Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006.
Suomalainen maalaistalo vuonna 1981. Suku viettää kesää kuten aina: tikanheittoa, radion kuuntelua, pienkoneiden rassaamista, kotiaskareita. Isoisä tekee kuitenkin kuolemaa kamarissa, ja yhtäkkiä setien ja tätien välillä puhkeaa riita. Tämä riita on erilainen kuin totunnaiset nahistelut, ja kirjan minäkertoja, teini-ikäinen Jussi tajuaa ilmassa väreilevät muutokset enteet.
”- – – mutta nyt isoisä oli kuolemassa ja tädit riitelivät ja minä pelkäsin, että minä menettäisin sen kaiken, isoäidinkin. Tiesin että sellaista tapahtuu, olin minäkin nähnyt tyhjiä taloja ja pusikoituneita peltoja ja autioita pihoja, joiden synkkiä syreenipensaita sade piiskasi.
Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.”
Jussin, enon ja Myrskyn matka kaupunkiin ostamaan isoisälle ruumisarkkua kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden elämää suurempiin jaksoihin. Miesten ystävyys, jossa Jussi pyörii vähän ulkojäsenenä, kesäinen päivä, kiireettömyys ja kaiken höysteenä satuhäät, jossa prinssi ja prinsessa saavat toisensa (Charlesin ja Dianan häät 1981). Baareissa televisiot ovat päällä ja asiakaspalvelijat muissa maailmoissa. Miehinen hölmöily, kun arkku on saatu kotimatkalle. Itsehän se tietysti pitää kuljettaa.
Jussi on surullisen hahmon ritari, yksinäinen poika, joka on ottanut kymmenen vuotta vanhemman enonsa idolikseen. Kirjan kolmessa osassa ‒ 1981, 1994 ja 2005 ‒ pojannulkki kasvaa aikuiseksi perheelliseksi mieheksi, mutta ei ole oikein sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Edelleen hän ihannoi enoaan ja lähteekin tämän luo viikonloppureissulle kalastamaan. Se ei kuitenkaan ole miesten kalareissu, sillä paikalla on myös kaksi naista. Eno ja Myrsky yhdessä osaavat lähestyä naisia tavalla, joka on Jussille käsittämätöntä lahjakkuutta. Hän on aina vain kuin poikanulikka eikä ihailussaan ymmärrä, että itse asiassa enon naisjutut ovat arveluttavia ja ihmissuhteet sotkuisia.
Enolla on kunnianhimoa, hän yrittelee studiovalokuvaajana ja pohtii täydellisen valon ja täydellisen ilmeen vangitsemista. Enon ”kehitys” kulkee silti vääjäämätöntä kulkuaan.
Jussi elättelee ajatusta, että enon kanssa on tapahtumaisillaan jotakin, joka auttaa Jussia pääsemään eroon itsestään ja tylsyydestään. Tutussa talossa, tutussa pihapiirissä nostalgia nostaa välillä päätään kuin lohduttaen.
”Ikkunasta näkyi takapihan pajukko. Kun seisoin hiljaa, saatoin kuvitella selkäni taakse keskipäivän aurinkoisen salin, 70-luvun tuoksut, valon väreilyn matolla. Hohtavan valkoiset lautaset tuvan pöydällä ja tuvassa leijuvan perunoiden pesun hajun. Tuvan ikkuna oli auki, pihalla seisoi autoja, autoradiossa soi Autio hiekkaranta. Lähdettiin enon kanssa uimaan, pyörä tärisi alamäessä, männynjuuret tuntuivat paljaissa jalkapohjissa.”
Enon opetukset on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta, tuskallisesta itsetarkkailusta, rooleista vieraantumisesta ja sosiaalisista odotuksista. Jussi tarvitsisi oikea-aikaista palautetta käyttäytymisestään ja tekemisistään. Hän olisi nuorena tarvinnut rohkaisua omana itsenään, arvokkaana olemiseen. Kun sitä ei tule, hän haahuilee tilanteesta toiseen, vahtii ilmeitään ja arvelee olevansa ujo ja tylsä.
Hän on niin kuutamolla, että avioerokin tulee hänelle täytenä yllätyksenä. Yksinäisyydessään hän katsoo holtittomasti televisiota ja mieltyy jostakin syystä säätiedotuksiin. ”Ainoa mieltäni rauhoittavat ohjelma oli säätiedotus. Arvelin sen johtuvan kartasta. Minusta oli mukava saada kokonaiskäsitys tapahtumista. Toivoin että olisi enemmän säätiedotuksen kaltaisia ohjelmia, joissa joku seisoisi kartan edessä ja kertoisi minulle miten asiat ovat.”
Kirjan hauska teema ovat kuninkaalliset häät. Vuonna 1981 Charles ja Diana saavat sydämet väräjämään, vuonna 2005 Charles nai Camillan. Jussi ymmärtää Charlesin hakevan ”kohtuutta ja mielenrauhaa”.
”Tunsin itsekin jotakin ilon kaltaista näiden kahden aikuisen ihmisen käytännöllisyyden äärellä. Jos Charlesin ja Dianan häitä oli pidetty satuna, tämä vihkiminen tuntui nyt julistavan kohtuuden ja armon sanomaa. Minulle tuli hyvä olo, kun huomasin, että tämä avioliitto, jota monet pitivät merkkinä aikamme omituisuudesta, saattoi olla merkki sen tervejärkisyydestä, harhattomuudesta.”
Enon opetukset oli syystäkin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006. Palkituksi tuli sinä vuonna Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran), hieno kirja sekin, joka päätyi myös teatterinäyttämöille. Enon opetuksista Yle teki kaksiosaisen elokuvan.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 