Mari Mörö : Vapaasti versoo : rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
"Alkukesän kasvimaata katsellessa pitäisi tuntea levollisuutta ja kauneutta. Pakkokitkentä ja kurileirin painajaiset eivät saisi tulla mieleen. Siemenet työntyvät maasta hiljakseen kuten myös rikkaruohot. Alkukesän kasvuvoimasta saa ihminenkin osansa. Se tarttuu niin, että vaikka ei tekisi mitään, kaikki kaartuu eteenpäin. Ajalla on äkkiä suunta, jos se jossain vaiheessa talvikauden aikana pääsi hämärtymään.
Jos kurileirin painajaiset kasvun äimistysten edessä tulevat kuitenkin mieleen, niin on syytä tarkistaa asennetta. Puutarha ei ole näyttämisen eikä elvistelyn paikka eikä se saa tuntua rangaistussiirtolalta. Ne ahkerimmatkin tarhurit nauttivat tekemisestään, vaikka laiskempi luulee touhun kääntyvän jo työkrampin puolelle. Toinen pitää työnteosta ja toinen laiskottelusta ja kun oikein tarkkaan mietitte, niin kummankohan heistä kannattaa perustaa puutarha?"
Mari Mörö, mikkeliläinen kirjailija ja ilmeisen intohimoinen puutarhaharrastaja, oikea viherturaaja on tätä kirjaa ennen kirjoittanut kaksi muuta multaheimolaisuutta käsittelevää kirjaa: Melkein kaikki itää sekä Parhaat päiväni pihalla. Itselleni tämä ihastuttava kirja oli ensikosketus aiheeseen, joka on hieman etäisempi. Kuitenkin tätä voi lämpimästi suositella, sillä se selvittää miksi etenkin keväällä puutarhamyymälöissä vallitsee aivan omalaatuinen tunnelma, kun vienosti rapisevat siemenpussit enteilevät tulevaa kasvukautta. Ymmärrys lisääntyi myös miksi kesällä puolisosta näkyy pihan perällä yleensä kumarainen selkä tai vain kumisaappaan pohjat sekä takamus.
"Puutarha on myös sarja helppojen perustaitojen ylläpitämistä. Siksi se on niin terapeuttista. Konkretia ja pulmien ratkaisu ovat palkitsevia kokemuksia. Luovat perusaskareet tyhjentävät kovalevyn. Halkojen hakkaaminen, tiilien naputtelu vanhasta laastista, oksien hakettaminen...
Tekemisen kautta mieli tyhjenee. Pienet teot, jotka teemme päivästä toiseen ja joihin sisältyy johtoajatus - se ylläpitää jatkuvuutta. Monikaan työpaikka ei tarjoa merkitystä saati sisältöä. Ja yhä useampi ihminen toteaa, ettei ura tee ihmistä."
Kun monella työpaikalla tai ihmissuhteissa ei enää tunnu jatkuvuutta olevan, niin luonnossa jatkuvuudesta ei ole pulaa. Se on myös eräs puutarhaharrastuksen terapeuttisista ulottuvuuksista sanoo Mari Mörö. Tekevä ja askareissaan intoa hehkuva henkilö ei voi peitellä laatuaan. Mörö toivoo, että jokainen voisi löytää yhden itseään ja ympäristöään vahingoittamattoman asian, josta voi vilpittömästi innostua. Jos synkkyys voi levitä, niin onneksi myös innostus on tarttuvaa. Sille on annettava tilaisuus.
Hylätään siis ainakin hetkeksi vallitseva humujargon ja täpinäelämä ja isketään istutuslapio ja kourat kunnolla kompostoituneeseen multaan. Ihmetellään pikkuisen siinä sivussa maailman yhä hullummaksi käyvää menoa. Onneksi ikääntyvän viherpeukalon ei tarvitse mielistellä oikeastaan enää mihinkään suuntaan. Jos hän on kontallaan, niin vain ja ainoastaan harrastuksen ja intohimojen vuoksi.
"Taivas on tuntunut tippuneen niskaan siellä täällä, ja uusiksi menevät tutut yhtälöt. Historia on opettanut sen, että talouden taantuman myötä juureva viitseliäisyys alkaa kiinnostaa yhä useampia. Mikä äsken oli mitätöntä ja latteaa, onkin nyt sisällöltään monivivahteista. Ihmiset alkavat viihtyä paikallaan, asunnosta halutaan koti, ei pelkkä tavaroiden säilytyspaikka. Kasvun ihmeitä halutaan kokea ja edesauttaa, se palkitsee. Kaupunkien aarimaille riittää innokkaita käyttäjiä."
Kirjan viesti on selkeä: Kädettömien aika meni jo! Pitkä ja syvällinen mutta kapean sektorin tieto yhdessä asiassa ei takaa mitään. Siihen on liitettävä konkreettisia taitoja, jos ylipäätään aiomme pitää putiikin pystyssä. On opittava pois uuden hankkimisesta. Lisää kattilanpaikkaajia, sutareita ja kaikenlaisia korjaajia! Kansalaistaidot on palautettava kouluihin!
Mari Mörö haluaa uskoa meille salaisuuden: sellainen elämä, jossa ihmeitä ei tarvitse hakea kaukaa voi olla sisältöä notkollaan. Sillä mittakaava ei ratkaise vaan asenne. "Havaitse, aisti - haltioidu." Pottu kasvaa oli pitkäkuituisen sellun maailmanmarkkinahinta mikä tahansa eikä viitekorko tai eläkepommista kiljuminen vaikuta ollenkaan silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Kasvu on jokaisella pihalla itse asiassa aina päällä, jossain vaiheessa, ja se sekä mahdolliset satonäkymät valaisevat päiviä ja siivittävät arkea:
"Sitä ei voi tiristää loppuun, siitä ei tule pörssiruumiita, ei fataaleja uutisia. Tulee uusia tilanteita, kaikki alkaa alusta tai jatkuu siihen, mihin edellisellä kerralla jäätiin."
Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita. Kansankulttuuri 1945.
”Tämä nykyinen maailmahan on miesten luoma, keskinkertaisten miesten luoma. Voimme helposti todeta, että se on mitä suurimmassa määrin epäonnistunut sisältäen kauhistuttavan määrän kurjuutta ja murhaa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Aadam saanut omenansa siltä puolelta Hyvän- ja Pahantiedon puusta, jotka sisälsivät suuremman prosentin Pahantiedon vitamiineja. – – – Kuten kaikki tiedämme, on Eevan osuus ihmiselämän syntymisessä ja vaalimisessa huomattavasti suurempi kuin miehen. Eevalla on suuri ja kunniakas tehtävä. Tämän tehtävän tuntien, Elämän pyhänä papittarena, Eevan tulisi taistella kaikkia niitä voimia vastaan, jotka tuhoavat hänen synnyttämäänsä elämää: sotia, kurjuutta, riistoa.” (s. 75)
Näin kirjoitti Katri Vala vuonna 1933 Tulenkantajat-lehdessä kolumnissaan Naisen tie. Aarrearkun tämänkertainen kirja on varastojen helmi, joka sisältää kellastuneilla sivuillaan 34 Katri Valan pakinaa. Kirjoitukset on yhtä lukuun ottamatta julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933-37.
Tänä vuonna 120-vuotissyntymävuottaan viettävä Katri Vala (s. Karin Wadenström, 1901‒1944) tunnetaan ennen muuta runoilijana, siksi olikin yllättävää lukea näitä rohkeita ja ilmaisultaan raikkaita, kantaaottavia kirjoituksia. Omien sanojensa mukaan Katri tekee pölynimurillaan ”pientä tomuutusta kritiikin papankammarissa”. Hän pöllyttää pönöttäviä kulttuuripappoja, koneistumisen aiheuttamaa työttömyyttä, vallitsevia aatevirtauksia ja maailmanpolitiikkaakin.
Kirjoituskokoelman nimi Henki ja aine viittaa samannimiseen ”kirjallistaiteelliseen julistukseen”, jonka äärioikeisto julkaisi 1930-luvun alussa. Lehti sisälsi proosaa, runoja ja teatteriarvioita sekä ohjelmajulistuksen, jonka mukaan hengen valta on aineen valtaa korkeampi ja kaikki taiteellinen työ pyhitetään yksin isänmaalle; tekijät myös vaativat, että isänmaa palkitsee työn.
”Kyllä se luultavasti palkitsee”, ilkkuu Vala (s. 88-89). ”Kyllä sen kirjoittajat saavat leijonanosan kaikista sivistysmäärärahoista ja säätiöitten apurahoista, samaan aikaan kun vähemmän ’henkeä’ täynnä olevien ’materialististen’ lehtien kirjoittajat jäävät ’ainetta’ vaille.”
Värikkäät pakinat tuovat suomalaisen 1930-luvun lähelle. On pulaa ja puutetta, suurta eriarvoisuutta. Ja tuon tuostakin katseet kohdistuvat Saksaan, missä vahvistuu outo, rotua ja isänmaata korostava aate. Monet Suomen eturivin kulttuurihenkilöt, kuten V.A. Koskenniemi, ihailivat Saksaa ja kirjoittivat uudesta aatteesta sangen myönteisesti. Ja valeuutisten kanssa kamppailtiin silloinkin. Vala oli hyvin huolissaan ääri-isänmaallisesta vihapuheesta vuonna 1933.
”Onko historiaa lukenut kansa muuten pannut merkille, kuinka usein historian kuluessa ovat tehokkaana vihan kiihoittajana puhjenneet esiin legendat myrkytetyistä kaivoista, pahoinpidellyistä lapsista ja tulipaloista? Jo kristittyjen vainoon Roomassa käytettiin tätä provokatiota: kristityt myrkyttivät kaivoja, paistoivat lapsia ja sytyttivät Rooman palamaan. Alas kristityt! Maailmansodan aikana sama juttu. Amerikkaa kiihoitettiin saksalaisia barbaari-vihollisia vastaan samantapaisilla tarinoilla ja nyt Saksa kertoo samaa maailmalle kommunisteistaan: myrkytettyjä kaivoja, panttivangiksi otettuja lapsia ja valtiopäivätalon palo. Ja se tehoo taas!” (s. 12-13)
Valan oman ideologian ydin on yksinkertainen: työtä, leipää ja ihmisarvoista elämää kaikille. Sodanlietsonta ja sotakoneistojen palvominen oli hänen mielestään sairasta. Hänellä oli runoilijan ja mystikon visionäärisyyttä. Fantasia rotujalostetusta Saksasta on hiuksianostattavaa luettavaa, sillä kärjistetty näkymä, josta Vala sai ”pappojen” vihat päälleen, monilta osin jopa toteutui.
Kirjailija vierastaa Suur-Suomi -ajatusta ja äärioikeiston sapelinkalistelua. Hän torjuu kiihkoilevan, spartalais-militaristisen nuorisokasvatuksen. Hän aavistelee pahaa Saksan suunnalta ja toteaa murheellisesti:
”Maailma kuohuu tällä hetkellä. Ilmassa on myrskyä. En ole mullistusten ystävä. Toivoisin kehityksen kulkevan rauhallista tietä. Jos maailma olisi viisas, se korjaisi epäkohdat, antaisi työtä, leipää, elämäniloa niille, joilta kaikki puuttuu. Se olisi parhain tapa taistella vasemmistokumouksia vastaan. Mutta kapitalismi ei ole viisas, se on hysteerinen, tyhmä, väkivaltainen ja repii muita ja itseänsä. Tuhoutuessaan se tahtoo vielä peittää maan verellä, niinkuin se on veren merkeissä hallinnut. Voi ihmiskuntaa, jonka täytyy kaikki kokea!” (s. 101)
Kahden lapsen äiti korostaa pohtiessaan uutisointia uudesta opetussuunnitelmasta, että ”tällä hetkellä on ratkaistava, kasvatetaanko Suomen lapsista vääpeleitä vai sivistyneen maan kansalaisia”. (s. 94)
Ajatella, että Suomessa on joskus vietetty siveellisyysviikkoa. Se saa Valan pohtimaan kristillistä eettisyyttä ja yhteisvastuullisuutta. ”Silloin kun kansan suuret kerrokset elävät melkein kaikkea vailla, silloin on rikollista yhden ihmisen nauttia tuloja, joista kymmenen perhettä kohtuudella eläisi. – – – Kun koko yhteiskuntajärjestys perustuu tällaisiin suuriin siveettömyyksiin, mitä sitten auttaa korjata pieniä paheita. Mutta kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan.” (s 85-86) [kuurnia, kuurnita = seuloa, siivilöidä]
Katri Vala sai kaksi lasta, joista esikoistyttö menehtyi vastasyntyneenä. Runoilija itse kuoli vain 42-vuotiaana pitkään sairastetun tuberkuloosin seurauksena vuonna 1944 Ruotsissa, minne oli asettunut jo aiemmin. Siellä asui myös hänen veljensä Erkki Vala. Sodan jälkeen Katri Valan tuhkauurna tuotiin Suomeen ja sijoitettiin Helsingin Sörnäisten Marjatanmäen puistoon, joka vuonna 1953 nimitettiin Katri Valan puistoksi.
Paikallisjuna Bochumista Dortmundiin: Kaikki vaunut ovat hyvin täysiä, löydän tilaa aivan junan takaosasta, siellä polkupyörien ja taittoistuinten välissä. Kolme istuinta on varattu. Yhdellä niistä istuu nainen kuulokkeet päässä ja tukka kuin hamppua. Vieressä nuori mies lököttävissä farkuissa ja mustassa t-paidassa, joka kulahtanein kirjaimin ylistää yhtyettä nimeltä Sepultura. Hänellä on rekkojen pressukankaasta tehty kassi. Hänen lähellä seisoo tummatukkainen kaksviitonen tiukoissa pyöräilyhousuissa ja yllään samanlainen vihreä paita kuin Ranskan ympäriajon pistekilpailun kuusi kertaa peräkkäin voittaneella saksalaisella mestaripyöräilijällä Erik Zabelilla. Tällä vain on paremmin kehittynyt vatsanseutu.
Sepultura kaivaa kassista pullon ja tarjoaa sitä Zabelille. Hän haluaa tietää mitä pullossa on. Ei aavistustakaan, Sepultura sanoo, mutta epäterveellistä se ihan varmasti on. Siinä oli Zabelille riittävä perustelu ja hän ottaa ison kulauksen pullosta.
Tainan ja Tommin aarrearkku 