Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)
Työn alussa mestari Andreas Pictor miettii annetun tehtävän vaikeutta:
"Maalari kierrätti katsettaan pitkin kirkon seiniä, antoi sen kivuta pylväitä ylös, liukua holvin traveisiin, valua seuraavaa pylvästä alas ja pysähtyä kuoriin, pyhimpään paikkaan. Sinne oli vain papilla lupa mennä, mutta kuoriin pääsi myös kirkkomaalari. Kuorin kuvien maalaaminen hirvitti häntä eniten.
Andreaan mielikuvissa hohteli häikäisevissä väreissä säteilevä kirkko, jotain muuta kuin tämä harmaanvalkea ankeus, jota muutama alakuloisen näköinen koristemaalaus somisti. Koristukset näyttivät kitukasvuisilta orjanruusuilta, kuka lie osaamaton ne aikanaan piirrellyt. Surkeat kuvat lohduttivat häntä. Niitä paremmin hän aina pystyisi maalaamaan.
Aloittamisen hetkellä maalari tunsi suurta voimaa ja onnenautuutta mutta myös musertavaa kelpaamattomuutta ja taidottomuutta. Kirkon koskemattomat puhtaat seinät, huikaisevan korkealla siintävä katto, syntymistään odottavat kuvat, maailman alku ja loppu, koko kristinoppi, maalaaminen Jumalalle kunniaksi, kirkkokansalle iloksi ja opetukseksi sekä kirkolle kallisarvoiseksi työksi. Kalkkiseinä oli armoton: mitä siihen maalattiin, se pysyi. Seinä ei sallinut erehtymistä."
Kesän -22 uutisvirta uuvutti välillä horteiseen turtumuksen tilaan. Yhtäkkiä huomaan kuuntelevani valppaana sympaattista nuorta miestä, Hattulan kirkko-opasta Vilppu Vuorta. Uutisessa kerrotaan miten Hattulan Pyhän Ristin kirkon kävijämäärä on parin viime vuoden aikana kaksinkertaistunut. Syy häkellyttävään suosion kasvuun on Anneli Kannon kirja Rottien pyhimys. Suomen katoliseen keskiaikaan sijoittuva romaani kertoo 1500-luvun alkupuolen kirkkomaalareista, jotka ottivat tehtäväkseen somistaa kuvin tuon kirkon. Haastateltujen kävijöiden lausunnot ovat myönteisiä, joten kirja lienee hyvä? Se on.
Anneli Kanto kertoo hautoneensa teemaa vuodesta 2014 alkaen. Silloin hän näki taidehistorian luennolla kuvat Hattulan kirkon maalauksista, jotka hän välittömästi tunnisti: hän oli ensimmäisen kerran nähnyt nuo jo pikkutyttönä. Hänestä tuntui, että niistä oli pakko kirjoittaa. Sisällissotaa käsittelevien kirjojensa jälkeen hän myös halusi kirjoittaa kirjan, jossa julmuuksien sijaan olisi kauneutta, rakkautta ja korkeampien henkisien päämäärien tavoittelua. Naisnäkökulmaa edelleenkään unohtamatta. Aikaisempi kokemus toimittajan työstä helpotti tietojen keruuta ja hänen laaja kontaktiverkostonsa, varsinkin monet historiaa tuntevat henkilöt avustivat taustatyössä. Kirjaan sisältyvä viiteluettelo onkin vaikuttava ja todistaa syvää paneutumista keskiaikaisen ihmisen todellisuuteen esimerkiksi puvuston, ruokailutottumusten ja -välineiden sekä sanaston kautta - herjauksia unohtamatta. Jo henkilöiden puheesta saa käsityksen heidän maailmankuvastaan ja se vaikuttaa erittäin aidolta.
Päähenkilö Pelliina palaa markkinareissulta:
"Hautajaisiin ihmiset toivat leipiä ja piirakoita mutta kun olin ne syönyt ja ryynipussi tyhjeni ja ne rotanperkeleet pilasivat jauhoni tuli nälkä. Pelkäsin että minun pitää särkeä kissa ja ottaa sieltä mestarin jättämät penningit jotka olivat talon viimeiset eikä viimeistänsä saa käyttää sillä ensin tulee pula ja pulan jälkeen hätä ja sitten tulee kuolema sanoi mestari aina. Kun mestari vielä oli elävä minä olin hänen siipensä alla eivätkä ihmiset niin rumasti katsoneet tai sähisseet että pahasilmä pthyi pthyi mutta mestari alkoi yskiähinkua ja sitten sylki verta oli tuskissa ja yhtenä aamuna kun heräsin oli tuvassa paha hiljaisuus ja kun menin katsomaan mestari Rutger oli kuollut keltainen ja kylmä.
Kyllä olisi mestari iloinen nyt kun tietäisi että minulla on painava pussi oikeita seulottuja ohrajauhoja ja pussi ohranjyviä. Nyt ei tule pula eikä hätä. Ostin leipiä munia savukalaa makkaraakin raaskin ostaa ja vielä tarpeetonta mielitekoa rinkeleitä ja hunajaa vaikka ilman niitäkin olisin pärjännyt."
Yleensä kirkkomaalareiden työryhmään lienee kuulunut 5-6 maalaria. Mukana oli ilmeisesti jokin nimekäs maalari, jonka avulla ryhmä sai tiettyä kilpailuetua urakoita etsittäessä. Lisäksi ryhmään kuului varmaankin munkki, joka hallitsi kuvien teologiset taustat sekä tunsi pyhimysten asianmukaiset tunnusmerkit ja muun rekvisiitan. Jonkun jäsenen piti todennäköisesti erikoistua neuvotteluihin ja taloudellisiin kysymyksiin, sillä näin suuret hankkeet vaativat pitkää etukäteisvalmistelua. Anneli Kanto käytti taiteellista vapautta ja pienesi työryhmän kokoa. Kirjassa siinä on neljä jäsentä, josta yksi oli vielä sairastunut jo lähdössä eikä edes päässyt Hattulaan asti. Tämä keskittää kirjan näkökulmaa ja samalla tehostaa dramaattisten tapahtumien seurauksia. Tämän ryhmän osalta veli Benedictus puuttuu, joten taiteilijoilla ei ole aivan oikeaoppista käsitystä kaikista vaadituista maalauksista. Se kirvoittaa kiehtovia keskusteluja uskonnollisista aiheista etenkin kun ryhmään liittyvällä Pelliina Rutgerintyttärellä on pelkästään kasvatusisänsä tiilimestarin jokseenkin maalliset opetukset päässään.
Meille kuvavirran kasvateille voi olla vaikea käsittää, miten hirmuisten vaikutuksen pelkkä kuva saattoi tehdä tuohon aikaan. Suuri osa ihmisistä maaseudulla ei ollut ikinä nähnyt ensimmäistäkään. Anneli Kanto kuvaa erinomaisesti tätä vaikutusta. Pelliina on otettu avustamaan maalareita ja hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan Aatamista ja Eevasta sisällä kirkossa:
"Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja ja pelkäsin että ne lähtevät perääni ja minut on tuotu tänne niiden revittäväksi ja syötäväksi niin kuin mestari Rutgerin tarinoissa ja oveluuttaan kirkkoväärti ei sitä minulle kertonut."
Kun Pelliinaa sitten aletaan vähitellen opettaa yhä vaativampiin maalaustöihin, saadaan luontevasti esiteltyä kirkkomaalauksen tekniikkaa värien valmistuksesta alkaen. Mutta kirja ei ole pelkästään kaunokirjallinen kuvaus keskiajasta ja kirkkomaalauksen tekniikasta. Se on myös kuvaus luomistyön vaikeudesta ja yleensä taiteilijan asemasta ympäristön paineissa. Mesenaatit ja rahoittajat täytyy pitää tyytyväisinä. Heidän kanssaan käydään neuvotteluja ja jossain määrin heidän vaatimuksensa pitää ottaa huomioon. Tilaajalla voi olla himo lykätä tassunsa luovaan työhön, sillä onhan toki maksaja kuitenkin vähän parempi kuin jotkut taiteilijanrentut! Toisaalta taiteilijat voivat kuunnella sujuvasti ja huijata myöhemmin asiaa ymmärtämättömiä pikkuisen.
Hattulan kirkon maalarit eivät varmaankaan edes pitäneet itseään taiteilijoina vaan käsityöläisinä. He tavoittelivat periaatteessa yksinkertaisilla kuvilla lähes mahdotonta, koko maailmanhistorian kuvittamista sen luomisesta alkaen viimeiseen tuomioon asti. Lisäksi Raamatun näkymätön todellisuus pyrittiin tekemään rahvaalle näkyväksi. Kertomus välillä kuluttavan proosallisesta työstä kasvaa kuvaukseksi taiteen merkityksestä ja sen vastaanottamisesta. Vaikka puitteet ovat puutteelliset ja työ suureksi osaksi arkista puurtamista, loistaa valmiissa freskossa ihmisen oppimisen ja kehittymisen suuruus. Tulos on kokonaistaideteos, kerrassaan tyrmäävä elämys, jossa on läsnä pyhyyden tunne. Siis Hattulan kirkko vai tämä kirja? Ai onko niillä joku ero?
Hattulan Pyhän Ristin ja Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalareista ei tiedetä mitään. Kirkkojen kuvastoja vertailtaessa on tultu siihen tulokseen, että sama ryhmä on ne maalannut. Ainuttakaan kuittia tai signeerausta ei ole löytynyt, joten kirjailijalla on ollut lähtökohtana vain nuo kuvat ja ne hän meille vähitellen avaa. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että kun kuvia katsoo tarpeeksi kauan ja hartaasti, alkaa kuvien takaa nähdä myös maalarin. Eläytymällä ja päättelemällä hän täydensi aukkopaikat. Anneli Kanto kuvaa romaaninsa henkilöitä niin elävästi ja lämpimästi, että heitä jää lopuksi oikeasti kaipaamaan, kun ryhmän tehtävä on suoritettu ja he häviävät näköpiiristämme lopullisesti.
"Kerran oli Andreas Pictor ja mestari Martinus ja Vilppu Niilonpoika vantti ja Pelliina Rutgerintytär kirkkoa maalaamassa. Istuimme yhdessä syömässä kirkon seinustalla ja aurinko paistoi oli lämmintä. Kirkon takana Vanajavesi läikytti valonkareita ja lähetti järven tuoksua. Pääskyset kirskuttivat ja lensivät yläpuolellamme leikkasivat siivillään ilmaa kuin veitsillä ja pujahtivat pieneen savimökkiin kirkon katonlappeen alle mistä alkoi kuulua nälkäisten pääskysenlasten kiljunta että minulle minulle anna äiti minulle. Katselin kirkon päätyä ja näin siellä mestari Rutgerin tiiliset kasvot ja tuli mukava olla. Syötyämme heittäydyimme nurmikolle nukkumaan tai jos kärpäset meitä kiusasivat ja kävelivät kutittavaisilla jaloillaan kasvoillamme siirryimme viileään kirkkoon. Vaikka ulkona oli helle ja apia ilma oli kirkossa aina viileää ja pysyväinen sää. Vasta pitkällinen sade työnsi sinne kosteuden. Siellä kivilattialla lepäsimme hiljaisuudessa ja kirkon pehmeässä kalkinhajuisessa ilmassa ja sitten taas maalasimme."
Tommi
Kirjan nimikkopyhimys pyhä Kakukylla (Kakwkylla, Cacubilla, Cutubilla, Kukakille) on jokseenkin arveluttava tapaus. Anneli Kanto sanoo, että hän voi olla jonkinlainan "wanna-be" eli ei-kanonisoitu pyhimys. Hänen kyllä sanottiin suojelevan hiiriltä ja rotilta, mutta kyseessä taitaa olla paikallispyhimys, sillä hänet tunnettiin oikeastaan vain Ruotsi-Suomessa ja Saksassa. Virallista officiumia hänestä ei ole. Mahdollisesti pyhä Kakukylla oli sekoitettu pyhään Gertrudiin, jonka tehtäväpiiriin noiden jyrsijöiden torjunta kuului.
”Miehillä on laaja rintakehä ja kapeat lanteet; tämän vuoksi he ovat älykkäitä. Naisilla taas on kapea rintakehä ja leveät lanteet. Heidän tulee pysyä kotona. Tämä käy ilmi siitä, millaisiksi heidät on luotu. Heillä on leveä takapuoli, jotta he istuisivat hiljaa.”
Tuo oli Martin Lutherin (1483-1546) pöytäpuheista muistiinmerkitty linjaus. Eipä ihme, että teologian tohtori ja historioitsija Sini Mikkola on joutunut aihetta tutkiessaan vastaamaan usein kysymykseen, oliko Luther sovinisti.
Kirja Rakkaat sisaret, riehaantuneet rouvat selvittää juurta jaksain reformaattorin, uskonnon merkkihenkilön Lutherin naiskäsitystä. Mikkola tarkastelee kirjeiden ja muiden lähteiden kautta naisia, jotka ovat eläneet Lutherin kanssa tai käyneet kirjeenvaihtoa hänen kanssaan tai tulleet muuten käsitellyiksi Lutherin kirjeissä.
Ennen kuin pahoittaa mielensä takapuolijutusta, kannattaa muistaa, että Lutherin mielipiteet olivat sidoksissa sen ajan yhteiskuntaan. Oli yleisemminkin tapana esimerkiksi yhdistää naiskeho niihin sosiaalisiin odotuksiin, joita naiseuden ympärille rakennettiin. Näin Sini Mikkola:
”Itse olen kutsunut lainauksen sisältämää ajatusta V- ja A-mallaiksi, jossa mies edustaa ylöspäin aukeavaa ja nainen alaspäin aukeavaa. Yksi Lutherin ajan kantavista ajatuksista oli juuri siinä, että nainen suuntautuu ikään kuin alaspäin, kohti maata ja arkea, ja mies ylöspäin, kohti Jumalaa ja hengellisiä päämääriä. Tämä ei tietenkään ole likikään koko totuus Lutherin suhtautumisesta naissukupuoleen.” (s. 15)
Ei niin: kirjasta ilmenee, että Luther arvosti naisia, muistutti heidän olevan Luojan arvokkaita luomuksia, kiitteli heidän työpanostaan, kannusti heitä eettisesti kestävään elämään.
Se, että nainen luotiin miehen kylkiluusta, oli olennainen seikka. Aviosäädystä-saarnassaan Luther toi esiin, ettei nainen saanut hallita miestä, koska häntä ei ollut luotu tämän päästä, mutta mieskään ei saanut polkea ja alistaa naista, koska tätä ei ollut muovattu miehen jaloista (s. 63).
Keskeisimpiä naishahmoja Lutherin elämässä oli itseoikeutetusti Katharina von Bora (1499-1552), alkujaan nunna, sittemmin oppi-isän vaimo. Luther itse oli nelikymppiseksi saakka selibaattilupauksen tehnyt augustinolaismunkki ja piti itseään luostarin jälkeenkin vannoutuneena poikamiehenä. Hän joutui ahdinkoon aktiivisen uskonnollis-poliittisen toimintansa takia ja hänen asemansa oli lievästi sanoen uhanalainen. Maailmanloppuakin odotettiin.
”Luther arveli elävänsä lopunaikoja. Hän kirjoitti 1520-luvun alkupuolen tekstejään ja kirjeitään odottaen joko marttyyrikuolemaa tai päiviensä päättymistä viimeistään vuonna 1524, jonka helmikuulle oli ennustettu planeettojen törmäys ja maailmanloppu. Kumpikaan odotuksista ei käynyt toteen, mutta elämisen epävarmuus oli jatkuvasti läsnä niin Lutherin omassa kuin monen hänen aikalaisensa elämässä.” (s. 17)
Luther joutui uskonpuhdistustaistelunsa takia katolisen kirkon kiroukseen ja käytännössä lainsuojattomaksi. Hän istui turvapaikassaan Wartburgin linnassa kirjoittaen edelleen kirjeitään ja julistuksiaan, joita painettiin ja levitettiin ympäri Saksaa, olihan kirjapainotaito jo voimissaan. Kapinallisia tekstejä kuljetettiin salaa myös luostareihin.
Martin Luther painotti henkilökohtaista uskonratkaisua, Raamattua auktoriteettina, ahkeraa rukouselämää ja armon merkitystä. Hän vastusti kiivaasti katolisen kirkon anekauppaa, erilaisia privaatteja rukouspalveluksia, joissa raha vaihtoi omistajaa, sekä pappien kaksinaamaista muka-selibaattia. Vakiintunut osa katolisen kirkon talousjärjestelmää oli huoravero (hurenzinss), jota papit maksoivat sivuvaimoistaan ja perheistään.
Lutherin kapinalliset opit saivat osan nunnista ja munkeista pakenemaan luostareista. Yksi pakenija oli juuri Katharina von Bora. Yhteisölle nämä pakolaiset tuottivat päänvaivaa, eikä ex-nunnien ja -munkkien avioliittoja aina katsottu hyvällä. Huhuttiin jopa, että tällaisesta liitosta syntyvä lapsi ”saattoi olla hirviö tai jopa itse Antikristus” (s. 57).
Avioliitto alkoi kuitenkin yleistyä evankelisten saarnaajien piirissä, ja entiset luostareiden asukitkin rohkaistuivat naimisiin. Avioliitosta tuli osa pappisidentiteettiä ja jopa suositeltava asia. Niin Lutherkin solmi avioliiton Katharina von Boran kanssa. Mikkola tuo uutena yksityiskohtana esiin arvelun, että kahden Lutherille tärkeän miehen kuolema (rippi-isä Johannes von Staupitz ja Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas) olisi edesauttanut asiaa. Luther oli heille kirjeissä vakuutellut pysyvänsä poikamiehenä – nyt ei ollut enää tarvetta siihen.
Katharina von Bora (lempinimiltään Käthe tai Ketha) oli Lutheria viisitoista vuotta nuorempi, lujatahtoinen ja itsetietoinen nainen, ja kaikesta päätellen avioliitossa ja kotielämässä oli tietty laadun taju. Luther kirjoitti ystävälleen:
”Kethani pyytää minua antamaan teille ystävällisen varoituksen, että ette hyvän tähden naisi maalaismoukkaa, koska he ovat sivistymättömiä ja ylpeitä, eivät kohtele miehiä hyvin, eivätkä myöskään osaa kokata tai tehdä viiniä.” (s. 66)
Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joista kaksi menehtyi varhain. Äitiys oli Lutherin mielestä naisen päätehtävä, hän pohti asiaa kirjeissään. Lutherin kirjeet heijastavat iloa isyydestä, empatiaa vaimon kärsimystä kohtaan, suurta surua lapsen kuoleman äärellä. Tämä kirja – monen muun viime vuosikymmenten tutkimusten tavoin – haastaa pitkään vallalla olleen näkemyksen, että entisaikojen ihmiset eivät olisi lainkaan kiintyneet lapsiinsa peläten menettävänsä lapsensa jo varhain. Lutherilla oli tunteita, ja hän oli yllättynyt asiasta.
”En olisi koskaan aiemmin uskonut, että isän sielu pehmenee hänen lapsilleen tällä tavoin.” (s. 85)
Kirja esittelee useita aktiivisia naisia, joiden toimintaa Luther rohkaisi. Esimerkiksi Argula von Grumbach kirjoitti rohkeasti kirjeen Ingolstadtin yliopistolle puolustaen erään opiskelijan oikeuksia viljellä omaa uskontoaan. Opiskelija oli kannattanut Lutherin ja Melanchtonin ajatuksia ja saanut siitä harhaoppisuussyytöksiä. Luther kiitteli kirjeessään naisen toimintaa. Hän kannusti myös muun muassa kahta naista, jotka olivat lähteneet luostarista ja julkaisseet ja painattaneet puolustuspuheet teemasta.
Sini Mikkola (Kuva: Kirjapaja / Uzi Varon)
Sini Mikkola kertoo aikakauden kirjeiden merkityksestä. Kirjeet olivat tärkeä viestinnän väline ja yleinen vaikuttamisen muoto 1500-luvulla. Ne olivat kuin valtalehden kolumneja tai pitkiä somepäivityksiä, joille toivottiin vastaanottajia ja vaikuttavuutta. Niitä myös painatettiin ja julkaistiin. Reformaation kulkua pyrittiin ohjailemaan lähettämällä kirjeitä avainhenkilöille. Uskonnollisen, yksityisen ja julkisen toiminnan rajat liukenivat.
Vaikka useimmiten kirjeitä kirjoittivat miehet, myös monet aatelisnaiset viestittelivät kirjeitse. Naisten tekstejä vain on säilynyt kovin vähän. Kirjeen kirjoittamista määrittelivät tarkat säännöt. Ensin kirjoitettiin alkutervehdykset, joiden tuli olla kohteliaita ja ylistäviä, vaikka kirjoittaja olisi vihannut vastaanottajaa. Sitten lähestyttiin itse asiaa, joka usein oli jokin pyyntö. Tämän jälkeinen kirjeen lopetus sisälsi toivotuksia sekä allekirjoituksen titteleineen. Erityisesti arvostettiin omin käsin kirjoitettuja kirjeitä. Kirjureita käytettiin ylimystön ja hovin piirissä; itse kirjoitettu kirje ilmaisi suurta arvostusta. Lutherkin ilmoitti joskus kirjoittaneensa mit eigener Hand.
Luther toimi kirjeissään myös neuvonantajana ja rippi-isänä. Kirjeenvaihto oli vilkasta, esimerkiksi vuosilta 1522 ja 1523 on säilynyt satakunta Lutherin kirjoittamaa kirjettä, ja koska kaikki eivät toki ole säilyneet, määrä on ollut suurempikin.
Herttuatar Sibylle Saksilaista Luther lohdutti naisen jäätyä leskeksi. Alussa näkyvät aukikirjoitettuina ajan pakolliset kohteliaat tittelit, E.k.f.g. = Eure Kurfürstliche Fürstliche Gnade:
”Että Teidän Vaaliruhtinaallinen Ruhtinaallinen Armonne on surullinen siitä, että meidän mitä armollisin herramme, Teidän Vaaliruhtinaallisen Ruhtinaallisen Armonne puoliso on poissa, sen voin hyvin uskoa. Mutta koska se on tarpeellista ja tuo poissaolo on kristinuskon hyödyksi ja hyväksi, meidän täytyy kestää se kärsivällisesti Jumalan tahdon mukaan. — Ja meillä on myös rukous, jonka me tiedämme (kuten Teidän Vaaliruhtinaallinen Ruhtinaallinen Armonne myös itse kirjoitti) miellyttävän Jumalaa ja hän kuulee rukouksemme ajallaan.” (s. 219)
Joskus Luther kirjoitti sekä vaimolle että miehelle omat kirjeet.
”Näyttäisi siltä, että Elsasi olisi hyvä tulla hakemaan neuvoa meiltä. Hän voisi vaihtaa ilmanalaa totutusta tullakseen tänne muutamaksi päiväksi. Sinun tulisi neuvoa häntä tässä asiassa samalla tavoin, sillä teemme iloiten kaiken mikä vain auttaa mitä miellyttävintä pikku vaimoasi (lat. muliercula); mitä yksinkertaisinta ja rehellisintä pikku puolisoa (lat. uxorcula) millään tavoin.” (s. 196)
Pikku vaimoksi ja pikku puolisoksi nimittäminen korosti sukupuolten välistä hierarkiaa.
Vaikka Lutherilta löytyy paljon naisia arvostavaa tekstiä, on turha yrittää pitää häntä minään tasa-arvon airuena. Kirjan viimeinen luku esittelee Lutherin jyrkemmän puolen, jossa hän läksyttää ”riehaantuneita” aviovaimoja, varoittaa Leipzigin tuomaria tietystä Rosinasta, joka on ”huijari, huora ja varas”, saarnaa noitien kauheudesta. Noitatekstien pöyristyttävyyttä lieventää se tieto, että Luther todella ajatteli paholaisen toimivan aktiivisesti noitanaisten kautta; Jumala ja paholainen kävivät alituista, kosmista sotaa kamppaillen ihmisten sieluista, ja sen takia kovat retoriset keinot kai olivat hänen mielestään välttämättömiä.
Itselleni kirja oli mielenkiintoinen perehdytys oman kirkkoni merkkihenkilön ajatuksiin ja 1500-lukulaiseen todellisuuteen, etenkin painetun sanan ja kirjeiden keskeiseen rooliin.
Tainan ja Tommin aarrearkku 