Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY 2021.
Voi meitä äitejä ja tyttäriä. Hanna Brotheruksen romaanin minäkertoja käy rohkeasti kohti kipupisteitään. Näin hänet on kasvatettu, näin hän kasvattaa, ja taakat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kun olin hiljattain lukenut taakkasiirtymä-ilmiöstä, tämä kirja nostatti kylmät väreet: näinhän se käytännössä tapahtuu.
”Äiti ei pidä minusta.” Paljas havainto, niin kauhea, että sitä ei tahtoisi uskoa todeksi. Mutta uskottava se on, eihän rakas isäkään sitä kiellä. Äiti ei pysty välittämään sitä rakastavaa katsetta, jota tytär janoaa. Äidillä on aina jotakin muuta, ennen muuta turvallisuuden varmistelu, kontrollointi, ehtojen asettaminen hyväksynnälle. Tämä taitaa olla sodan kokeneen sukupolven yhteinen asia: niin hirveät kokemukset, että vanhemmuus vammautui väistämättä. Ja me viisi-kuusikymppiset tarvitsemme usein terapiaa selviytyäksemme vanhempiemme vammautuneesta vanhemmuudesta.
Brotherus kertoo analyyttisen tyynesti, silti lyyrisen kauniisti, miten tuomitseva äiti istuttaa häpeän tyttäreensä. Tytär ymmärtää aikuisena, mitkä esteet olivat äidin rakkauden tiellä. Isä taas ohittaa vaikeat tilanteet. Ei ole konflikteja eikä vaikeita tunteita. Kertoja myös kokee perivänsä isältään suuren lahjan, joka on ”taito ja rohkeus uskoa hyvään – siis haaveilla”. Lapsuusperheiden ongelmien nimeäminen helpottaa oloa.
”On vain väärinymmärryksiä, esteitä, kömpelyyttä. Ja surua, joka on muuttunut vihaksi ja joka tuntuu huonommuudelta.”
Romaani liikkuu aikatasolta toiselle. Kehyskertomuksena on kirjailijan oleskelu Pariisissa keväällä 2018. Hän kirjoittaa, kuljeskelee ympäriinsä, kertoo näkemästään ja kokemastaan. Suurkaupungin monet vaikutelmat nostavat pintaan muistoja. Oma elämäntarina kehkeytyy siinä kerrottavaksi. Nautin jokaisesta sivusta. Teos on kaikessa painavuudessaan helposti lähestyttävissä, ymmärrettävä ja samastuttava.
Ja tähän se kaikki tiivistyy: ”Sain kasvatuksen jossa tunteet jaettiin hyviin ja pahoihin, suotaviin ja hyödyttömiin, positiivisiin ja negatiivisiin. Tunteiden polariteetit näyttäytyivät valintoina, joissa olisi hyvyyttä kokea helppoja tunteita. Olisi vahvuutta pystyä työntämään vaikeat tunteet syrjään, sillä ne olisivat vaarallisia. Ne voisivat satuttaa, rikkoa, erottaa.”
”Meidät kasvatettiin kuin sirkushevoset. Oli suotavampaa katsoa eteenpäin ja keskittyä konkreettisiin asioihin kuin harhailla erilaisiin kiihottaviin ajatusleikkeihin. Oli oleellista olla kiltti, nätti, ahkera ja vaatimaton.”
Ainoa kotini pohtii ihmisen osaa oman sukunsa jäsenenä. Kaikki ovat jatkumon osia, jonkun poikia ja tyttäriä. Jo ulkoiset fyysiset piirteet todistavat eittämättä, ketkä ovat veistetyt samasta puusta. Sama leveä lantio kuin äidillä. Yhteyden hyväksyminen on tärkeää, koska ”oma ihmisyyteni kasvaa yhteydestä – ei erillisyydestä”.
Hanna Brotherus on tunnustettu tanssitaiteilija, joka pystyy myös upeasti kirjoittamaan kehollisista kokemuksistaan. Teoksen voimakas suurteema onkin ihmisen kehollisuus. Tanssi tuo omaa tilaa lapselle, joka kasvaa koleassa perheessä. Tanssi merkitsee riemukkaita liikkumisen elämyksiä, tanssista tulee pakottava itseilmaisun väylä ja unelma-ammatti, jota kohti ponnistaa.
Mutta mitä korkeammalle osaamisen tasolla mennään, mukaan tulevat suorituspaineet, raskas katseen kohteena oleminen, kehon kontrollointi ja syömishäiriöt. Brotherus kertoo tanssinopettajista, jotka puristelevat lapsen kehoa huomautellen pyöristymisestä tai läpsivät ”pyöreää” peffaa kärpäslätkällä. Ammatillisessa maailmassa suorastaan varotaan kehumasta toisia. Sielläkin kaivattaisiin hyväksyntää, rakastavia katseita ja rohkaisua. Voi vain toivoa, että tanssimaailmassa ilmapiiri on kehittynyt terveempään suuntaan.
Ruoka pelottaa aikuisena. Tarkkailun kohteena lapsena ollut muuttuu itse tarkkailijaksi, eikä tarkkailu ole vain havainnointia, vaan kontrollointia ja ohjaamista, suorastaan tyranniaa.
Ikänsä suorittamista katsellut ja siitä itse kiitosta saanut nainen ryhtyy tietysti äitiydessäänkin suorittajaksi, jolle vain paras kelpaa. Minäkertojalla on neljä lasta ja siis erittäin paljon omakohtaista kokemusta äitinä olemisesta. Itseironisesti hän luetteloi eri vaiheiden äitityyppejään. Hän on muun muassa ollut äitiyden Peppi Pitkätossu, pedagogiäiti, taiteilijaäiti, piikikäs (PMS) äiti, työkaveriäiti ja luomu-biohöyrytys-steiner-vaihtoehto-hörhö-äiti.
”Sitten on se paljas minä ilman etuliitteitä tai tehtäviä.”
Äitiys tuo kertojalle myös elämän suurimmat haasteet, joiden voittaminen vaatii häneltä rehellisyyttä, omien kaappiluurankojen tunnistamista ja tunnustamista. Se ei ole helppoa, kukapa ei haluaisi kaunistella omia tekemisiään, sanomisiaan ja ajatuksiaan, etenkin kun lapsesta saakka on pyrkinyt torjumaan kaikki ns. kielteiset tunteet, kiitos vääristyneen kasvatuksen.
”Sanovat, että totuus tekee vapaaksi, mutta huomaan jääväni usein kiltteyden päähän rehellisyydestä.” Silti hän yrittää, ja etsii autenttista minäänsä kirjoittaen, ja tuloksena on kaunis ja jopa hauska ja surullisuudessaankin lohdullinen romaani.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 