Tau Cetiin, pelkkä meno

Andy Weir : Operaatio Ave Maria (suomentanut Annukka Kolehmainen. Into, 2022)

"Tiedätkö, Grace, olen koko ikäni ollut hippi ja ylpeä siitä. Lapsuusajoistani Lyonissa aina siihen asti kun muutin Pariisiin ja rupesin tutkijaksi. Olen puita halaileva sodanvastainen muinaismuisto jo päättyneeltä protestipolitiikan aikakaudelta."
   En sanonut mitään. Tämä oli Leclercin elämän pahin päivä. Jos kuunteleminen auttaisi, minä kuuntelisin.
   "Ryhdyin ilmastotutkijaksi, jotta voisin pelastaa maailman. Lopettaa painajaismaisen ympäristökatastrofin, joka oli hukuttamassa koko ihmiskunnan. Ja nyt... tämä. Se on välttämätöntä mutta hirveää. Sinäkin olet tutkija, joten varmasti ymmärrät."
   "En täysin", sanoin. "Olen koko tutkijanurani ajan katsonut Maasta poispäin, en suinkaan kohti Maata. Olen häpeällisen surkea ilmastotieteessä."
   "Mm", Leclerc vastasi. "Länsi-Antarktis on iso jää- ja lumimassa, joka vähitellen vyöryy eteenpäin. Koko alue on jättimäinen jäätikkö, joka hitaasti kulkee kohti merta. Täällä on satojatuhansia neliökilometrejä jäätä."
   "Ja me sulatamme sen?"
   "Meri sulattaa sen puolestamme, mutta kyllä. Katsos, Antarktis oli ennen viidakkoa. Miljoonien vuosien ajan se oli yhtä vehmas kuin Afrikka. Mutta mannerten ajelehtiminen ja luonnollinen ilmastonmuutos jäädyttivät sen. Koko kasvipaljous kuihtui ja hajosi. Hajoamisesta syntyi kaasuja - ennen kaikkea metaania - jotka jäivät jään sisään."
   "Ja metaani on aika voimakas kasvihuonekaasu", sanoin.
   Leclerc nyökkäsi. "Paljon voimakkaampi kuin hiilidioksidi."
   Hän katsoi jälleen tablettiaan. "Kaksi minuuttia!" hän huusi.
   "Kaikki alukset: punainen vaihe", Stratt sanoi radiopuhelimeen. "Toistan: punainen vaihe."
   Leclerc kääntyi takaisin puoleeni. "Joten tässä minä olen. Ympäristöaktivisti. Ilmastotieteilijä. Rauhan ristiretkeläinen." Hän katsoi merelle. "Ja nyt määrään ydinaseiskun Antarktikselle. Kaksisataaneljäkymmentäyksi Yhdysvaltain ydinasetta haudattuina viidenkymmenen metrin syvyyteen merenpohjassa olevan halkeaman suuntaisesti, kolmen kilometrin välein. Kaikki laukaistaan samanaikaisesti."
   Nyökkäsin hitaasti.
   "He sanoivat, että säteilyä syntyy hyvin vähän", Leclerc totesi.
   "Jep. Jos se yhtään lohduttaa, ne ovat fuusiopommeja." Kiskoin takkia tiukemmin ympärilleni. "Uraanin ynnä muun avulla saadaan aikaan pieni fissioreaktio, joka sitten käynnistää paljon suuremman fuusioreaktion. Ja isossa räjähdyksessä on pelkkää vetyä ja heliumia. Siitä ei synny säteilyä."
   "No, on se jotain sekin."
   "Oliko tämä sitten ainoa vaihtoehto?" kysyin. "Mikseivät tehtaat voineet valmistaa urakalla rikkiheksafluoridia tai jotakin muuta kasvihuonekaasua?"
   Leclerc pudisti päätään. "Pystymme tuottamaan vain tuhannesosan tarvittavasta määrästä. Muista, että hiiltä ja öljyä piti polttaa kokonainen vuosisata ympäri maailmaa, ennen kuin edes huomasimme, että se vaikuttaa ilmastoon."
   Hän vilkaisi tablettiaan. "Jäähylly halkeaa räjähdyslinjan kohdalta, liukuu hitaasti mereen ja sulaa. Merenpinta nousee tulevan kuukauden aikana sentin verran, meren lämpötila laskee yhden asteen - mikä on katastrofi jo sinänsä, mutta ei ajatella nyt sitä. Valtavasti metaania vapautuu ilmakehään. Ja tässä tilanteessa metaani on ystävämme. Metaani on paras ystävämme. Eikä vain siksi, että se pitää meidät vähän aikaa lämpimänä."
   "Ai?"
   "Metaani hajoaa ilmakehässä kymmenen vuoden kuluttua. Voimme murtaa kimpaleita Antarktiksesta mereen aina muutaman vuoden välein, jos haluamme säädellä metaanitasoa. Ja jos Ave Maria löytää ratkaisun, odotamme vain kymmenen vuotta, niin metaani on jo haihtunut. Sama ei päde hiilidioksidiin."

Ote kirjasta osoittaa, miten karmeaan tilanteeseen ihmiskunta oli joutunut Peter Weirin teoksessa. Oli tarkoituksellisesti käynnistettävä joukko katastrofeja, jotta planeetta pysyi edes jossain määrin elinkelpoisena. Tutkijat huomasivat, miten auringon säteily oli vähentynyt ja vähentyminen näytti koko ajan kiihtyvän. He huomasivat myös, että Venuksen ja auringon välille oli ilmaantunut merkillinen Petrovan linjaksi nimetty kaari. Havainnot olivat niin hälyttäviä, että tutkimusluotain lähetettiin nopeasti  hakemaan mahdollista näytettä siitä. Näytteestä paljastui, että joku outo eliö, astrofagi, oli ilmaantunut aurinkokuntaan ja ruvennut lisääntymään holtittomasti.

Peter Weir kuvaa tarkasti ja mukaansatempaavasti, miten tutkija tällaista kummajaista saattaisi lähestyä. Mistä se koostuu? Miten se lisääntyy? Miten se osaa suunnistaa avaruudessa? Sekä sitten kohtalonkysymys: Miten tästä ihmiskunnan elonjääntiä uhkaavastga häiriköstä päästään kokonaan eroon? Juoni ei ole kuitenkaan suoraviivainen tutkimusraportti. Kirjan alussa päähenkilö Ryland Grace tulee tajuihinsa pienessä huoneessa, jossa hänen lisäkseen on kaksi ruumista. Tajuihinsa, tavallaan, sillä hän on menettänyt muistinsa. Vähitellen hänelle palautuvat mieleen muistikuvat matkan valmisteluun liittyvistä toimista. Ne vuorottelevat kirjan nykyhetken tapahtumien kanssa ja tällainen kokonaisuus pitää lukijan tehokkaasti otteessaan.

Ensiksi Ryland Grace siis kauhukseen huomaa, että hän ei olekaan maassa; sitten, että näkyvissä oleva iso auringon näköinen tähti on kokonaan toisessa aurinkokunnassa. Kun sitten päähenkilö muistaa koko operaation tarkoituksen, niin Gracella onkin käsissään todellinen Mission Impossible. Aluksella on mukana neljä kuoriaista, itsenäistä avaruusluotainta, joiden oli tarkoitus kiidättää tutkimusten tulokset takaisin maapallolle. Ave Marian ei ollut tarkoituskaan enää palata maahan. Suru hiipi Ryland Gracen avaruuspukuun. Jospa koko hanke oli turha? Lento kohteeseen oli kestänyt 13 maan vuotta, paluuposti vie vain vähän vähemmän. Entä jos kotiplaneetta onkin siihen mennessä ehtinyt tuhoutua ympäristökatastrofeissa ja niitä seuranneissa sodissa?

En ole lukenut Andy Weirin menestyksekästä esikoista The Martian (Yksin Marsissa), mutta tämän kirjan kuvio vastaa sitä. Mutta on ilmeisesti korotettu ties kuinka monenteen potenssiin. Ryland Gracen tehtävän vaikeusastetta lisää se, että kuolleet olivat operaation kannalta avainhenkilöitä. Toinen oli Ave Marian komentaja, joka pääasiassa hoiti sen ohjaamisen, ja toinen aluksen toimintojen kunnossapidosta vastannut henkilö. Grace oli "pelkästään" tutkija, jonka tehtävä oli selvittää, miksi astrofagi ei näyttänyt vaikuttavan Tau Ceta -nimisen tähden säteilyyn. Tuholaista oli nimittäin havaittu senkin lähistöllä.

Työ olisi varmasti jäänyt tekemättä, mutta sitten Grace sai yllättävän liittolaisen.

Jos kirjan yrittää tiivistää yhtälöksi se voisi olla:

     Kattavaa taustatyötä
   +kiehtovaa luonnontiedettä
   +vakavia aiheita
   +vastahankainen sankari
   +koskettava loppuratkaisu
______________________________
   = Mieleenjäävä avaruusseikkailu

Ainoita pieniä ihmetyksenaiheita on vain se, miksi amerikkalaisten tieteiskirjojen sankarit ovat usein korostuneesti lihansyöjiä. Ruokalista mainitaan aina, ja sieltä pitää löytyä pekonia, hampurilaisia, välikyljyksiä mediumina jne. Maskuliinisuutta voidaan korostaa luonnollisesti armeijallakin, kuten tässä kirjassa operaation johtaja Stratt keskeyttäessään omavaltaisesti oikeuden istunnon: "Minulla on nimittäin tukenani Yhdysvaltain armeija", hän lohkaisi. "Ja hemmetin hieno armeija muuten onkin." Kun Grace itse on luonnontieteen opettaja, niin hänen näkemyksensä kasvisruosta "vegaanisena ruohonleikkuujätteenä" on outo. Jos se oli ironiaa, niin sitten en vain tajunnut.


Tommi