Igor Vahros : Docendo discimus (Helsingin yliopisto,1986)
”Professori Igor Vahros muodostaa kokonaisen aikakauden Suomen venäjän kielen yliopisto-opetuksen historiassa. Harvalla professorilla maassamme on ollut niin keskeinen asema omalla tieteenalallaan kuin professori Vahroksella.
Igor Vahros toimi Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina lähes 20 vuoden ajan. Hänen aikanaan pieni muutaman opiskelijan oppiaine kasvoi satojen opiskelijoiden laitokseksi. Oli onni, että tuona murroskautena laitoksen johdossa oli Igor Vahroksen kaltainen voimakas persoona, jolla oli tarmoa ja arvovaltaa toimia oppiaineen parhaaksi.”
Tuo oli kirjan saatesanojen alku. Tämä teos on juhlakirja, joka julkaistiin professori Igor Vahroksen 70-vuotispäiväksi 7.1.1987. Luetteloitavien kirjojen joukossa juhlakirjat ovat yleensä melkoisen tylsiä tapauksia, ja niistä haluaa päästä nopeasti eroon. Niissä yleensä hymistellään kohteena olevien korkeiden akateemikkojen saavutuksia. Laaja ja sekalainen kirjoittajien joukko samalta alta haluaa niissä myös osoittaa oppineisuuttaan artikkeleissa, jotka ovat tavalliselle lukijalle lähes käsittämättömiä. Lisäksi monet artikkelit ovat valtaosin oudoilla kielillä.
On tässäkin kirjassa pitkät pätkät venäjää, luonnollisesti. Mutta näistä suomenkielisistäkin näkyy Igor Vahroksen laaja-alaisuus. Kaikki artikkelit ovat Vahroksen kynästä, sillä kirjan toimittajat halusivat tehdä hänen laajaa ja vähemmän tunnettua artikkelituotantoaan tunnetuksi. Aiheet liikkuvat Dostojevskin kirjailijakuvasta ja hänen romaaneistaan Fedor Tjuttševin (?) maisemarunouden kautta sanojen etymologiaan saakka.
Esimerkiksi artikkeli Tšehovin ’tarpeettomien ihmisten’ ongelma (Suomalainen Suomi 1950:7) on sellainen, että alkaapa Anton Pavlovitš jälleen muistua mieleen ja suhde häneen on ilmeisesti päivitettävä:
”[synodin yliprokuraattori ja Aleksanteri II:n oikea käsi] Pobedonostsev halusi, niinkuin muudan hänen aikalaisensa sattuvasti määritteli, ’jäädyttää’ koko Venäjän. Ja näissä pyrkimyksissään Venäjän hallitus suurelta osin onnistuikin. Venäjän kansa – eritoten sen sivistyneistö – vaipuu letargiaan, horrostilaan. Sen parhaimmisto jatkaa kylläkin ’päänsä takomista senään’ etsiessään pääsyä tuosta toivottomuudesta, mieliä jäytävästä tilasta. Mutta vain harvat, erikoisen lujatahtoiset yksilöt siinä onnistuvat. Useimmat lankeavat jokapäiväisyyteen ja joutuvat ’Venäjäntaudin’, ikävystymisen uhriksi. Tätä tautia poteva yksilö ’degeneroituu’, hänestä tulee juoppo tai hassu, vähä-älyinen tai hysteerikko, päivät pääksytysten makaileva filosofi tai yksinkertaisesti elävä ruumis.”
Keskellä tätä terrorin ja yleistä alakuloa kajahtaa nuori ja ratki-iloinen nauru. Anton Tšehov toimi pilalehtien avustajana, vaikka eli ankarassa aineellisessa ahdinkotilassa. Isän vararikon takia perhe oli joutunut myymään miltei kaiken omaisuutensa. ”Lapsuusaikanani minulla ei ollut lapsuutta.” Humorististen lehtien rajoitettu tila pakotti hänet käsittelemään aiheita lyhyesti. Hän oppi tiivistämään ja hänestä kehittyi lyhyen kertomuksen taitaja. ”Lyhyys on lahjakkuuden sisar.” Silti näissä alkuaikojen lastuissa soinnahtaa surunvoittoinen sävy. Häneenkin koskee poroporvarillisen Moskovan tylsistävä elämä.
”Suunnilleen vuodesta 1887 lähtien ei hänen novelleissaan juuri enää tapaa ’puhdasta’ huumoria. Tšehovista kehittyy elämän nurjimpien puolten, onnettomien, kuolettavassa jokapäiväisyydessä elävien, ns. ’tarpeettomien ihmisten’ mestarillinen tulkki. Nämä yksilöt kituivat kurjien yhteiskunnallisten olojen henkisesti köyhässä maaperässä.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 