Avainsana-arkisto: Mustikainen Tuomas

Miten sota muutti sotareportterin

Tuomas Mustikainen: Mutta pimeys näkee sydämen. Like 2022.

Romaani käynnistyy sairaalasta, missä päähenkilö makaa tutkimuksissa sokeuduttuaan äkillisesti. Sitten kerrotaan, miten tähän on tultu. Noin kolmevitonen ulkomaantoimittaja ja sotakirjeenvaihtaja oli lähetetty jälleen juttumatkalle Gazaan ja Israeliin. Mutta tällä kertaa sota meni enemmän ihon alle ja hermoihin, ja kotiin palattuaan päähenkilö on hukassa. Hän tuntee tulleensa sanomalehdentoimittajana tiensä päähän ja irtisanoutuu.

Tuttu ammatti ei vain enää toimi. ”Työni oikeutusta oli vaikea perustella itselleen.”  Journalistin on oltava neutraali silloinkin, kun näkee vääryyksiä, kuten nuuskaksi pommitettuja asuintaloja ja silpoutuneita lapsia. Eikä saisi mennä tunnetasolla mukaan mustavalkoisiin vihollisuuskuviin.

”Mietin Gazaa, jonka oliivilehtoihin, ruokiin ja ihmisten ystävällisyyteen olin ihastunut aiemmilla matkoillani. Silti koko maailma näki heissä vain Hamasin laahuksen ja varjon, itsemurhapommittajat ja burkat ja niqabit. Tiukasti rajatulle alueelle survotun kärsimyksen, jota valvottiin mereltä, maalta ja ilmasta.”

”Uskoin, että objektiivisinta olisi pyrkiä näyttämään yksittäisten ihmisten elämää asettumatta kenenkään puolelle.”

Kuitenkin kaiken neutraalisuuden ja tunnekontrollin hintana on hiljalleen patoutuva viha. Mustikainen pohtii vihan syntyä ja kehittymistä, jota hän on todistanut myös laajemmin yhteisöissä Lähi-idän matkoillaan.

”Sota toimi vihan algoritmeilla. Kollektiivisella tasolla sodankäynnissä tarvitaan vihaa, yksilötasolla se tuhoaa mahdollisuuksia. Lyhyet ja intensiiviset kuvat sodasta alkoivat muuttaa minua. Voimakas idealismi ja halu kertoa olivat muuttumassa sisältäpäin tuhoavaksi vihaksi.”

Vihaan liittyy syvää epäoikeudenmukaisuuden ja avuttomuuden tunnetta, ja välillä pessimismi ottaa vallan: ”Maailmassa pysyvää on ainoastaan jumalkompleksisten ihmisten sotaisuus, jotka kuolemanvietin ajamana pyrkivät säilyttämään myyttisen kuvan maskuliinisuudesta.”

Hän on ahdistunut, saa paniikkikohtauksia, ei pysty keskittymään, hakee apua terapiasta ja taistelee yksinäisyyden tunnetta vastaan. Hän ei silti edelleenkään pääse eroon Lähi-idästä, vaan kaavailee kirjoittavansa aiheeseen liittyvistä henkilöistä.

Päähenkilön omakohtaista kipuilua ei voikaan erottaa kahdesta tärkeästä teemasta. Yksi on pakkomielle 1800-lukulaiseen ahvenanmaalaiseen Lähi-idän tutkimusmatkailijaan nimeltä George August Wallin, ja toinen on rakkaus israelilaiseen nuorehkoon valokuvaajaan, Hannahiin. Kun Wallin-hahmotelmat eivät johda mihinkään, kirjailija saa idean tehdä elämäkertakirjan Hannahista. Seuraa haastatteluja, tutustumista ja yhä syvenevää kiintymystä.

Mustikainen on kokenut journalisti, eikä hän pääse journalismista tässä romaanissa kokonaan irti. Ja miksi pitäisikään? Vaikka jotkin Lähi-itä-kuvaukset voisivat olla viikonloppunumeron pitkästä erikoisjutusta ja vaikka Hannahin ”elämäkerran” luvut jotenkin hyppäävät kaiken keskeltä esiin, niin kirjailijan tiivis ja koruton tyyli pitää otteessaan, ja romaanin kehämäinen rakenne tuo vakautta niin, että kokonaisuus nousee kirkkaasti plussan puolelle.

Tuomas Mustikainen ei varmasti halua mitään taskulämmintä säälittelyä osakseen, joten todetaan vain mitä tapahtui: uudessa elämänvaiheessaan, kesken monenlaisten kirjoitustöiden, esitelmien ja vierailujen, hän menetti näkönsä äkillisen näköhermotulehduksen takia. Kirjailija kertoo reportterin viileydellä tapahtumat, myös kokemansa kauhun. Taudille ei löydy selkeää syytä, ja ennuste on epävarma. Tämä kirja on ensimmäinen, jonka Mustikainen on sokeuduttuaan kirjoittanut.

Toistuva aihe romaanissa on kirje tai muu viesti, jota ei lähetetä, vaan joka rullataan kokoon ja työnnetään muurinrakoon á la Itkumuuri, tai seinän halkeamaan. Minua kiinnosti tämä teema: toive tai kannanotto kirjataan ylös sanoina ja sitten jätetään ikään kuin maailmankaikkeuden haltuun. Viesti voi löytyä tai sitten ei. Joku voi sen ymmärtää tai sitten ei. Jotakin voi tapahtua tai sitten ei.

Tuomas Mustikainen on 2010-luvulla kirjoittanut Topi Sorsakoski -elämäkerran sekä  reportaasikirjan Kielletty kansa – elämää palestiinalaisalueilla. Sorsakoski-kirjasta en tiedä mitään, mutta vuonna 2014 ilmestynyt Kielletty kansa kuvaa erinomaisen valaisevasti, miten Lähi-idän pitkittynyt konflikti vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, niin israelilaisiin kuin palestiinalaisiinkin. Lue Aarrearkku-arvioni ”Umpisolmuja luvatussa maassa” kesältä 2020 tästä.

Taina

Umpisolmuja luvatussa maassa

Mustikainen, Tuomas: Kielletty kansa : elämää palestiinalaisalueilla. Atena 2014.

Haluaisitko sinäkin tietää vähän tarkemmin, mistä Lähi-idän kriisissä on kysymys? Itse kyllästyin omiin pintapuolisiin tietoihini. Dataa on tarjolla kirjoinakin hyllymetreittäin, mutta suomalaisen, alueella paljon liikkuneen journalistin ja mediakasvattajan Tuomas Mustikaisen teos Kielletty kansa vastaa selkeästi moniin kysymyksiin.

Mustikainen on työskennellyt Lähi-idässä niin toimittajana kuin mediakasvattajanakin. Hänen kirjansa lähtökohtana on kertoa ennen muuta tavallisten ihmisten elämästä.

Puolueeton suomalainen näkee asian ytimeen, siihen, että konfliktin osapuolten näkemykset ovat vuosikymmenten aikana jumittuneet vanhoihin juoksuhautoihin. Palestiinalaiset haaveilevat yhä valtiostaan, mutta poliittista tukea haaveille ei löydy. Sionistinen myytti ylläpitää ajatusta, että palestiinalaisten kansaa ei ole koskaan ollut olemassakaan. Vuosien saatossa tilannetta ei ole edistänyt, että palestiinalaisia on edustanut monta eri järjestöä, jotka ovat käyttäneet kyseenalaisia keinoja. Suurvallat tuovat oman rikkansa rokkaan.

Kirjailija paneutuu aiheeseen siis haastatellen paikallista väkeä, Israelin armeijan entisistä sotilaista perheenäiteihin ja hostelli-isännistä Hamas-aktivisteihin. Eri haastateltavat avaavat aina uuden näkökulman konfliktiin haastatteluissa, jotka tarjoavat hyvin myös tausta- ja faktatietoa.

Ääneen pääsee esimerkiksi nuori palestiinalainen mies, jonka sukutilan Israel otti haltuunsa vuonna 2000. Mies kiivastui maanluovutustilanteessa, joutui rettelöinnistä vankilaan ja jäi työttömäksi.

Jordanin länsirannalla Israel pystytti korkean muurin maa-alueidensa suojaksi. Muurin klaustrofobiseen puristukseen jäi taloja, muun muassa kristityn palestiinalaisen yrittäjänaisen vanha sukutalo Betlehemissä.

Alueen vanhempi väestö saattaa muistaa kristittyjen ja muslimien rauhallista naapuruutta, mutta palestiinalaisten kansannousut (intifadat) ja Israelin ankara miehityspolitiikka tekivät aikaa sitten rauhasta lopun. Räjähdysherkkä, ahdistunut ilmapiiri kärjistyy herkästi yhteenotoiksi. Jopa lapsia pidätetään ja viedään selleihin kuulusteluihin. Nyt Israelissa elää jo monta sukupolvea, jotka eivät muusta tiedä kuin nykymenosta.

Seudulle on kehittynyt useita kriisipesäkkeitä, joiden oloja ei ainakaan helpota kehno infrastruktuuri. Jopa puhtaasta vedestä on puutetta.

Länsirannan Hebron oli palestiinalaiskaupunki vuoden 1967 kuuden päivän sotaan asti, minkä jälkeen Israel alkoi rakentaa omaa asutustaan sinne.

”Sen [Hebronin] hulluus on toisenlaista kuin saarretun Gazan. Hebron on pyhä kaupunki niin juutalaisille, kristityille kuin muslimeillekin, sehän on uskontojen kantaisän Abrahamin oletetun hautapaikan kaupunki, ja siellä on samanlaisia kiihkon kerrostumia kuin pyhässä Jerusalemissa.  — Kun kävin Hebronissa ensimmäisen kerran vuonna 2009, en ollut koskaan aiemmin kokenut niin järkyttävää ilmapiiriä. Kaupunki on täynnä katkeria palestiinalaisia ja fanaattisia juutalaissiirtokuntalaisia.” (s. 76)

Mustikainen onnistuu kirjoittamaan hankalasta aiheesta tyylikkäästi, mässäilemättä kauhukuvilla. Kartat sekä Konfliktin taustoja -luku tuovat tervetullutta tietoa aiheesta ennestään tietämättömälle.

Mutta elämyksellisen lähelle kirja tuo näissä oudoissa oloissa sinnittelevien ihmisten arjen. Jäin miettimään, miltä todella tuntuisi, jos kotikaupunkinsa kaduilla näkisi ihmisten osoittelevan aseilla toisiaan. Miltä tuntuisi elää kuumuudessa muurin varjossa, joutua varaamaan lyhyeenkin matkaan suhteettomasti aikaa, pysähdellä tarkastuspisteillä tekemään selkoa raskaasti aseistetuille sotilaille henkilöllisyydestään, menemisistään ja tulemisistaan. Millainen trauma jäisi pidätetyksi joutumisesta, ehkä kidutuksenkin kokemisesta.

Mikä ihme avuksi, mikä tilanteen voisi ratkaista? Väkisinkin tulee pessimistinen olo, kun Mustikainen siteeraa israelilaista toimittajaa ja historioitsijaa Tom Segeviä: ”— kyse ei ole pelkästään alueen jakamisesta, maasta, vedestä tai keskinäisestä hyväksynnästä, vaan myös identiteetistä, joka voisi murentua, jos jonkinlainen kompromissi pakottaisi osapuolet lähentymään toisiaan.” (s. 252)

Tuoreessa Kanava-lehdessä (5/2020) on Israelin ex-suurlähettilään Pasi Patokallion artikkeli Kolmen kirkkoruhtinaan päivä. Se esittelee vielä yhden pulman:  maakaupat, joiden osapuolina on eri kirkkokuntia. Patokallion mukaan kreikkalaiskatolinen kirkko on Israelin ja palestiinalaisalueiden suurin yksityinen maanomistaja, ja maan myyminen sionisteille on tuonut lisäjännitteitä kirkon ja palestiinalaisten suhteisiin. Armenian apostolinen kirkko taas on haastanut Israelin armeijan oikeuteen maanomistuskysymyksistä.

Tuomas Mustikaisen kirja ilmestyi vuonna 2014. Mitä on ollut sen jälkeen. Kovan linjan pääministeri Netanjahu saavutti virkaikäennätyksen pääministerinä, yli 13 vuotta kahdessa jaksossa. Vuonna 2017 presidentti Donald Trump ilmoitti Yhdysvaltojen tunnustavan Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, ja maan suurlähetystö muuttikin Tel Avivista Jerusalemiin toukokuussa 2018. Maan sisäpoliittista kriisiä kuvastaa peräti kolmien parlamenttivaalien järjestäminen vuoden aikana; huhtikuussa 2019, syyskuussa 2019 ja maaliskuussa 2020.

Ja vielä tuorein käänne: Arabiemiraatit tunnustaa Israelin valtion ja solmii diplomaattisuhteet Israeliin. Tätä ei palestiinalaisten johto katso hyvällä, vaan pitää sitä aggressiona ja palestiinalaisten pettämisenä. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump otti kunnian sopimuksen syntymisestä. Arabiemiraatit on vasta kolmas arabivaltio, joka on tunnustanut Israelin, Jordanian ja Egyptin jälkeen. Useimmat arabimaat suhtautuvat Israeliin vihamielisesti.

Taina