Alessandro Baricco : Silkki (suomentanut Elina Suolahti. WSOY, 1997)
”Elokuun yö, keskiyön jälkeen. Tuohon aikaan Verdun oli tavallisesti jo sulkenut kahvilan. Tuolit oli nostettu kumolleen pöydille, hyvässä järjestyksessä. Tiskin hän oli puhdistanut, ja kaiken muunkin. Tarvitsi vain sammuttaa valot ja sulkea. Mutta Verdun odotti: Baldabiou puhui.
Hervé Joncour istui häntä vastapäätä, sammunut savuke suussaan, ja kuunteli liikkumatta. Niin kuin kahdeksan vuotta aikaisemmin, hän antoi tuon miehen järjestelmällisesti muuttaa kohtalonsa. Baldabioun ääni kantautui heikkona ja selkeänä, ajoittain Pernod-kulausten synkopoimana. Hän puhui taukoamatta minuutin toisensa jälkeen. Viimeinen mitä hän sanoi oli:
’Valinnanvaraa ei ole. Jos aiomme selviytyä, meidän on päästävä sinne asti.’
Hiljaisuus.
Verdun, joka nojasi tiskiin, kohotti katseensa keskustelijoihin.
Baldabiou keskittyi etsimään vielä yhden kulauksen Pernodia lasinsa pohjalta.
Hervé Joncour laski savukkeen pöydän reunalle ennen kuin sanoi:
’Ja missä tämä Japani tarkkaan ottaen sijaitsee?’
Baldabiou kohotti keppinsä osoittamaan Saint-Augustin kattojen yli.
’Tuosta suoraan eteenpäin’, hän sanoi.
’Aina maailman ääriin asti.'”
Alessandro Baricco ajoittaa kirjan tapahtumat kiinnostavasti:
”Oli vuosi 1861. Flaubert kirjoitti Salammbôa, sähkövalaistus oli vasta hypoteesi, ja toisella puolen valtamerta Abraham Lincoln kävi sotaa, jonka päättymistä hän ei koskaan nähnyt.”
Kun määritelmä tulee toisen kerran vastaan kirjassa, alan lukijana epäillä merkityksellisiä piiloviestejä. Tosin Baricco käyttää kirjassaan toistoa tehokeinona. Kun päähenkilön, Hervé Joncourin työläitä ja kuukausia kestäviä matkoja Japaniin läpi Venäjän kuvataan täsmälleen samoin sanakääntein, alkaa ymmärtää entisaikojen matkanteon vaivalloisuutta.
Kirjan liikkeelle paneva voima on herra Baldabiou. Hän saapui 20 vuotta aikaisemmin pieneen eteläranskalaiseen kylään nimeltä Lavilledieu. Hän alkoi valmistaa kylässä silkkiä. Hänen taustastaan ei kerrota. Hän myös lähti kylästä yhtä yllättäen kuin oli sinne saapunutkin. Mutta kyläläisten elämän hän totisesti mullisti.
Baldabiou ei piilotellut taitojaan, päinvastoin. Hän nautti, kun sai opettaa niitä toisille. Viiden vuoden kuluttua hänen tulostaan Lavilledieussa oli seitsemän silkin kehräämöä. Bariccon kirjassa kylästä oli tullut yksi Euroopan tärkeimmistä silkkiperhosten toukkien kasvatuksen ja silkinkehräämisen keskuksista. Kohta saapumisensa jälkeen Baldabiou oli pannut merkille myös nuoren Joncourin, 24-v., jonka tulevaisuuden isä oli pilaamassa suunnittelemalla hänelle sotilasuraa.
Baricco kuvaa päähenkilönsä Hervé Joncourin eräänlaiseksi ajelehtijaksi. Melkein teki mieli kirjoittaa unissakävelijäksi, sillä jotain unenomaista on kirjan tunnelmassa. Hän antoikin muutaman kerran Baldabioun tehdä ratkaisun puolestaan miten toimia joissakin tapauksissa. Hän oli siis mitä sopivin henkilö lähetettäväksi kaukomaille silkkiperhosten munien ostosmatkoille.
Munat oli haettava ulkomailta, koska eurooppalaisia kantoja vaivasivat erilaiset taudit. Joncour suuntasi aluksi matkansa Syyriaan ja Egyptiin. Kuitenkin silkkiperhosten osalta tilanne paheni edelleen pebriinitaudin puhjettua ja lähes kaikkien toukkien kuoltua. Kylän koko tulevaisuus oli vaakalaudalla. Baldabioulla oli selkeä näkemys, mistä terveitä munia voisi löytää. Hän oli kerran pitänyt kädessään japanilaisesta silkkilangasta kudottua huntua.
”Se oli kuin pitäisi käsissään tyhjyyttä.”
Japani oli kuitenkin tuohon aikaan tiukasti suljettu paikka. Silkkiperhosten munien vienti oli vakava rikos. Joncour joutui luovimaan epäluuloisten japanilaisten ja vaarallisten salakuljettajien välissä miten parhaiten kykeni.
Hervé Joncour oli naimisissa. Vaikka ulkoiset puitteet olivat erinomaiset, kyläläiset kuvailivat Joncouria mieheksi, joka tarkkailee elämäänsä, ei elä sitä. ”Hän kulutti aikansa punnittujen tunteiden suojassa.” Myöhempinä vuosina kyläläisten arvostus häntä kohtaan kasvoi. Pahimman työttömyyskauden aikana hän teetti kyläläisillä tilapäistöitä puistoprojektinsa parissa. Kylän väki alkoi nähdä hänessä ”täsmällisen tavan elää”.
Hervé Joncourin avioliitto oli lapseton ja vaimo Hélène kuoli aivokuumeeseen nuorena. Hautajaisten jälkeen Joncourista tuntui, että hänen kohtalonsa oli peräti epälooginen, mutta epätoivo ”oli hänelle kuulumaton liiallisuus”. Siksi hän ryhtyi huolehtimaan siitä, mitä hänen elämästään oli jäänyt jäljelle. Kuin puutarhuri rajuilman jälkeisenä aamuna hän 23 vuoden ajan huolehti siitä horjumattoman sitkeästi. Hänen suureen puistoonsa rakennuttama tekojärvi palautti hänelle lähtemättömästi Japanista mieleen painuneet kokemukset, jotka olivat muovanneet hänen elämäänsä.
”Kerran vuodessa hän teki kierroksen kehräämöissä, voidakseen koskettaa juuri valmistunutta silkkiä. Kun yksinäisyys puristi hänen sydäntään, hän kiipesi hautausmaalle puhumaan Hélènen kanssa. Lopun aikaa hän kulutti noudattaen lukemattomia tottumuksia, jotka kykenivät suojelemaan häntä onnettomuuden tunteelta. Jonain tuulisina päivinä hän laskeutui järvelle ja jäi tuntikausiksi katsomaan sitä. Hän oli näkevinään veden pintaan piirrettynä selittämättömän, kevyen näytöksen, joka oli ollut hänen elämänsä.”
”…kuin pitäisi käsissään tyhjyyttä” Jotenkin noin voi tätä pientä kirjaakin kuvata. Pienoisromaani on ilmava, itseään lempeästi auki rullaava, lähes balladinomainen kertomus. Kirjana, esineenäkin se on peräti hurmaavan kevyt. Kirjan ahmaisee parissa tunnissa, mutta on varmaa, että se on aika ajoin luettava uudestaan, silloin kun kaipaan hivenen melankolisesti väritettyä mielenrauhaa.
Tommi
Tästä kirjavinkistä saan kiittää Viivi Luikia. Hän kertoo romaanissaan Varjoteatteri, miten istui ”Belle Artissa”, taidemuseon kahvilassa Roomassa. Hänellä oli luettavana joitakin vanhentuneita Rooma-raportteja ”tai mukanani oli Italiassa siihen aikaan kohua herättänyt Alessandro Bariccon pieni kirja ’Silkki'”. Hänelle kirjat olivat tekosyy saada nauttia upeasta ympäristöstä ja tarkkailla muita. Jotakin Bariccon mainitsemisen piti merkitä diplomaatin rouvalle. Tekosyitä, ohikiitävän elämän tarkkailua… kuin kirjan Jouncoir?
Tainan ja Tommin aarrearkku 