Mikkola, Sini: Rakkaat sisaret, riehaantuneet rouvat : Martin Lutherin naiset. Kirjapaja 2019.
”Miehillä on laaja rintakehä ja kapeat lanteet; tämän vuoksi he ovat älykkäitä. Naisilla taas on kapea rintakehä ja leveät lanteet. Heidän tulee pysyä kotona. Tämä käy ilmi siitä, millaisiksi heidät on luotu. Heillä on leveä takapuoli, jotta he istuisivat hiljaa.”
Tuo oli Martin Lutherin (1483-1546) pöytäpuheista muistiinmerkitty linjaus. Eipä ihme, että teologian tohtori ja historioitsija Sini Mikkola on joutunut aihetta tutkiessaan vastaamaan usein kysymykseen, oliko Luther sovinisti.
Kirja Rakkaat sisaret, riehaantuneet rouvat selvittää juurta jaksain reformaattorin, uskonnon merkkihenkilön Lutherin naiskäsitystä. Mikkola tarkastelee kirjeiden ja muiden lähteiden kautta naisia, jotka ovat eläneet Lutherin kanssa tai käyneet kirjeenvaihtoa hänen kanssaan tai tulleet muuten käsitellyiksi Lutherin kirjeissä.
Ennen kuin pahoittaa mielensä takapuolijutusta, kannattaa muistaa, että Lutherin mielipiteet olivat sidoksissa sen ajan yhteiskuntaan. Oli yleisemminkin tapana esimerkiksi yhdistää naiskeho niihin sosiaalisiin odotuksiin, joita naiseuden ympärille rakennettiin. Näin Sini Mikkola:
”Itse olen kutsunut lainauksen sisältämää ajatusta V- ja A-mallaiksi, jossa mies edustaa ylöspäin aukeavaa ja nainen alaspäin aukeavaa. Yksi Lutherin ajan kantavista ajatuksista oli juuri siinä, että nainen suuntautuu ikään kuin alaspäin, kohti maata ja arkea, ja mies ylöspäin, kohti Jumalaa ja hengellisiä päämääriä. Tämä ei tietenkään ole likikään koko totuus Lutherin suhtautumisesta naissukupuoleen.” (s. 15)
Ei niin: kirjasta ilmenee, että Luther arvosti naisia, muistutti heidän olevan Luojan arvokkaita luomuksia, kiitteli heidän työpanostaan, kannusti heitä eettisesti kestävään elämään.
Se, että nainen luotiin miehen kylkiluusta, oli olennainen seikka. Aviosäädystä-saarnassaan Luther toi esiin, ettei nainen saanut hallita miestä, koska häntä ei ollut luotu tämän päästä, mutta mieskään ei saanut polkea ja alistaa naista, koska tätä ei ollut muovattu miehen jaloista (s. 63).
Keskeisimpiä naishahmoja Lutherin elämässä oli itseoikeutetusti Katharina von Bora (1499-1552), alkujaan nunna, sittemmin oppi-isän vaimo. Luther itse oli nelikymppiseksi saakka selibaattilupauksen tehnyt augustinolaismunkki ja piti itseään luostarin jälkeenkin vannoutuneena poikamiehenä. Hän joutui ahdinkoon aktiivisen uskonnollis-poliittisen toimintansa takia ja hänen asemansa oli lievästi sanoen uhanalainen. Maailmanloppuakin odotettiin.
”Luther arveli elävänsä lopunaikoja. Hän kirjoitti 1520-luvun alkupuolen tekstejään ja kirjeitään odottaen joko marttyyrikuolemaa tai päiviensä päättymistä viimeistään vuonna 1524, jonka helmikuulle oli ennustettu planeettojen törmäys ja maailmanloppu. Kumpikaan odotuksista ei käynyt toteen, mutta elämisen epävarmuus oli jatkuvasti läsnä niin Lutherin omassa kuin monen hänen aikalaisensa elämässä.” (s. 17)
Luther joutui uskonpuhdistustaistelunsa takia katolisen kirkon kiroukseen ja käytännössä lainsuojattomaksi. Hän istui turvapaikassaan Wartburgin linnassa kirjoittaen edelleen kirjeitään ja julistuksiaan, joita painettiin ja levitettiin ympäri Saksaa, olihan kirjapainotaito jo voimissaan. Kapinallisia tekstejä kuljetettiin salaa myös luostareihin.
Martin Luther painotti henkilökohtaista uskonratkaisua, Raamattua auktoriteettina, ahkeraa rukouselämää ja armon merkitystä. Hän vastusti kiivaasti katolisen kirkon anekauppaa, erilaisia privaatteja rukouspalveluksia, joissa raha vaihtoi omistajaa, sekä pappien kaksinaamaista muka-selibaattia. Vakiintunut osa katolisen kirkon talousjärjestelmää oli huoravero (hurenzinss), jota papit maksoivat sivuvaimoistaan ja perheistään.
Lutherin kapinalliset opit saivat osan nunnista ja munkeista pakenemaan luostareista. Yksi pakenija oli juuri Katharina von Bora. Yhteisölle nämä pakolaiset tuottivat päänvaivaa, eikä ex-nunnien ja -munkkien avioliittoja aina katsottu hyvällä. Huhuttiin jopa, että tällaisesta liitosta syntyvä lapsi ”saattoi olla hirviö tai jopa itse Antikristus” (s. 57).
Avioliitto alkoi kuitenkin yleistyä evankelisten saarnaajien piirissä, ja entiset luostareiden asukitkin rohkaistuivat naimisiin. Avioliitosta tuli osa pappisidentiteettiä ja jopa suositeltava asia. Niin Lutherkin solmi avioliiton Katharina von Boran kanssa. Mikkola tuo uutena yksityiskohtana esiin arvelun, että kahden Lutherille tärkeän miehen kuolema (rippi-isä Johannes von Staupitz ja Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas) olisi edesauttanut asiaa. Luther oli heille kirjeissä vakuutellut pysyvänsä poikamiehenä – nyt ei ollut enää tarvetta siihen.
Katharina von Bora (lempinimiltään Käthe tai Ketha) oli Lutheria viisitoista vuotta nuorempi, lujatahtoinen ja itsetietoinen nainen, ja kaikesta päätellen avioliitossa ja kotielämässä oli tietty laadun taju. Luther kirjoitti ystävälleen:
”Kethani pyytää minua antamaan teille ystävällisen varoituksen, että ette hyvän tähden naisi maalaismoukkaa, koska he ovat sivistymättömiä ja ylpeitä, eivät kohtele miehiä hyvin, eivätkä myöskään osaa kokata tai tehdä viiniä.” (s. 66)
Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joista kaksi menehtyi varhain. Äitiys oli Lutherin mielestä naisen päätehtävä, hän pohti asiaa kirjeissään. Lutherin kirjeet heijastavat iloa isyydestä, empatiaa vaimon kärsimystä kohtaan, suurta surua lapsen kuoleman äärellä. Tämä kirja – monen muun viime vuosikymmenten tutkimusten tavoin – haastaa pitkään vallalla olleen näkemyksen, että entisaikojen ihmiset eivät olisi lainkaan kiintyneet lapsiinsa peläten menettävänsä lapsensa jo varhain. Lutherilla oli tunteita, ja hän oli yllättynyt asiasta.
”En olisi koskaan aiemmin uskonut, että isän sielu pehmenee hänen lapsilleen tällä tavoin.” (s. 85)
Kirja esittelee useita aktiivisia naisia, joiden toimintaa Luther rohkaisi. Esimerkiksi Argula von Grumbach kirjoitti rohkeasti kirjeen Ingolstadtin yliopistolle puolustaen erään opiskelijan oikeuksia viljellä omaa uskontoaan. Opiskelija oli kannattanut Lutherin ja Melanchtonin ajatuksia ja saanut siitä harhaoppisuussyytöksiä. Luther kiitteli kirjeessään naisen toimintaa. Hän kannusti myös muun muassa kahta naista, jotka olivat lähteneet luostarista ja julkaisseet ja painattaneet puolustuspuheet teemasta.
Sini Mikkola kertoo aikakauden kirjeiden merkityksestä. Kirjeet olivat tärkeä viestinnän väline ja yleinen vaikuttamisen muoto 1500-luvulla. Ne olivat kuin valtalehden kolumneja tai pitkiä somepäivityksiä, joille toivottiin vastaanottajia ja vaikuttavuutta. Niitä myös painatettiin ja julkaistiin. Reformaation kulkua pyrittiin ohjailemaan lähettämällä kirjeitä avainhenkilöille. Uskonnollisen, yksityisen ja julkisen toiminnan rajat liukenivat.
Vaikka useimmiten kirjeitä kirjoittivat miehet, myös monet aatelisnaiset viestittelivät kirjeitse. Naisten tekstejä vain on säilynyt kovin vähän. Kirjeen kirjoittamista määrittelivät tarkat säännöt. Ensin kirjoitettiin alkutervehdykset, joiden tuli olla kohteliaita ja ylistäviä, vaikka kirjoittaja olisi vihannut vastaanottajaa. Sitten lähestyttiin itse asiaa, joka usein oli jokin pyyntö. Tämän jälkeinen kirjeen lopetus sisälsi toivotuksia sekä allekirjoituksen titteleineen. Erityisesti arvostettiin omin käsin kirjoitettuja kirjeitä. Kirjureita käytettiin ylimystön ja hovin piirissä; itse kirjoitettu kirje ilmaisi suurta arvostusta. Lutherkin ilmoitti joskus kirjoittaneensa mit eigener Hand.
Luther toimi kirjeissään myös neuvonantajana ja rippi-isänä. Kirjeenvaihto oli vilkasta, esimerkiksi vuosilta 1522 ja 1523 on säilynyt satakunta Lutherin kirjoittamaa kirjettä, ja koska kaikki eivät toki ole säilyneet, määrä on ollut suurempikin.
Herttuatar Sibylle Saksilaista Luther lohdutti naisen jäätyä leskeksi. Alussa näkyvät aukikirjoitettuina ajan pakolliset kohteliaat tittelit, E.k.f.g. = Eure Kurfürstliche Fürstliche Gnade:
”Että Teidän Vaaliruhtinaallinen Ruhtinaallinen Armonne on surullinen siitä, että meidän mitä armollisin herramme, Teidän Vaaliruhtinaallisen Ruhtinaallisen Armonne puoliso on poissa, sen voin hyvin uskoa. Mutta koska se on tarpeellista ja tuo poissaolo on kristinuskon hyödyksi ja hyväksi, meidän täytyy kestää se kärsivällisesti Jumalan tahdon mukaan. — Ja meillä on myös rukous, jonka me tiedämme (kuten Teidän Vaaliruhtinaallinen Ruhtinaallinen Armonne myös itse kirjoitti) miellyttävän Jumalaa ja hän kuulee rukouksemme ajallaan.” (s. 219)
Joskus Luther kirjoitti sekä vaimolle että miehelle omat kirjeet.
”Näyttäisi siltä, että Elsasi olisi hyvä tulla hakemaan neuvoa meiltä. Hän voisi vaihtaa ilmanalaa totutusta tullakseen tänne muutamaksi päiväksi. Sinun tulisi neuvoa häntä tässä asiassa samalla tavoin, sillä teemme iloiten kaiken mikä vain auttaa mitä miellyttävintä pikku vaimoasi (lat. muliercula); mitä yksinkertaisinta ja rehellisintä pikku puolisoa (lat. uxorcula) millään tavoin.” (s. 196)
Pikku vaimoksi ja pikku puolisoksi nimittäminen korosti sukupuolten välistä hierarkiaa.
Vaikka Lutherilta löytyy paljon naisia arvostavaa tekstiä, on turha yrittää pitää häntä minään tasa-arvon airuena. Kirjan viimeinen luku esittelee Lutherin jyrkemmän puolen, jossa hän läksyttää ”riehaantuneita” aviovaimoja, varoittaa Leipzigin tuomaria tietystä Rosinasta, joka on ”huijari, huora ja varas”, saarnaa noitien kauheudesta. Noitatekstien pöyristyttävyyttä lieventää se tieto, että Luther todella ajatteli paholaisen toimivan aktiivisesti noitanaisten kautta; Jumala ja paholainen kävivät alituista, kosmista sotaa kamppaillen ihmisten sieluista, ja sen takia kovat retoriset keinot kai olivat hänen mielestään välttämättömiä.
Itselleni kirja oli mielenkiintoinen perehdytys oman kirkkoni merkkihenkilön ajatuksiin ja 1500-lukulaiseen todellisuuteen, etenkin painetun sanan ja kirjeiden keskeiseen rooliin.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 