JP (Juha-Pekka) Koskinen : Ystäväni Rasputin : romaani (WSOY, 2013)
”Riensin alas tupaan. Ovi aukesi ja Lohtina seisoi kynnyksellä valkeassa kaavussaan. Hänen jalkansa oli kääritty rääsyihin niin, että paljaat varpaat näkyivät. En käsittänyt kuinka hän kykeni kulkemaan sillä tavalla palelluttamatta varpaitaan. Hänen pakkasen punertamat kasvonsa loistivat ja ennen kuin Grigori ehti sanoa mitään, Lohtina kajautti tutun tervehdyksensä.
– Kristus nousi kuolleista!
Grigori suuttui, kuten hän oli suuttunut Pietarissakin. Hän löi kädet korvilleen ja alkoi sättiä Lohtinaa.
– Hiljaa, hiljaa, miksi meluat kuin houkka, pääsiäiseen on matkaa, jätä Kristus rauhaan. Ämmä, mielipuoli, olet vaivoinani vaikka olisin maailman äärissä, paholaisenko selässä tänne lensit.
– Omilla jaloillani tulin, Jumala antoi minulle voimia. Minulla on tärkeä tehtävä, enkä jätä sitä kesken satoipa lunta taikka rakeita.
Grigori murahti jotakin ja tarttui Lohtinan käsivarteen. Hän ohjasi tämän pirtin pöydän ääreen ja asetti istumaan kovalle penkille selkä yläkertaan johtavia portaita kohti. Praskovja toi pöytään rinkilöitä ja kuumaa teetä. Lohtina hieroi kohmeisen näköisiä käsiään ja tarttui kolhiintuneeseen mukiin.
– Tulin, sillä kuulin onnettomuudesta, mikä on langennut yllesi.
– Mikä onnettomuus? Ainoa onnettomuus on se, että istut taas siinä ja huudat Kristustasi koko maailman kuullen.”
Juha-Pekka Koskinen on tuottelias kirjailija. Hänen tapoihinsa ei kuulu hioa ja viilata tekstiä tarpeettoman pitkään. Kun on löytynyt tarpeeksi hyvä idea, joka kantaa kirjaksi asti, se istutetaan selkeään aristoteliseen tarinan kaavaan. On alku, keskikohta ja loppu. Tuo kaava toimii tehokkaasti tässä teoksessa.
Alku on iskevä. Ensimmäisessä luvussa, Kesäkuu 1914, muuan nainen nimeltään Hiona Guseva lyö kirkosta poistuvaa Grigori Jefimovitš Rasputinia puukolla vatsaan. Rasputin säilyy nipin napin hengissä. Kirjan loppunäytös kuvaa lyhyesti tapahtumia Rasputinin kuoleman jälkeen sisällisotaa käyvässä Neuvostoliitossa sekä lopulta Stalingradissa syyskuussa 1942. Keskikohta eli pääosa kirjasta on 44 lyhyehköä lukua, jotka kronologisessa järjestyksessä kattavat jakson kesäkuusta 1911 joulukuuhun 1916.
JP Koskisen Finlandia-palkintoehdokkaana ollut kirja keskittyy siten viimeisen tsaarin Nikolai II:n perheen myrskyisiin loppuvaiheisiin. Kertojana kirjassa on orvoksi jäänyt Vasili-poika. Hänen sairaaloinen äitinsä halusi pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin, mutta kuoli heti alkuvaiheessa. Matkalla mukana ollut Rasputin otti pojan hoiviinsa. Kun he palasivat Pietariin, oli Vasili noin kymmenvuotias, joten havainnot eivät alussa ole kovin analyyttisiä.
Tekijän ratkaisu helpottaa aiheen käsittelyä. Rasputinin vaiheissa ja toiminnassa on niin paljon hämäryyttä sekä sensaatiohakuista kohua, että asioiden todellista laitaa tuskin saadaan selville. Nikolai II:n puoliso Aleksandra kuitenkin uskoi vahvasti, että vain Rasputin pystyi hoitamaan perheen ainoaa poikaa, tulevaa vallanperijää Alekseitä, joka kärsi perinnöllisestä verenvuototaudista. Kirja kuvaa historiallisia tapahtumia niin vetävästi, että piti tarkistaa wikipedioista mitä henkilöistä siellä tiedetään.
Noiden lähteiden perusteella JP Koskinen on poiminut kirjaansa oleellisia tietoja. Niiden lisäksi hän on kehitellyt kiinnostavan teorian Aleksandran keskenmenoista, kun perhe epätoivoisesti yritti pelkkien tyttärien jälkeen saada miespuolista jälkeläistä. Romanovien valtaistuimelle kelpasi ainoastaan sellainen. Saksalaissyntyisen Aleksandran lähtökohdat tsaarin puolisona olivat jo muutenkin kansan silmissä kehnot. Hänen äidinpuolen sukujuuret veivät Englantiin, kuningatar Victoriaan. Tsaarittaren katsottiin vetäneen onnettomuuden koko Venäjänmaan ylle.
Oppositio vahvistui, kun 1. maailmansota alkoi. Nikolai II johti sotaa rintamalla ja jätti suuren osan hallinnosta Aleksandran vastuulle. Kirjassa hänen ja Rasputinin välinen viestien vaihto oli vilkasta. Syvästi uskonnollisena henkilönä Rasputin vastusti sotaa, mikä ei ”haukkoja” miellyttänyt lainkaan. Kaikenlaiset siipiveikot yrittivät käyttää hyväkseen Rasputinin tunnetusti hyviä suhteita hallitsijaperheeseen. Koskinen kuvaa hyvin, miten kaoottiseksi tilanne loppuvaiheissa Rasputinin taloudessa muodostui.
Katkeruus ja yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyivät sodan myötä. Kirjassa Vasilin ystävä Ivan houkutteli hänet muutaman kerran vallankumouksellisten kokouksiin. Epäsuosioon joutuneet henkilöt syyttivät julkisesti Rasputinia, jonka väitettiin pitävän hallitsijaperhettä sätkynukkeina.
”Lehtimiesten hillitön ahdistelu sai Grigorin tyytyväisyyden kääntymään ärtymykseksi. Hän kyllästyi vastaamaan samoihin kysymyksiin päivästä toiseen. Kun jostakin lehdestä taas soitettiin ja hän erehtyi puhelimeen, rupattelun sijaan oli tiedossa mekkala.
– Mistä soitatte? Sama se, maailma on täynnä kiinnostavia asioita, te vaan jankutatte sitä samaa, Rasputin, Rasputin! Itikka olen, en muuta. Olkaa hiljaa, pistäkää kynänne pöydälle, olkaa ulvomatta, Jumalan edessä kadutte, Hän näkee kaiken ja ymmärtää kaiken, te ette mitään. Ihoni alle olen päästänyt tämän, kirjoittakaa, riekkukaa, se on kohtaloni, olen palanut loppuun kuin tuohus, hittojako siitä. Kaiken olen kestänyt, en pelkää mitään. Hyvästi!”
Parantaja, Antikristus vai Jumalan hullu. JP Koskinen sanoi Ylen haastattelussa 12.11.2013, että hänen tarkoituksensa oli nostaa Rasputinin hahmo esille historian pimeydestä. Koskinen halusi ”kasvattaa hänestä oikea ihminen omine ajatuksineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen”. Mielestäni hän onnistui tavoitteessaan. Kirjan kielessä ja sen rytmissä on lisäksi paikoin selvä ja kiehtova slaavilaisen kerronnan rytmi.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 