Ia Genberg : Yksityiskohdat : romaani (suomentanut Jaana Nikula. Johnny Kniga, 2022)
”Me kokkasimme lasagnea, tyttäreni nukkui eteisessä rattaissaan, panin uunin päälle ja otin ison sipulin komerosta, leikkasin pois kannan ja toisesta päästä hennonvihreän idun. Ja silloin koitti yksi niistä harvinaisista hetkistä, kun näin koko kuvan mielessäni: kolmas kirjoittajakurssi vailla aikaansaannoksia, ymmärtäväiset mutta ihmettelevät ystäväni, olin heittäytynyt muiden elätettäväksi, olin ottanut opintolainan, pankkilainan ja leipätyön yrittäessäni turhaan päästä sisään omaan tilaani. Kuorin sipulia ja heitin rapisevat kuoret roskiin, otin esiin leikkuulaudan, halkaisin sipulin ja leikkasin sen hienoiksi siivuiksi.
”Yhtäkkiä oli selvää, että mieleni huone oli sulkeutunut jo viime vuosituhannen lopulla. Totesin sen vain selkeästi, kuin olisin vilkaissut ikkunasta ulos – ’siellä sataa’. Toinen toteamus seurasi ensimmäistä ja oli yhtä selvä ja kristallinkirkas: kaikki pyrkimykseni kirjoittaa olivat turhamaisia yrityksiä tavoittaa jotakin mikä oli lopullisesti menetetty. Sipuli oli puoliksi leikattu, päätös puoliksi tehty. Kolmas toteamus oli mielessäni kuin kuva: tasanko aukeni edessäni, ei enää piiskaavaa kunnianhimoa, ei ideoiden metsästystä, ei suunnitelmia, eikä turhamaisuutta. Eikä jatkuvaa epäonnistumista. Minä luovutin ja olin vapaa.”
Ia Genberg on haastatteluissa sanonut, että hänen neljännen kirjansa Yksityiskohdat kirjoittaminen oli raskasta. Hän kirjoitti sitä useampaan kertaan ja hioi paljon mielestään turhaa pois. Suomenkielisen painoksen takakansi tiivistää asian: kirja ”on kuin lyijykynän hiilestä puristunut timantti”. Aikaisemmin kriitikkojen kehuma kirjailija tavoitti tällä teoksella laajan lukijakunnan. Kirja sai vuoden 2022 August-palkinnon Ruotsin parhaana kaunokirjana ja nyt se on 2024 Booker-palkinnon viimeisten ehdokkaiden (shortlist) joukossa.
Pienoisromaani sisältää neljä lukua, neljä henkilökuvaa. Kirja lähtee liikkeelle, kun minäkertoja potee viruksen aiheuttamaa kuumetta, josta hän muistaa muinaisen malarian sekä silloisen ystävänsä Johannan antaman tietyn kirjan. Romaani oli Paul Austerin New York -trilogia. Se liukeni aikanaan kuumeeseen ja päänsärkyyn ja muuttui osaksi niitä. Siitä oli kuitenkin syntynyt lanka, joka ylti nykypäivään asti, eräänlainen ”tunnesuoni”, joka sai kertojan tarttumaan taas siihen. Tällaiset selkät muistumat, konkreettiset yksityiskohdat, ovat tekijän keino rakentaa eläviä hahmoja kuvaamistaan henkilöistä.
Kirjassa muistot ja tunteet ovat oleellisen tärkeitä, sillä kyseessä on ihmissuhteisiin keskittyvä teos. Ia Genbergin kertoja tuntuu suhtautuvan skeptisesti käsitykseen niin kutsutusta ”minuudesta”. Se on hänestä sitä, mitä jää jäljelle muista. Nämä toiset henkilöt ympärillämme ja muistot heistä rakentavat minän joka hetki ja koko ajan vähän muuttuneena.
Tämän takia kirjassa kuvatut henkilöt Johanna, ”Niki” eli Carolina, Alejandro sekä Birgitte ovat vuorollaan kuin peili, josta alkaa hahmottua myös kuva kertojasta. Romaanissa on myös esimerkki todella kestävästä ystävyydestä. Nuo edellä mainitut henkilöt piipahtavat joskus näkyviin matkan varrella. Kuitenkin läpi koko kirjan kulkee mukana kertojan ystävä Sally. Hän on turvasatama, josta kertoja haki lepoa ja lohdutusta, kun hänen suhteensa oli jälleen kerran kokenut haaksirikon tai olemisen säyseä aikuisuus, puolinainen ura, jatkuvat muutot ja lapsettomuus kävivät hänelle ylivoimaiseksi. Sallyn painoarvoa todistaa sekin, että hänen repliikkinsä hautausmaalla päättää tämän kirjan.
Ia Genberg on ruotsalaisittain ”mångsysslare”, useammissa ammateissa pätevöitynyt: toimittaja, sairaanhoitaja, kirjoittajakurssien vetäjä. Hän aloitti kaunokirjallisen uran vasta noin 45 vuotiaana. Genbergin kirjoittajakokemus näkyy selkeänä ja tarkkana tekstinä. On myös mainittava Jaana Nikulan erittäin onnistunut käännöstyö. Pelkistetty tyyli, joka tuntuu kätkevän alleen paljon ja jonka mielellään lukee useampia kertoja, tuo mieleen jotkut japanilaiset pienoisromaanit, esimerkiksi Inouen Metsästyskiväärin.
”Nuorena ajattelin, että pitäisi matkustella enemmän, kauemmas, pitäisi viipyä vierailla mailla ja olla jatkuvasti liikkeellä, jotta ikään kuin eläisin toden teolla, mutta myöhemmin huomasin, että etsimäni oli täällä, se sisältyi kaikkeen mitä minulla oli ympärilläni, sisimmässäni, niissä pätkätöissä, joista tuli varsinainen työni, arjen vaivoissa, niiden silmissä joita kohtaan, jos jään katsomaan tarkasti. Kuumeen jälkeen kirjoitan jälleen, kuin vanha kaivettu haava olisi revitty auki ja alkaisi valua verta ja tuloksena voi olla kesken jäävä palapeli, kuvia muista ja ties keitä siinä oikeastaan kuvataan.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 