Pekka Jaatinen: Äiti : sotakirjailijan ja hänen äitinsä tarina. Johnny Kniga 2020.
Kaikki alkaa huuli-suulakihalkiosta ja sen vaivalloisista hoidoista, jotka tapahtuvat kaukana kotoa, niin kaukana, että matka tehdään lentokoneella. Hoidot onnistuvat, poika oppii puhumaan ja arpien kanssa elämään.
Pahempia arpia tulee teini-iässä, kun äiti sairastuu syöpään. Pojan levoton mieli alkaa läikkyä välillä liikaakin. Hän löytää kuitenkin väylän itseilmaisuun: kirjoittamisen. Toinen henkireikä on nyrkkeily.
Vakaumus kirjailijaksi ryhtymisestä viriää. Ensimmäinen hylkäyskirje kustantajalta tulee, kun Pekka on lukiossa. Hän raivostuu, mutta ei lannistu. Kustantajien kanssa viestittely on yksi osa kirjan kiinnostavaa antia. Teoksen suurena teemana voi pitää villin energian onnistunutta valjastamista luoviin tarkoituksiin. Helppoa ei nimittäin ole. Kirjailija saa turpiinsa nyrkkeilykehässä, kamppailee viinapirun kanssa, tarpoo ihmeissään ihmissuhteissa ja kirjoittaa parikymmentä kirjaa.
Raahelainen Jaatinen kirjoittaa verevästi, selkeästi ja hirtehisen hauskasti. Äiti kertoo miehen varttumisen pikkulapsesta yli viisikymppiseksi, kirjailijaksi kehittymisen kaaren, ihmissuhteissa kypsymisen tarinan, oman itsen etsinnän. Äiti on vahvasti läsnä paitsi kerrotuissa jaksoissa myös omalla äänellään kirjeissä.
Äidin menettäminen traumaattisten ja pelottavien vaiheiden päätteeksi on valtaisa järkytys, joka säteilee vaikutustaan pitkälle Pekan aikuisuuteen. Kaikki kriisiytyy teini-iässä: ”… Elviksen rappion ja hänen sekä hänen äitinsä kohtalon käsitteleminen oli minulle oman äitini sairastamisen ja kuoleman käsittelemistä. Äiti oli hiipunut pois pikkuhiljaa. Aloin huomata lapsuuteni lämpimän, turvallisen, tutun hahmon poissaolon hitaasti. Parastani tahtovaa valvovaa silmää ei ollut enää. Mitäs menit kuolemaan. Sinä ja Jumala ette voi minulle enää mitään. Teen mitä huvittaa. Tulkaa pysäyttämään, jos meno ei miellytä.”
Vasta kirjan lopussa paljastuu, miten opus on saanut alkunsa: aikoinaan unohtuneesta ja uudelleen löytyneestä äidin kirjeiden pinosta.
”Näen hänen elämänkaarensa ja persoonansa kehittymistä. Maatalontyttö käy koulut ja lähtee töihin kaupunkiin. Sinkulla on varaa käydä teatterissa ja koko maailma tuntuu olevan auki. Pian hän huomaa olevansa naimisissa ja kiireinen kahden lapsen äiti. Hän haikailee vieraita kotiinsa, josta ei tunne pääsevänsä mihinkään. Poikien kasvaessa hän lähtee jälleen töihin ja aika loppuu.”
Jaatisen näkemys kaikkialla värähtelevästä energiasta, ”säikeistä”, jotka yhdistävät oikeastaan kaiken, tulee esiin pitkin teosta, joka etenee kaikista konflikteistaan huolimatta kohti sopusointua. Kirjassa on ihmeen lohdullinen sävy, ikään kuin joku kuiskailisi korvaan: kyllä se siitä. Sympaattinen arpinen soturi löytää oman tapansa olla maailmassa.
Kuten kirjan nimikin kertoo, Pekka Jaatinen tunnetaan ennen muuta sotakirjoistaan. En ole aiemmin niitä lukenut, mutta tämä teos herätti kiinnostukseni.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 