Voiko lapsi olla virhe?

Ida Pimenoff: Kutsu minut. WSOY 2021.

Kirjan minäkertojan, Veran, isä on ylemmän keskiluokan setämies, taidepiireissä museokuraattorina toimiva työnarkomaani, joka tekee lapsia neljän eri naisen kanssa. Veralla on huono tuuri: hän on isän lapsista vanhin, se nuoruuden sivusteppi, jonka isä haluaa unohtaa. Nyt Vera on melkein neljänkymmenen, ja kun hän ei tule kutsutuksi edes isän 80-vuotisjuhliin, hänen on kohdattava tämä ikävä asia, kuten monta muutakin asiaa.

Kuten esimerkiksi: miksi sama hylkäävän isän kaava toistuu kuin kreikkalaisen tragedian kirous, kun Veera itse saa lapsen?

Ida Pimenoffin puhutteleva esikoisromaani Kutsu minut pohtii sukupolvien jatkumoa ja tiettyjen teemojen yllättävää toistumista. Teksti etenee hallitusti ja herkkävireisesti; jo kerronnan kauneus kannattelee tätä kirjaa. Luupin alla ovat paitsi Vera ja ikätoverit myös edeltävät sukupolvet. Vera hakee itseymmärrystä terapiasta sairastuttuaan masennukseen ja paniikkihäiriöön.

”Parasta hänessä [terapeutissa] oli se, miten käytännöllisesti hän suhtautui kaikkeen siihen, mikä minulle itselleni oli surun ja pettymyksen sekaista muhjua.”

Isä hylkää Veran jo varhain. Tyttö kasvaa äitinsä ja neljätoista vuotta vanhemman velipuolensa kanssa. Vera piirtää ja askartelee isänpäiväkortteja, jotka äiti lupaa toimittaa perille. Aikojen päästä Vera löytää yhden kortin äidin kirjoituspöydän laatikosta.

”En enää kyennyt tavoittamaan itsessäni sitä lasta joka olin ollut. Sen sijaan muistin yhä kirkkaasti, kuinka tyytymätön olin korttiini ollut. Tunnistin epätäydellisyyden tunteen, joka jo silloin oli aiheuttanut minussa ahdistusta.”

Vera on taiteellista sukua, esteetikko, valokuvaaja. Perhe pyörii Helsingin sivistyneistöpiireissä. Tyytymättömyys itseen ja riittämättömyyden tunne kietoutuvat isänkaipuuseen: ”Olin vakuuttunut, että jos olisin toisenlainen, samanlainen kuin muut, minun isäni haluaisi nähdä minut.”

Ei isä aivan kokonaan ole poissa. Häneltä tulee kirjeitä, ja teini-ikäinen Vera saa vihdoin tavatakin isän, joulun alla, isän työhuoneessa museossa. Kohtaamisen jännittyneisyys on kuvattu hienosti. Kaivattua yhteyttä ei synny. Heikko yhteys silti on. Mutta Kuka kukin on -kirjassa isän esittelyssä Vera puuttuu kohdasta Lapset.

Nuorena aikuisena Vera kumppaneineen on suorittaja. Vuosia myöhemmin hän katsoo ravintolassa nuorten juppien seuruetta ymmärtäen olleensa itse samanlainen ja ihmetellen, kehen he olivat yrittäneet tehdä vaikutusta.

”Samalla tavalla kuin viereisen pöydän nuoret menestyjät mekin olimme halunneet luoda ympärillemme juuri oikeanlaiset puitteet: asunnon, auton, työpaikat, merkkivaatteita, ulkomaanmatkoja, ravintolaillallisia. Ja vuosien varrella, mitä enemmän rahaa meillä oli ollut käytössämme, sitä suuremmiksi kierroksemme olivat kasvaneet: sitä kalliimmissa ravintoloissa me olimme syöneet, sitä hienommissa hotelleissa yöpyneet. Olimme opetelleet ulkoa viinialueita, rypälelajikkeita, Michelin-tähtien määrää. Jossain vaiheessa Aki oli jopa lyhyen aikaa harrastanut samppanjoita – ajatus, joka nyt sai minut naurahtamaan.”

Isänpäivät ovat Veralle hankalia aina. Hän jopa toivoisi itselleen kelvotonta isää, sekin olisi parempi kuin aina näkymättömiin feidaava isä. Facebookissa Vera näkee tuttavamiehen isänpäiväpostauksen; Vera tietää kaverin oikeasti pelkäävän isäänsä,  mutta kuvassa hän istuu poikasena isänsä sylissä ja fiilistelee postauksellaan saaden Veran synkkiin ajatuksiin:

”Katsoin kuvaa ja tunsin itseni täydellisen ulkopuoliseksi. Jopa he, jotka vihasivat isiään, saattoivat isänpäivänä jakaa Facebookissa kuvia heistä. Sen sijaan minä en olisi voinut osallistua tuohon kollektiiviseen isänpäivän rituaaliin, vaikka olisin halunnut. Minulla ei ollut yhtäkään kuvaa, jossa olisin ollut yhdessä isän kanssa. Sellaista kuvaa ei koskaan otettu.”

Voiko lapsi olla virhe? Veran vastausten etsintä on riipaisevaa. Vastauksia ei oikeastaan ole. Mutta joskus sekin parantaa, että saa kysyä ääneen. Terapeutti selittää, että ne aikuiset, jotka hylkäävät lapsensa, yleensä ajattelevat toimivansa lapsen parhaaksi: että lapsen on parempi olla erillään kuin tämän aikuisen kanssa.

Ymmärtäminen, asioiden sanoittaminen ja jonkinlainen anteeksianto eivät ehkä tuo Veralle onnea, mutta ainakin hän jaksaa jatkaa eteenpäin. Hänen on jatkettava elämää, jo oman poikansa takia. Kirjassa siteerataan Hannah Arendtin kaunista ajatusta: vapaus on kykyä aloittaa alusta.

Taina