Jo Marchant : Ihmisen kosmos : kulttuuri ja tähdet (suomentanut Tuukka Perhoniemi. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2022)
”Neoliittisen kauden suurina keksintöinä mainitaan usein kivimonumentit ja maanviljelys. Kumpikin näistä voidaan kuitenkin jäljittää vielä syvällisempään muutokseen: ihmisten henkiseen irrottautumiseen luonnosta, minkä ansiosta tuli mahdolliseksi ajatella luonnon manipulointia ja hallintaa. Ihmiset eivät pelkästään sopeutuneet ympäristöönsä, vaan alkoivat muokata sitä rakentamalla yksittäisiä monumentteja sekä lopulta muuttamalla kokonaisia maisemia antaessaan uskomuksilleen ja haluilleen aineellisen muodon.
”Vallankumous alkoi Göbekli Tepestä ja sen ympäristöstä. Päätöksen se sai 6 000 vuotta myöhemmin Stonehengessä. Siellä ei tavata eläinten henkiä, vaan kaikki valta on ihmisillä ja heidän esivanhemmillaan. Luolia ja manalaa ei enää tarvita. Neoliittisen kauden maanviljelijät Britanniassa rakensivat uuden kosmologian, joka sopi aiempaa suuremmalle ja monimutkaiselle yhteiskunnalle. Ihmiset eivät enää tutkineet maailmankaikkeutta luolan uumenissa saavutetun yksilöllisen transsitilan avulla, kuten Lascaux’ssa tai Newgrangen haudassa, vaan taivaan mukaan rakennetuilla julkisilla paikoilla. Pimeässä piileskelyn sijaan ihmiset olivat astuneet valoon.”
Jo Marchant, lääketieteellisestä mikrobiologiasta väitellyt palkittu tiedekirjailija, katseli Meksikossa kuuttomana yönä vuorella tähtitaivaalle sateen jälkeen. Taivas ei ollut musta, se oli täynnä hopeaa. Pelkkiä tähtiä. Kimalteleva tähtimeri, valon valtakunta, ulottui koko taivaanrannan poikki kauas ikuisuuteen. ”Lyhyen hetken ajan olin hurmiossa ja tunsin yhteyttä. Olin kotona.”
Marchantin mukaan olemme poistaneet henkilökohtaisen kokemuksen maailmankaikkeutta koskevista käsityksistämme länsimaisessa kulttuuripiirissä. Vuosisatojen kuluessa vieraannutimme itsemme tähdistä matemaattisten lakien ja aina tarkemmiksi sekä tehokkaammiksi kehittyvien havaintolaitteiden avulla. Tämä lähestymistapa oli huikaiseva menestys. Tähtisumujen koostumus, hämmästyttävät valokuvat kaukaisista galakseista, pienet väreet aika-avaruuden kudoksessa ja muut löydöt avasivat vähitellen etuoikeutetun näkymän avaruuteen.
Nykyään ymmärrämme maailmankaikkeuden erillisenä ulkoisena todellisuutena eikä meillä ole enää oikeastaan tarvetta katsoa taivaalle. Suurimmalle osalle ihmisistä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kaupunkien valosaaste estää jopa Linnunradan näkemisen, jos he sattuvat yöllisellä retkellä sinne vilkaisemaan. Jo Marchand myöntää, että rakennetun tiedon puite on vahva, elegantti ja elintärkeä. ”Se on kuitenkin rajallinen. Vaikka se kehittyisi hyvin hienostuneeksi, se on silti aina pelkkä abstraktio ja yksinkertaistettu esitys, joka perustuu ainoastaan mitattaviin havaintoaineistoihin.” Se on suodatin, joka määritelmällisesti tavoittaa vain yhden näkökulman eletystä kokemuksestamme.
Marchantin vavahduttava kokemus Meksikossa sai hänet pohtimaan, miten ihmisten suhde avaruuteen ja tähtitaivaan ilmiöihin on ajan kuluessa muuttunut. Tieto on poistanut monia pelkoja, mutta niiden myötä on Marchantin mukaan kadonnut suuressa määrin myös ”pelonsekainen kunnioitus” (awe) taivasta kohtaan. Se on hänestä vahinko, sillä hän kirjoittaa, että heikompikin määrä sitä voi muuttaa mielialaa ja käyttäytymistä merkittävästi.
Pelonsekaista kunnioitusta synnyttävien kuvien katsominen vaikuttaa rikkovan tavalliset ajattelutavat. Se tekee ihmisistä luovempia ja kiinnostuneempia maailmasta. Eräiden tutkimusten mukaan pelonsekaista kunnioitusta tunteneet henkilöt jaksoivat suorittaa vaikeita tehtäviä pitempään ja he kokivat vähemmän stressiä vielä viikkoja myöhemmin. ”Tätäkin mielenkiintoisempaa on, että pelonsekainen kunnioitus tekee meistä mukavampia ihmisiä.” Yksi luotettavimmista ja useimmin käytetyistä menetelmistä tunteen herättelyyn on näyttää ihmisille kuvia tai videoita nimenomaan tähtitaivaasta.
Mutta tämä tulee vasta kirjan loppupuolella. Tiedelehtien toimittajana työskentelevä Marchant aloittaa matkan Ranskassa sijaitsevasta Lascaux’n luolasta. Sen paleoliittisen kauden eli vanhan kivikauden aikaiset seinämaalaukset ja kaiverrukset voivat olla eräänlainen tähtikalenteri. Saksalainen tähtitieteilijä Michael Rappenglück tutki kuvaa Härkä numero 18. Se on silmiinpistävän samankaltainen Härän tähtikuvion kanssa.
Rappenclück laski, miltä tähtitaivas näytti 20 000 vuotta sitten ja kuva tarkentui entisestään. Plejadit olivat silloin todella hieman korkeammalla Härän selän yläpuolella ja Hyadit selvemmin Härän silmän (Aldebaranin) ympärillä kuten maalauksessa. Plejadit on selvästi erottuva tähtijoukko, jota toimii erityisen hyvin kalenterin apuna nousujensa ja laskujensa ansiosta. Todennäköisesti niitä käytettiin alkuhärkien kiima-ajan määrittelyyn, sillä esimerkiksi myös Pohjois-Amerikan mustajalat aloittivat biisonien metsästyksen, kun Plejadit laskivat.
Kirjan 12 lukua lähtevät liikkeelle siis myyteistä ja kiertyvät kohti nykyaikaa. Matkalla kohdataan harvinaisen kiehtova joukko tähtitaivaan ilmiöitä tutkineita ja niistä erilaisia teoriota luoneita tyyppejä. Ovat pimennyksiin pakkomielteisesti suhtautuneet babylonialaiset sekä faaraot, jotka rakensivat pyramidinsa, jotta ne ohjaisivat heidän sielunsa tähtiin. Perehdytään antiikin filosofeihin sekä Auringon merkin alla taistelleisiin Rooman keisareihin. Juhlitaan Tahitilla onnistunutta tähtitieteellistä mittausta kapteeni Cookin kanssa ja surraan onnettoman kapinallisen, giljotiinin hädin tuskin välttäneen Thomas Painen tähdenlentoa säkenöivästä kuuluisuudesta unohduksen yöhön ynnä lukuisasti muita.
Kirja on mukaansatempaava tähtitieteen ja historian yhdistelmä. Ehkä Jo Marchantin biologitaustan vuoksi tähtitieteen osuus ei ole pelottavan teknistä, vaan avautuu tavallaan kunkin historiallisen vaiheen kautta. Luulen, että todellinen tähtiharrastaja ei kirjasta kovasti uutta löydä. Teos perustelee kuitenkin monipuolisesti tekijän näkemystä: ihmisten taivaalla näkemät kuviot kertovat ihmisten elämästä Maan päällä. Ne ovat muokanneet ajatuksiamme ajasta ja paikasta, vallasta ja totuudesta sekä elämästä ja kuolemasta.
Marchant kirjoittaa sujuvasti. Suorastaan petollisesti, sillä lukija saattaa joutua houkutukseen lukea esitellyistä aiheista lisää. Erityisen kiehtovia ovat kirjan lukuisat henkilöhahmot. Seuraavassa astrofysiikan perustajiin kuulunut aviopari Margaret Murray ja William Huggins lopettaa ansiokkaan uransa. He julkaisivat suuren kartaston ennennäkemättömistä tähtispektreistä:
”Vuonna 1908 kahdeksankymmentäneljävuotias William ilmoitti Kuninkaalliselle tiedeseuralle haluavansa palauttaa hänelle lahjoitetut kaksi kaukoputkea, sillä ei enää kyennyt käyttämään niitä kunnolla. Putket päätettiin antaa Cambridgen yliopiston upouudelle astrofysiikan laitokselle. Dublinilainen instrumentintekijä Howard Grubb matkasi Tulsa Hilliin ohjaamaan kaukoputkien siirtoa.
”Kaiken keskellä oli William, joka istui muuttolaatikon päällä hiljaisena ja suureen viittaan kietoutuneena Margaretin säntäillessä ympäriinsä vahtien muuttomiesten jokaista liikettä. Lopulta valtavankokoinen 15 tuuman linssi saatiin turvallisesti laatikkoon. Grubb vinkkasi Margaretille, joka ’otti sir Williamia kädestä ja ohjasi hänet huoneen poikki katsomaan viimeisen kerran heidän vanhaa ystäväänsä, objektiivia, joka oli niin monen vuoden ajan täyttänyt tehtävänsä ja tuonut kaukaiset valot yhteen’. Grubb muisteli, että ’he katsoivat sitä kauan ja hartaasti ennen kuin sulkivat laatikon’.
”Pariskunnan aloittama tutkimusala on ravistellut koko inhimillistä kulttuuria ja korvannut tuhansia vuosia vanhat taivaan tarinat aivan uusilla. Plejadit eivät ole orpoja siskoksia tai metsästäviä koiria (tai taivaallisen härän merkki), vaan joukko nuoria ja kuumia kaasupalloja, jotka muuttavat vetyä heliumiksi kiitäessään kosmisten pölypilvien lävitse. Aldebaran, härän punaisena leimuava silmä, on vanheneva jättiläinen, joka takoo hiiltä, happea ja typpeä ja sinkauttaa ne jonain päivänä avaruuden syvyyksiin. Venus, tuo kirkas aamu- ja iltatähti, rakkauden (tai sateen) jumalatar, on maapallon kokoinen kivimöhkäle, joka piilottelee pilviensä alla tulivuoria (ja kenties aikoinaan matalaa mertakin, jonka kiihtynyt kasvihuoneilmiö on kuivannut), sekä raivoisaa pintaa, jonka kuumuus sulattaisi lyijynkin.
Spektroskopia on paljastanut, että tietyssä mielessä Platon oli oikeassa: me todellakin tulemme tähdistä.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 