Katja Bargum ja Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä (WSOY, 2008)
”Erikoistuminen yhdeksi sukupuoleksi kerrallaan ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että toinen sukupuoli huitelee maailmalla ja toinen jää jumiin munasoluja hoitamaan. Kirjoittajien ehdoton suosikkilaji tässä yhteydessä on Ophryotrocha puerilis -monisukasmato, jonka keskuudesta löytyvät maailman kenties romanttisimmat ja tasa-arvoisimmat sukupuolisuhteet.
Matopariskunnan suuremman yksilön kannattaa ryhtyä naaraaksi: iso naaras pystyy tuottamaan enemmän munia kuin pieni, kun taas pienikin koiras jaksaa ne aivan hyvin hedelmöittää. Mutta madon kasvu hidastuu, jos se käyttää paljon energiaa munien tuottamiseen. Koiras kasvaa siksi naarasta nopeammin ja ohittaa sen lopulta koossa. Kun näin pääsee käymään, kumpikin vaihtaa sukupuolta, ja suurempi yksilö ottaa jälleen lisääntymisen raskaamman taakan kantaakseen. Alkuperäisen koiraan muututtua nyt naaraaksi sen kasvu hidastuu, toinen ohittaa sen, ja jälleen kerran vaihdetaan sukupuolta. Ja niin edelleen… onnellisesti elämän loppuun asti.”
Filosofian tohtori Katja Bargum ja professori Hanna Kokko saivat tästä kirjasta Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan palkinnon vuonna 2009. Palkinnon perusteluissa todetaan kirjan olevan raikas ja hyväntuulinen kuvaus evoluution ihmeistä. (Allekirjoitan.) ”Se on laaja, tieteellisesti tinkimätön, älyllisesti inspiroiva ja ennakkoluuloja ravistava kuvaus luonnonvalinnan dynamiikasta, ihmisestä ja onnen etsimisestä.” (Kuulkaa, kuulkaa!) Kirja on evoluution piirteiden monipuolinen kartoitus ja mitä parhainta alan uusimman tiedon popularisointia. Lukijaa hemmotellaan, sillä suomalainen evoluutioekologia on kansainvälisesti korkeatasoista ja kirjan tekijät siinä penaalissa terävimmästä päästä. He kirjoittavat vetävästi ja osaavat annostella sanottavansa maallikolle helposti sulavaan muotoon.
Katja Bargum ja Hanna Kokko käyttävät kirjassaan säästeliäästi erikoissanastoa. Termeille annetaan selkeä suomenkielinen selitys. Eräitä esimerkkejä: ruisrääkkä viljapellolla on ekologisessa ansassa. Kun niityt ovat hävinneet, pesimistä yritetään pellolla. Toimii siihen asti, kunnes viljelijä käynnistää leikkuupuimurin. Erilaiset saarilajit syntyvät allopatrisen eli maantieteellisen eristyksen aiheuttaman lajiutumisen takia. Hankalasti hahmotettava sana koevoluutio on yhdessä kehittyvä sopeuma. Jotkut kasvit piilottavat mesikätkön syvemmälle, jolloin hyönteisten on kehitettävä pitempiä imukärsiä. Kirjan lopussa on vielä lyhyt selventävä sanasto. Lisäksi jokaisen luvun lopussa lista lisälukemisesta, jos aihetta haluaa vielä tarkemmin opiskella.
Kirja antaa hyvän kuvan pienten muutosten kehittymisestä luonnonvalinnan kautta. Prosessi on yleensä hidas ja evoluutiolla on myös ”eikun”-näppäin, jolla voidaan tavallaan peruuttaa aikaisempaan tilaan. Tekijät korostavat, että monimutkaisten rakenteiden kehittyminen asteittaisen muutoksen avulla on helpompi ymmärtää, kun muistaa, että elämä ei ole tietyllä hetkellä mitenkään ”valmis”. Aikaisemmat vaiheet nähdään joskus virheellisesti eräänlaisena kehityksen välietappeina. Nuo ”puolitiet” ovat kuitenkin olleet toimivia ratkaisuja ihan itsessään.
Ennen koronaa kirjoitettu teos ennakoi tulevaa pandemiaa. Bargum ja Kokko kirjoittavat, että maapallon pinnalla elää kuhiseva loisjoukko käsittämättömän nopeasti lisääntyvänä kasana. Luonnonvalinnalla on pelissä ässät kädessä, kun tuo joukko pääsee tekemään mutaatiokokeiluja. ”Mitä enemmän kanoja kasvatetaan Aasiassa samoissa ahtaissa tiloissa, sitä todennäköisemmin esiin hupsahtaa jonakin päivänä se mutaatio, joka saa lintuinfluenssaviruksen lopulta keksimään, miten ihmisestä ihmiseen pääsee pelkästään yskösten kautta.”
Bargumin ja Kokon kirjoitustapa on kiihkoton silloinkin, kun kyseessä on heitä kipeästi koskeva asia. Luonnon parissa työskentelevät joutuvat jatkuvasti toteamaan miten heidän tutkimuskenttänsä vähitellen autioituu ja muuttuu ahtaammaksi. He kirjoittavat, että Suomen metsissä elää niin sanottuja ”eläviä kuolleita”. Ne ovat lajeja, jotka kärsivät tehometsätalouden seurauksista. Yksittäisillä, toisistaan eristyksiin joutuneilla populaatioilla ei ole pitkän tähtäimen elinmahdollisuuksia.
”Silti yksilöitä voidaan vielä havaita siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki paikallispopulaatiot eivät ole ehtineet vielä kuolla sukupuuttoon. Suomen metsissä on laskettu elävän satoja tällaisia lajeja.”
Jos luontoäiti ei tekijöiden mielestään ole oikein viisas, ei sen kruununa kekkuloiva ihminenkään korkeita pisteitä voi saada. Emme ainoastaan ammu itseämme jalkaan, me sahaamme sitä poikki:
”Uhanalaisuus ei, ikävä kyllä, kuvaa pelkkää teoreettista uhkaa, vaan listalta poistutaan usein todellisen sukupuuton kautta. Tämän kirjan kirjoittajien eläessä lapsuuttaan oli maailmassa yli 120 sammakkoeläinlajia enemmän kuin nykyään. Biologeina myöhästyimme maailman ihailussa: emme enää voi ihmetellä esimerkiksi Rheobatrachus-sammakoiden ainutlaatuista poikastenhoitomenetelmää, jossa emo nielaisi kutunsa. Poikaset kehittyvät mahassa ja kiipesivät lopulta suun kautta ulos.
Tuon sammakon fysiologia olisi takuulla ollut mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska eläin osasi kytkeä ruoansulatusmekanismin pois päältä. Tämä olisi voinut olla opettavaista mahahaavan hoidossa. Molemmat Rheobatrachus-lajit kuolivat sukupuuttoon 1980-luvun puolivälissä.”
Kirjassa on puhuttelevia esimerkkejä ihmisen vaikutuksista evoluutioon. Englantilaisten lintujen ystävien talviruokinta on saanut kasvavan joukon saksalaisista mustapääkertuista suunnistamaan Afrikan sijasta kanaalin yli luoteeseen. 30 vuodessa 1960-luvulta lähtien niiden osuus kasvoi nollasta kymmeneen prosenttiin. Tutkijat osoittivat että muutos on jo lintujen geeneissä, sillä häkissä kasvatetut yksilötkin pyrkivät tuohon suuntaan.
Yleensä ei seuraa kovin hyvää, kun ihminen haluaa peukaloida luonnon tasapainoa. Englantiin muuttavien kerttujenkin pitää toivoa ruokapaikkojen pysyvän edelleen auki tai talvien lämpenevän ilmastonmuutoksen myötä entisestään. Tyynen valtameren saaret ovat myös otollinen tutkimuskohde, sillä alueen eristynyt ja erikoistunut eläimistö koki kovia, kun suuret purjelaivat avasivat uusia leviämisreittejä valtameren halki siirtolaisille ja monille eliöille.
Australian sokeriruokopeltoja uhkasivat pienet tuholaiskuoriaiset. Niitä karkottamaan tuotiin agakonna, rupikonnien sukua. Pieleen meni: konna ei yltänyt ruo’on yläosaan, jossa kuoriaiset elivät. Se popsi maanpinnassa muita hyönteisiä, sammakoita ja pikkunisäkkäitä. Koska se on myrkyllinen eikä luonnollisia vihollisia ole, niin konnarintama etenee nyt koko ajan nopeammin. Niiden jalkojen pituuskin on alkanut kasvaa suotuisissa elinoloissa. Yhteisöaloitteellisia konnajahteja käynnistetään ja ne yrittävät padota tulvaa.
Kaniinien kohdalla kävi vähän samoin. Metsästäjien huvitukseksi tuotu laji revähti sadassa vuodessa muutamasta kymmenestä yksilöstä satoihin miljooniin; 1950-luvulla niiden määräksi arvioitiin 600 miljoonaa. Paikallisista pussikaniinisuvuista toinen ehti kuolla sukupuuttoon. Sitten keksittiin tuoda maahan kanien pahin painajainen: brasilialainen kanitauti. Tulos oli lähes täydellinen. Lähes. Kaneista kyllä kuoli 99%, mutta loput tulivat vastustuskykyisiksi. Tautikin kroonistui matkan varrella pelkäksi kaniflunssaksi.
Uuden Seelannin töpövilistäjä-linnusta en saata edes kirjoittaa, kun heti alkaa itkettää.
Geenien osuutta evoluutiossa valaistaan ansiokkaasti. Tekijät huomauttavat lehdistössä usein kohua aiheuttavasta otsikoinnista: taas on löydetty uusi ”sairautta aiheuttava geeni”. Joskus näin yksittäisen geenin kohdalla on, mutta usein geenien vaikutus on niiden yhteispeliä, johon myös ympäristö vaikuttaa vahvasti. Geenit luovat taipumukset, joiden toteutuminen riippuu ympäristöoloista. Nuo olosuhteet taas voivat olla niin biologisia (loiset) kuin kulttuurisia. ”Luonnollinen” ja ”toivottava” eivät ole synonyymeja, ei myöskään sanapari ”luonnollinen” ja ”väistämätön”.
Kirjoittajat muistuttavatkin, että biologia ei päätä puolestamme mitä pidämme toivottavana. He pohtivat onko rasistisilla taipumuksillamme biologisia perusteita. ”Aivotutkimuksissa on todettu, että ihonväriltään omasta poikkeavan ihmisen kuvan näkeminen saa aivan normaalinkin ihmisen reagoimaan tunnetasolla hieman toisin kuin silloin, kun kuva esittää samanväristä ihmistä, vaikka koehenkilö ei tietoisesti myöntäisikään näin reagoivansa.” Kuitenkin toiset aivotutkimukset tuovat lohtua. Yksinkertainenkin ihmisen yksilöllisyydestä muistuttaminen muuttaa aivojen reagointia: ”Minkälaisesta ruoasta arvelisit tämän miehen pitävän?”
Margaret Arwood arveli kirjassaan Velka ja vaurauden varjopuoli [esittelyni], että ihmiskunnan alkuhämärässä metsästäjä- ja keräilijäaikanamme opimme tavoittelemaan välitöntä henkilökohtaista tarpeiden tyydytystä ja pikavoittoja – vaikka sitten velaksi. Katja Bargum ja Hanna Kokko vahvistavat tämän. Tuosta hillittömyydestä sopii syyttää evoluutiota. ”Säästäväisyys yhteisen hyvän vuoksi toimii huonosti, jos oma lisääntymismenestys kärsii.” Darwinin jälkeen evoluutiobiologia oli lipsunut tilaan, jossa looginen argumentointi saattoi olla tasoa: ”Lajin etu vaatii sitä, lajin etu vaatii tätä…” Sitten huomattiin että jotkut aina porskuttivat lajitoverien jonon ohi kyynärpäätaktiikalla.
Kirjoittajien mielestä on älyllisen rehellisyyden merkki, että tutkijat aineiston perusteella muuttivat mielipiteensä. Luonto ei toimi meidän ihanteittemme mukaisesti, yleistä kiltteyttä suosien tai pitkän tähtäimen tuloksia ajatellen. Ehei, luonnonvalinta kohdistuu paljon voimakkaammin alemman tason yksiköihin (geenit, yksilöt) kuin korkeampiin (populaatiot, lajit). ”Yksilön ja yhteisön etujen ollessa ristiriitaisia yksilö yleensä voittaa. Näin käy jopa silloin, kun kaikki kärsivät lopputuloksesta.”
Katja Bargumin erikoisalaa ovat muurahaiset. Kirjassa onkin erikoisen kiehtova kappale niiden ominaisuuksista ja elämästä (Muurahaiset ja me). Kappaleessa oiotaan viisi tuttua väärinkäsitysta: muurahaiset eivät ole alkeellisia eläimiä, niiden yhteistyö ei ole saumatonta eikä epäitsekästä jne. Lisäksi vilkaistaan elämää pesässä. Näin painava aihe vaatii tosiaan tarkempaa perehtymistä, sillä ”Suomessa muurahaiset muodostavat kymmenesosan havumetsien eläinmassasta.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 