Kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita. Kansankulttuuri 1945.

”Tämä nykyinen maailmahan on miesten luoma, keskinkertaisten miesten luoma. Voimme helposti todeta, että se on mitä suurimmassa määrin epäonnistunut sisältäen kauhistuttavan määrän kurjuutta ja murhaa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Aadam saanut omenansa siltä puolelta Hyvän- ja Pahantiedon puusta, jotka sisälsivät suuremman prosentin Pahantiedon vitamiineja. – – – Kuten kaikki tiedämme, on Eevan osuus ihmiselämän syntymisessä ja vaalimisessa huomattavasti suurempi kuin miehen. Eevalla on suuri ja kunniakas tehtävä. Tämän tehtävän tuntien, Elämän pyhänä papittarena, Eevan tulisi taistella kaikkia niitä voimia vastaan, jotka tuhoavat hänen synnyttämäänsä elämää: sotia, kurjuutta, riistoa.” (s. 75)

Näin kirjoitti Katri Vala vuonna 1933 Tulenkantajat-lehdessä kolumnissaan Naisen tie. Aarrearkun tämänkertainen kirja on varastojen helmi, joka sisältää kellastuneilla sivuillaan 34 Katri Valan pakinaa. Kirjoitukset on yhtä lukuun ottamatta julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933-37.

Tänä vuonna 120-vuotissyntymävuottaan viettävä Katri Vala (s. Karin Wadenström, 1901‒1944) tunnetaan ennen muuta runoilijana, siksi olikin yllättävää lukea näitä rohkeita ja ilmaisultaan raikkaita, kantaaottavia kirjoituksia. Omien sanojensa mukaan Katri tekee pölynimurillaan ”pientä tomuutusta kritiikin papankammarissa”. Hän pöllyttää pönöttäviä kulttuuripappoja, koneistumisen aiheuttamaa työttömyyttä, vallitsevia aatevirtauksia ja maailmanpolitiikkaakin.

Kirjoituskokoelman nimi Henki ja aine viittaa samannimiseen ”kirjallistaiteelliseen julistukseen”, jonka äärioikeisto julkaisi 1930-luvun alussa. Lehti sisälsi proosaa, runoja ja teatteriarvioita sekä ohjelmajulistuksen, jonka mukaan hengen valta on aineen valtaa korkeampi ja kaikki taiteellinen työ pyhitetään yksin isänmaalle; tekijät myös vaativat, että isänmaa palkitsee työn.

”Kyllä se luultavasti palkitsee”, ilkkuu Vala (s. 88-89). ”Kyllä sen kirjoittajat saavat leijonanosan kaikista sivistysmäärärahoista ja säätiöitten apurahoista, samaan aikaan kun vähemmän ’henkeä’ täynnä olevien ’materialististen’ lehtien kirjoittajat jäävät ’ainetta’ vaille.”

Värikkäät pakinat tuovat suomalaisen 1930-luvun lähelle. On pulaa ja puutetta, suurta eriarvoisuutta. Ja tuon tuostakin katseet kohdistuvat Saksaan, missä vahvistuu outo, rotua ja isänmaata korostava aate. Monet Suomen eturivin kulttuurihenkilöt, kuten V.A. Koskenniemi, ihailivat Saksaa ja kirjoittivat uudesta aatteesta sangen myönteisesti. Ja valeuutisten kanssa kamppailtiin silloinkin. Vala oli hyvin huolissaan ääri-isänmaallisesta vihapuheesta vuonna 1933.

”Onko historiaa lukenut kansa muuten pannut merkille, kuinka usein historian kuluessa ovat tehokkaana vihan kiihoittajana puhjenneet esiin legendat myrkytetyistä kaivoista, pahoinpidellyistä lapsista ja tulipaloista? Jo kristittyjen vainoon Roomassa käytettiin tätä provokatiota: kristityt myrkyttivät kaivoja, paistoivat lapsia ja sytyttivät Rooman palamaan. Alas kristityt! Maailmansodan aikana sama juttu. Amerikkaa kiihoitettiin saksalaisia barbaari-vihollisia vastaan samantapaisilla tarinoilla ja nyt Saksa kertoo samaa maailmalle kommunisteistaan: myrkytettyjä kaivoja, panttivangiksi otettuja lapsia ja valtiopäivätalon palo. Ja se tehoo taas!” (s. 12-13)

Valan oman ideologian ydin on yksinkertainen: työtä, leipää ja ihmisarvoista elämää kaikille. Sodanlietsonta ja sotakoneistojen palvominen oli hänen mielestään sairasta. Hänellä oli runoilijan ja mystikon visionäärisyyttä. Fantasia rotujalostetusta Saksasta on hiuksianostattavaa luettavaa, sillä kärjistetty näkymä, josta Vala sai ”pappojen” vihat päälleen, monilta osin jopa toteutui.

Kirjailija vierastaa Suur-Suomi -ajatusta  ja äärioikeiston sapelinkalistelua. Hän torjuu kiihkoilevan, spartalais-militaristisen nuorisokasvatuksen. Hän aavistelee pahaa Saksan suunnalta ja toteaa murheellisesti:

”Maailma kuohuu tällä hetkellä. Ilmassa on myrskyä. En ole mullistusten ystävä. Toivoisin kehityksen kulkevan rauhallista tietä. Jos maailma olisi viisas, se korjaisi epäkohdat, antaisi työtä, leipää, elämäniloa niille, joilta kaikki puuttuu. Se olisi parhain tapa taistella vasemmistokumouksia vastaan. Mutta kapitalismi ei ole viisas, se on hysteerinen, tyhmä, väkivaltainen ja repii muita ja itseänsä. Tuhoutuessaan se tahtoo vielä peittää maan verellä, niinkuin se on veren merkeissä hallinnut. Voi ihmiskuntaa, jonka täytyy kaikki kokea!” (s. 101)

Kahden lapsen äiti korostaa pohtiessaan uutisointia uudesta opetussuunnitelmasta, että ”tällä hetkellä on ratkaistava, kasvatetaanko Suomen lapsista vääpeleitä vai sivistyneen maan kansalaisia”. (s. 94)

Ajatella, että Suomessa on joskus vietetty siveellisyysviikkoa. Se saa Valan pohtimaan kristillistä eettisyyttä ja yhteisvastuullisuutta. ”Silloin kun kansan suuret kerrokset elävät melkein kaikkea vailla, silloin on rikollista yhden ihmisen nauttia tuloja, joista kymmenen perhettä kohtuudella eläisi. – – – Kun koko yhteiskuntajärjestys perustuu tällaisiin suuriin siveettömyyksiin, mitä sitten auttaa korjata pieniä paheita. Mutta kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan.” (s 85-86) [kuurnia, kuurnita = seuloa, siivilöidä]

Katri Vala sai kaksi lasta, joista esikoistyttö menehtyi vastasyntyneenä. Runoilija itse kuoli vain 42-vuotiaana pitkään sairastetun tuberkuloosin seurauksena vuonna 1944 Ruotsissa, minne oli asettunut jo aiemmin. Siellä asui myös hänen veljensä Erkki Vala. Sodan jälkeen Katri Valan tuhkauurna tuotiin Suomeen ja sijoitettiin Helsingin Sörnäisten Marjatanmäen puistoon, joka vuonna 1953 nimitettiin Katri Valan puistoksi.

Taina