Miten sota muutti sotareportterin

Tuomas Mustikainen: Mutta pimeys näkee sydämen. Like 2022.

Romaani käynnistyy sairaalasta, missä päähenkilö makaa tutkimuksissa sokeuduttuaan äkillisesti. Sitten kerrotaan, miten tähän on tultu. Noin kolmevitonen ulkomaantoimittaja ja sotakirjeenvaihtaja oli lähetetty jälleen juttumatkalle Gazaan ja Israeliin. Mutta tällä kertaa sota meni enemmän ihon alle ja hermoihin, ja kotiin palattuaan päähenkilö on hukassa. Hän tuntee tulleensa sanomalehdentoimittajana tiensä päähän ja irtisanoutuu.

Tuttu ammatti ei vain enää toimi. ”Työni oikeutusta oli vaikea perustella itselleen.”  Journalistin on oltava neutraali silloinkin, kun näkee vääryyksiä, kuten nuuskaksi pommitettuja asuintaloja ja silpoutuneita lapsia. Eikä saisi mennä tunnetasolla mukaan mustavalkoisiin vihollisuuskuviin.

”Mietin Gazaa, jonka oliivilehtoihin, ruokiin ja ihmisten ystävällisyyteen olin ihastunut aiemmilla matkoillani. Silti koko maailma näki heissä vain Hamasin laahuksen ja varjon, itsemurhapommittajat ja burkat ja niqabit. Tiukasti rajatulle alueelle survotun kärsimyksen, jota valvottiin mereltä, maalta ja ilmasta.”

”Uskoin, että objektiivisinta olisi pyrkiä näyttämään yksittäisten ihmisten elämää asettumatta kenenkään puolelle.”

Kuitenkin kaiken neutraalisuuden ja tunnekontrollin hintana on hiljalleen patoutuva viha. Mustikainen pohtii vihan syntyä ja kehittymistä, jota hän on todistanut myös laajemmin yhteisöissä Lähi-idän matkoillaan.

”Sota toimi vihan algoritmeilla. Kollektiivisella tasolla sodankäynnissä tarvitaan vihaa, yksilötasolla se tuhoaa mahdollisuuksia. Lyhyet ja intensiiviset kuvat sodasta alkoivat muuttaa minua. Voimakas idealismi ja halu kertoa olivat muuttumassa sisältäpäin tuhoavaksi vihaksi.”

Vihaan liittyy syvää epäoikeudenmukaisuuden ja avuttomuuden tunnetta, ja välillä pessimismi ottaa vallan: ”Maailmassa pysyvää on ainoastaan jumalkompleksisten ihmisten sotaisuus, jotka kuolemanvietin ajamana pyrkivät säilyttämään myyttisen kuvan maskuliinisuudesta.”

Hän on ahdistunut, saa paniikkikohtauksia, ei pysty keskittymään, hakee apua terapiasta ja taistelee yksinäisyyden tunnetta vastaan. Hän ei silti edelleenkään pääse eroon Lähi-idästä, vaan kaavailee kirjoittavansa aiheeseen liittyvistä henkilöistä.

Päähenkilön omakohtaista kipuilua ei voikaan erottaa kahdesta tärkeästä teemasta. Yksi on pakkomielle 1800-lukulaiseen ahvenanmaalaiseen Lähi-idän tutkimusmatkailijaan nimeltä George August Wallin, ja toinen on rakkaus israelilaiseen nuorehkoon valokuvaajaan, Hannahiin. Kun Wallin-hahmotelmat eivät johda mihinkään, kirjailija saa idean tehdä elämäkertakirjan Hannahista. Seuraa haastatteluja, tutustumista ja yhä syvenevää kiintymystä.

Mustikainen on kokenut journalisti, eikä hän pääse journalismista tässä romaanissa kokonaan irti. Ja miksi pitäisikään? Vaikka jotkin Lähi-itä-kuvaukset voisivat olla viikonloppunumeron pitkästä erikoisjutusta ja vaikka Hannahin ”elämäkerran” luvut jotenkin hyppäävät kaiken keskeltä esiin, niin kirjailijan tiivis ja koruton tyyli pitää otteessaan, ja romaanin kehämäinen rakenne tuo vakautta niin, että kokonaisuus nousee kirkkaasti plussan puolelle.

Tuomas Mustikainen ei varmasti halua mitään taskulämmintä säälittelyä osakseen, joten todetaan vain mitä tapahtui: uudessa elämänvaiheessaan, kesken monenlaisten kirjoitustöiden, esitelmien ja vierailujen, hän menetti näkönsä äkillisen näköhermotulehduksen takia. Kirjailija kertoo reportterin viileydellä tapahtumat, myös kokemansa kauhun. Taudille ei löydy selkeää syytä, ja ennuste on epävarma. Tämä kirja on ensimmäinen, jonka Mustikainen on sokeuduttuaan kirjoittanut.

Toistuva aihe romaanissa on kirje tai muu viesti, jota ei lähetetä, vaan joka rullataan kokoon ja työnnetään muurinrakoon á la Itkumuuri, tai seinän halkeamaan. Minua kiinnosti tämä teema: toive tai kannanotto kirjataan ylös sanoina ja sitten jätetään ikään kuin maailmankaikkeuden haltuun. Viesti voi löytyä tai sitten ei. Joku voi sen ymmärtää tai sitten ei. Jotakin voi tapahtua tai sitten ei.

Tuomas Mustikainen on 2010-luvulla kirjoittanut Topi Sorsakoski -elämäkerran sekä  reportaasikirjan Kielletty kansa – elämää palestiinalaisalueilla. Sorsakoski-kirjasta en tiedä mitään, mutta vuonna 2014 ilmestynyt Kielletty kansa kuvaa erinomaisen valaisevasti, miten Lähi-idän pitkittynyt konflikti vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, niin israelilaisiin kuin palestiinalaisiinkin. Lue Aarrearkku-arvioni ”Umpisolmuja luvatussa maassa” kesältä 2020 tästä.

Taina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s