Hilkka Pietilä: Ihmisen puolustus. Toinen painos. WSOY 1983.
”Viime vuosina on jatkuvasti syytetty ’ihmistä’ siitä, että maailman luonnonvarat tuhlataan, ympäristö ja luonto turmellaan, varustelukilpailu jatkuu ja koko maailma tuntuu menevän tuhoa kohti kovaa vauhtia.”
Kuulostaako tutulta; tätä samaahan päivitellään vuosikymmenestä toiseen. Kovin suurta edistystä ei ole tapahtunut. Juuri kun luulimme oppineemme jotakin, pandemia pani ihmiskunnan polvilleen ja heti perään raivohullu suurvalta katsoi oikeudekseen hyökätä rauhalliseen naapurimaahan, veljeskansansa kimppuun.
Tuntuu jopa hassulta lukea 1980-luvun ajatuksia. Mikä oikeastaan on mennyt parempaan suuntaan paitsi ihmisten aineellinen elintaso?
Hilkka Pietilä kuitenkin puolustaa ihmistä, kuten kirjan nimikin kertoo. Hän on kuin napakka ja oikeudenmukainen opettaja, joka kannustaa jokaista pyrkimään parhaimpaansa ja ottamaan vastuun sekä itsestään että maapallon tulevaisuudesta. Todelliseen ihmisyyteen kuuluu jokaisen yksilön arvokkuus sekä tasa-arvo.
Hilkka Pietilä (1931–2016), hämäläisen maalaistalon tytär, arvosti maanläheisyyttä. Santeri Alkio oli hänen tärkeä oppi-isänsä, jota kirjassakin siteerataan monesti.
Pietilä toimi YK:ssa eri tehtävissä. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki Suomen YK-liitossa, joka ei tarkasti ottaen kuulu YK-organisaatioon, vaan on YK:n teemoja edistävä kansalaisjärjestö. Pietilä toimi liiton pääsihteerinä vuosina 1963–1990 ja tässä ominaisuudessa osallistui tärkeisiin maailmankonferensseihin.
Ihmisen puolustus tuo esiin ajatuksia, joita Pietilä kehitteli myöhemminkin, nimittäin ideaa kolmijakoisesta talousjärjestelmästä. Se jakautuisi viljelytalouteen, kotitalouksiin ja teollis-kaupalliseen talouteen. Lämmin, yhteisöllinen koti olisi yksilöille ihanteellinen. Työtä pitäisi voida tehdä enemmän kodeissa – no, tämä ideaali toteutuikin 2020-luvulla, vaikkakin pandemian pakosta. Hän puhuu myös lähituotannon, kansalaispalkan ja lyhyemmän työpäivän puolesta (koska palkkatyötä ei riitä kaikille).
Kirjassa on paljon pitkiä siteerauksia. Lainattuja kirjailijoita ja ajattelijoita ovat muiden muassa Erich Fromm, Björn Sjövall, John Maynard Keynes ja John Stuart Mill. Tansanian silloiselta presidentiltä Julius Nyerereltä Pietilä on napannut hienon ajatuksen koulutuksesta. Sitä voisi pohtia näinä globaalin ahneuden aikoina.
Nyereren pointti on, että koulutuksen saaneen ihmisen pitää varoa ajattelemasta itseään kauppatavarana tyyliin ”markkina-arvoni on korkeampi kuin saamani palkka”. Nyereren mielestä kenelläkään inhimillisellä olennolla ei ole markkina-arvoa, paitsi ehkä orjalla, ja arvostaan (ja palkkavaatimuksistaan) meteliä pitävä ihminen on kuin mikäkin ensi luokan hyödyke, tiedon pakkaus, jonkinlainen erikoistietokone.
”Näin asennoitunut ihminen – – kuluttaa elämänsä imemällä yhteisöstä kaiken minkä saa ja tekemällä sen hyväksi niin vähän kuin suinkin, ja elää kuten haluaa. Hän imee paikallista yhteisöä, joka vaatettaa ja ruokkii hänet ja antaa asunnon ja koulutuksen. Hän imee maailmanlaajuista yhteisöä, kun hän kulkee kuin puuvillakolli sinne, missä saa taidoistaan korkeimman hinnan.”
Pietilä pureksii työn eetosta ja nykykehityksen pirstomaa mekanisoitunutta työtä. Vieraantuneisuus on kehityksen hinta. Kodikas tuulahdus kaheskytluvulta: konttorien yksitoikkoiset, ositetut työt. Niitähän ei enää juuri ole. Kritiikkiä saa teollinen tuotanto ja kaikenlaisen turhan, jopa rikollisen tuottaminen. Asevarustelu on vaikuttajanaiselle myrkkyä.
”Koko suunnattoman teknisen ja taloudellisen kehityksen lopputulos, sellaisena kuin se nyt on nähtävissä, on ihmisen kannalta vain se, että työn orjasta on tullut rahan orja.” Tuohon ei ole mitään lisättävää.
Ihminen ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole muuttunut eikä muutukaan. Pietilän mielestä nyt (1980-luvun alussa) on ”kahdestoista hetki”, että ihminen ottaa vastuun yhteisen maapallon tilasta, sillä elämisen ehtomme ovat täällä. Täällä meidän on elettävä. Hän palauttaa mieliin 1970-lukulaisen ohjelmajulistuksen, ruotsalaisen Dag Hammarsköld -säätiön mietinnön. Pähkinänkuoressa se sisältää muun muassa: lähtökohtina ihmisten todelliset tarpeet, yhteys omaan kulttuuriin ja perinteeseen, kansallinen omaehtoisuus, omavaraisuus, aktiivinen kansalaisyhteiskunta.
Käsityötä Pietilä pitää todella tärkeänä, monipuolisen taidon lähteenä. ”Ihminen, jolla on mykät kädet, on invalidi. Käsien osaaminen avartaa arvaamattomasti jopa ajatuksen aluetta. Minä moninaisemman tekemisen taito on hallinnassa, sitä rikkaammin muodoin voi myös itseään ilmaista.” Jotain suomalaisen kulttuurin käsillätekemisen arvostuksesta kertookin verbi ”käsittää”.
Hilkka Pietilä määrittelee kirjan tarkoitukseksi oman elämämme itsenäisyystaistelun, sinnikkään elinikäisen henkisen kasvun. Hän ehdottaa, että ”asettaisimme menestyksemme ehdot itse. Päättäisimme itse niistä arvoista, joita haluamme elämässämme kunnioittaa ja noudattaa. Toisin sanoen otamme elämämme omiin käsiimme emmekä suostu sen paremmin kaupallisten houkutuslintujen kuin poliittisten seireenienkään lumottaviksi”.
Pietilän tyyli on virkeä ja energinen. Tässä kirjassa puhuttelee vilpitön idealismi. Pietilältä ilmestyi useita muitakin kirjoja, muun muassa omaelämäkerta Yli rajojen (Into 2013), sekä satoja artikkeleita eri foorumeilla.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 