaa hoitoa ja tekee potilaasta levottoman. ”Harjun mammasta” on koko ajan riesaa ja etenkin hänen tyttärestään.

Suruvaippa kertoo 380 sivullaan Lauran ja Marian pitkästä kamppailusta tuhoon tuomitussa taistelussa. Välillä Maria pääsee ”kotilomalle” kauhujen kunnalliskodista perheen omistamaan maaseutumökkiin. Lauralle mökki on tärkeä henkireikä pitkin aikaa, ja kesäisen luonnon ihanuuksia kuvataan herkästi.

”Niittyleinikit aloittivat kultakauttaan; eilen vasta aiheita, huominen pelto kuin tuoksuva tähtitaivas. Timoteikin tähki jo, sai kahlata polvenkorkuisessa heinikossa, minne oli helppo upota kukkivan omenapuun alle. Kuulaanvalkea kukkaharso taivaan puhdasta sineä ja aitan punamultaseinää vasten. Sadat paksut   pörrökarvamehiläiset pörisivät äänekkäimmin mettä, pikkumehiläiset hennommin. Sinisiipiperhoset, suuret, vihreät koppakuoriaiset, kaikki valoisilla mesimatkoillaan, korjasivat uupumatta satoaan. Toisilla pajuilla jo kevään kolmannet kissat, nyt angorat, möyheät karvaturrikat, odottivat lennättävää tuulta. Koivut ja pajut ympärillä kiiltelivät kesän hopeaa. Pehmeät haavat läpyttivät herkkiä lehtiään. Toisinaan keyt tuulenpuuska suhahti niiden läpi. Omenankukkain terälehdet putoilivat ajatuksenkevyinä iholle. Metsänrajan pensastoista pursuili lehtokertun iloinen, lakkaamaton laverrus.”

Toinen kerronnan erikoisuus ovat pitkät jaksot Antrean murteella, Marian puheet ja tunnot. Näistä Marian jaksoista kehkeytyy kunnianosoitus menneelle elämäntavalle, ahkerille ihmisille ja heidän lukuisille eläimilleen, joiden hoidossa kaikilla oli työtä, ja monenlaisia taitoja tarvittiin.

”Yhe kerrakii ko mie vei Oskar-vainaata asemal, jot hää kerkeis junnaa, ko män sotaväkkee, ni Kukkola Tommo tul kysymää, jot pääsisik hää siin kyyvis kottii. Pääset kyl, mie oo ihka yksinnäi. No sitt lähettii. Ja hää taahistaipkii siihe niiko mies ainakii ja ottaakii ohjakset. Tommo ei näät ois tahtont sitä huonoo nimmii, jot naine aijaa hevosta. Mut mie sano, jot täs talos ajjaat naist, ko miehet ei oo kotonakkaa, ne o sotavääs. Mie se oon, mikä oo hevose valjastant ja lähtent ja hevosta mie en anna ajjaa. Se on minnuu oppint, se ei miult karkaa.”

Taidokasta kerrontaa edustavat myös erilaisten hoitajien persoonat ja äänet. Kaikki eivät toki ole Käenpesän Mildred Ratchedejä, vaan joiltakin löytyy empaattisuutta ja lempeyttä.

Laura on tiedostava 1970-lukulainen, joka haluaa puolustaa luontoa ja pientä ihmistä rahavaltaa vastaan. Hän vastustaa heräävää kerskakulutusta ja ahnetta individualismia. Hän tajuaa paikallispolitiikan juonet, jotka johtavat kunnalliskodin tapaisen rakenteen ylläpitämiseen ja hyväksymiseen. Sivulla 196 hänen mittansa täyttyy ja hän avaa kunnalliskodissa hoitajalle sanaisen arkkunsa:

”Jos jotakin yrittää, se on parasta tehdä eläessään ja elävälle ihmiselle. Ja niin kauan kuin ihminen elää, sen olo pitäisi ainakin yrittää järjestää mahdollisimman hyväksi. Jokaisen ihmisen. Ja jos minä nyt tällä perusteella toivon, että niin kauan kuin äiti elää, hänelle annettaisiin riittävästi ruokaa, annettaisiin istua tuolissa kun kerran haluaa ja jaksaa, kuntoutettaisiin, saisi pissiä ja kakkia niinku ihmiset ainakin, niin onko tämä liikaa? Ja miten tää voidaan tulkita niin, että minä en ajattele kuolemaa? Eikö sellainen tulkinta todista sitä, että tämän paikan ensisijainen tarkoitus on järjestää ihmiset mahdollisimman pian pois päiviltä sillä keinoin, ettei heille anneta ruokaa, ei kuntouteta, ei pidetä edes istumassa, että heistä tehdään häkkiinsä ulostavia ja pissaavia saniteettiesineitä. Onko tämän kaiken kiusan takana ehkä ajatus, että kun ne kuolee kuitenkin, niin mitä pikemmin se saadaan aikaan, sitä parempi.”

Romaanin loppupuolella Laura tutustuu toimittajana parempiin hoitokäytäntöihin ja ymmärtää, että hämäläisen kunnalliskodin todellisuus voi muuttua, kunhan asenteet muuttuvat. Eettisempää otetta edustava lääkäri toteaa Lauralle:

”Tää on ollu aina hyljeksitty ala. Eihän tää ole semmosta komeeta, niinku kirurgien uroteot ja muut. Lääkärit on aina suhtautuneet vanhustenhoitoon pessimistisesti ja passiivisesti. Ne tykkää, ettei niistä enää mitään tule. Ei niistä kumminkaan ole enää mitään HYÖTYÄ. Kunhan johonkin saadaan makaamaan pois silmistä. Ja kuitenkin se on hirmuisen kallis systeemi se makuuttaminen, lisää valtavasti laitospaikkoja ja hoitohenkilökunnan tarvetta. Ja entäs sitten se eettinen puoli; kun ihmiseltä riisutaan oma identiteetti kokonaan. Toki ihmisellä täytyisi loppuun saakka olla oma valinnan vapaus, oma päätäntävalta asioihin ja ennen kaikkea vapaus yrittää.”

Rimpulan mammoja ja Harjun mammoja ei onneksi enää riuhdota ja rääkätä. Nykyisin ei kai pitäisi puhuakaan yleistäen mammoista ja papoista. Vanhukset pyritään hoitamaan heidän omissa asunnoissaan. Heihin kuuluu myös 97-vuotias anoppini. Hänen voimansa ovat heikentyneet, mutta hän voi yhä asua kotonaan, koska kotihoito käy auttamassa ja hoitamassa pari kertaa joka päivä. Juuri anopiltani, hänen olohuoneensa kirjahyllystä sain lahjaksi tämän Suruvaippa-romaanin.

Taina