Terhi Kunnas: Rakkaani ei tuota puhetta. Avain 2023.
”Illalla katson vanhoja valokuvia kuin kokeillakseni, miltä tuntuu ajatella entisiä aikoja. Kuvat vievät minut aikaan ennen lapsia.
Puolisoni oli seuramies, joka halusi tutustua uusiin ihmisiin aina kun vain mahdollista. Jokaisella leirintäalueellakin hän sai ystäviä hetkessä. Hän puhui suomen lisäksi ruotsia, englantia ja saksaa – ja jos jokin sana unohtui, hän jatkoi puhetta eleillä tai piirtämällä.”
Terhi Kunnaksen kirja Rakkaani ei tuota puhetta on riipaisevaa luettavaa. Kunnas kertoo tositapahtumista, reilun 14 vuoden takaisesta tragediasta, suurperheen isän sairastumisesta aivoinfarktiin. Perheen lapset ovat tuolloin 15-, 13-, 6- ja 4-vuotiaat.
Yhtäkkiä aktiivinen, puhelias, maailmasta kiinnostunut, käsistään monitaituri, seurallinen perheenisä muuttuu puhumattomaksi ja halvaantuu toispuoleisesti. Alkaa tuskallinen selvittely, diagnosointi ja kuntouttaminen.
Kirja perustuu päiväkirjaan. Hyvä ystävä oli kriisin käynnistyttyä tuonut lahjaksi tyhjän kirjan, johon Terhi Kunnas purki tuntojaan. Nuo merkinnät muodostavat tämän kirjan perustan.
Rakkaani ei tuota puhetta on tyyliltään tiivis ja sisältö sen verran raskas, etten kyennyt lukemaan sitä yhdeltä istumalta. Oli pakko välillä vetää henkeä ja nukkua yön yli. Jos minusta lukijana tuntui tältä, niin millainen tuska on ollut kirjoittajalla, joka on itse kokenut kaiken.
”Illalla menen yksin sairaalaan: mummi on tullut hoitamaan lapsia. Autan rakkaani istumaan sairaalasängyn laidalle. Hän tarttuu käteeni vasemmalla kädellään. Suljen hänen kätensä omieni sisään ja katsomme toisiamme silmiin. En sano sanaakaan, katson vain. Kyyneleet virtaavat meidän molempien poskilla emmekä edes yritä pyyhkiä niitä pois. Hän parahtaa tuskasta, hänen hartiansa lysähtävät kuin vanhalla miehellä. Hänen itkustaan ei ole tulla loppua. Olen jo sisäisesti romahtanut, mutta saan pääni pysymään pystyssä.”
On luovuttava moninkertaisesti: perheen tukipilarista, vahvasta iskästä, rakastajasta, arjen sankarista ja romanttisesta hahmosta. Mutta tuskallisinta on, että puhetta ei tule.
Perheenäiti joutuu ottamaan sairauslomaa töistä. Hän pyörittää suurperheen arkea pyykkihuoltoineen, siivouksineen ja harrastuskuljetuksineen ja pyrkii sen lisäksi käymään sairaalassa miestä katsomassa jopa kahdesti päivässä. Tätä uutta, hiertävää arkea Kunnas kuvailee niin elävästi, että ulkopuolinenkin pystyy siihen eläytymään.
Elämä kuitenkin jatkuu, ja jo lasten takia on pakko jatkaa. Lapset myös tuovat iloa ja toivoa, vaikka heilläkin on vaikeaa. Yhdessä käydään katsomassa iskää, katsellaan valokuvia, lauletaan. Perheenäiti miettii syyllisyydentuntoisena, onko osannut tukea lapsiaan oikealla tavalla. Kuinkahan moni osaisi ja jaksaisi toimia ”oikein” vastaavassa tilanteessa.
Kärsineen perheen kotielämään lomittuvat fysioterapiat, puheterapiat ja kotilomatkin. Onneksi äidillä on turvaverkkoja: isovanhemmat, sisarukset ja ystävät. Tulee myös ilahduttavia auttavia eleitä tuntemattomiltakin ihmisiltä.
Perheen talous on vaakalaudalla, ja perheenäiti avautuu tilanteestaan Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa tuoden esiin pitkäaikaissairaiden huonot tuet. Kirjoitus herättää paljon huomiota, ja myös naistenlehti tekee perheestä jutun. Siitä tuleva palaute ei ole pelkästään myönteistä, kuten arvata saattaa.
Kunnas uskaltaa pohtia tabuja, toivetta, että toinen olisi mieluummin kuollut kuin peruuttamattomasti vammautunut. Hän uskaltaa kohdata omien voimavarojensa rajallisuuden ja tehdä omat ratkaisunsa.
Kirja toimii vertaistukena kaikille, joiden perhe kokee aikuisen vakavan sairastumisen. Siinä on myös paljon kiinnostavaa tietoa aivoinfarktista. Lopulta jokainen tapaus on aina omanlaisensa, eikä toipumisennusteita ole helppoa tehdä. Vähintään toivoisi, ettei kukaan joutuisi ottamaan vastaan musertavia tietoja kovin epäempaattiselta lääkäriltä.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 